Kiertuemuistelmat 1953: Junalla Osakasta Tokioon ja ensimmäinen konsertti 27. tammikuuta 1936

Kartta The World 1935. Public domain.

På svenska

Joulukuun loppupuolella 1935 Marseillesta alkanut viiden viikon mittainen merimatka oli viimein ohi. Venäläisbasso Fjodor Šaljapin oli yöpynyt säestäjänsä George de Godzinskyn ja matkaseurueensa kanssa Osakassa hotelli Mombachissa ja oli nyt siirtymässä Tokioon. Kolmen päivän kuluttua Tokiossa oli määrä pitää Kaukoidän kiertueen ensimmäinen konsertti.

Muistelmissaan seitsemäntoista vuotta kiertueen jälkeen George, todellinen junaentusiasti, kuvaili matkaa:

"Keskipäivän aikaan seuraavana päivänä lähdimme pikajunalla Tokioon. Matkaa oli noin 600 km, ehkä saman verran kuin Helsingistä on Ylivieskaan. Rakastan junamatkailua, ja tässä maassa junamatka oli erityisen miellyttävä. Asemalle oli saapunut kolmisensataa hyvästelijää. Tapojensa mukaan he heiluttivat pieniä Japanin lippuja ja värikkäitä silkkinauhoja. Aluksi juna kulki korkeaa ylikulkusiltaa pitkin kaupunkikortteleiden ylitse. Ajoittain silmiemme eteen avautuivat verrattomat maisemat, jollaisia voi nähdä vain Sveitsissä. Matkan ensimmäisen puoliskon junaa veti höyryveturi, kunnes vaihdoimme sähköveturiin. Samalla junaan liitettiin pieni vaunu, joka tuotti höyryä junan lämmitykseen, mikä oli tarpeen talviolosuhteissa."

"Junan ikkunasta näin jälleen sadoittain tehtaita, tehtaiden piippuja ja kaivoksia. Jos en olisi nähdyt asemien japaninkielisiä nimiä, olisin kuvitellut matkustavani läpi Belgian. Rannikolla sivuutimme suuren laivatelakan. Yli 70 % Japanin kauppalaivastosta rakennettiin kotimaisilla telakoilla. Monet japanilaiset opiskelijat hankkivat teknisen koulutuksen Saksassa, Sveitsissä ja USAssa."

"Raikas talvisää loi miellyttävän energisyyden tunteen ja otin paljon kuvia talvisista maisemista. Raideleveys Japanissa on noin 1100 mm, ja sen vuoksi vaunut ovat matalampia ja leveämpiä kuin eurooppalaiset. Vaunut olivat oikein sopivia japanilaisille, joiden keskipituus oli 155 cm, mutta Šaljapin kirosi joka kerta vaunuun astuessaan, sillä hän joutui kumartumaan. Šaljapinin 193 senttinen varsi herätti yleistä huomiota ja kunnioitusta Japanissa ja eräs japanilainen lehti jopa kertoi Šaljapinin esi-isien palvelleen kuninkaan henkivartijoina jättimäisen kokonsa vuoksi. Šaljapin oli tästä hyvin loukkaantunut, sillä hän kuului maanviljelijäsukuun, jossa ei ollut ollut yhtään sotilasta. Maestro oli itse vannoutunut antimilitaristi."

Talvinen maisema junan ikkunasta. Kuvaaja George de Godzinsky.

"Illalla söimme päivällistä ravintolavaunussa. Vaunu oli hyvin pieni, ja sen toisen luokan osastossa oli vain kahdeksan pöytää. Vaunussa tarjottiin sekä eurooppalaisia että japanilaisia ruokia. Muistan että päivällinen maksoi Suomen rahassa 11 mk hengeltä, ja pullo erinomaista japanilaista olutta, joka oli yhtä hyvää kuin Levenbräu Berliinissä, maksoi kaksi ja puoli markkaa. Söimme parsakeittoa, lampaankylkeä ja tuoreita luumuja."

George ja Šaljapinin tytär Dasja pitivät junassa improvisoidun konsertin, josta Harbin Time -lehden toimittaja kirjoitti. George säesti kitaralla Dasjaa, ja lopuksi Dasja otti yleisönsä säestämällä itse itseään kitaralla.

Dasja oli perheen hemmoteltu nuorimmainen. Hän oli kiertueen aikaan vasta 14-vuotias, mutta näytti ikäistään vanhemmalta.

"Pimeyden laskeutuessa ajoimme kovaa vauhtia alas vuorilta jälleen kohti Tyynen valtameren rannikkoa ja Shizuokan kaupunkia. Sieltä alkoi sähköistetty rautatie, jota pitkin lähestyimme Tokiota hyvällä vauhdilla. Pääkaupungin läheisyydessä oli 12 melko suurta vesiputousta, joita amerikkalaiset käyttivät teollisiin tarkoituksiin. Sähkö oli tavattoman halpaa ja aivan pienimmissäkin japanilaisissa taloissa oli sähköliedet ja -lämmittimet. Rautateitä sähköistettiin jatkuvasti lisää."

"Juuri ennen Yokohamaa ajoimme yli kymmenen kilometrin mittaiseen tunneliin. Se oli kaiverrettu basalttikallioon, ja oli valaistu koko mitaltaan. Junan tultua ulos tunnelista, edessämme avautui suurenmoinen maisema. Sadat tuhannet valopilkut välkkyivät Jokohamassa ja Tokiossa. Juna kulki vielä puolentoista tunnin ajan esikaupunkien halki. Valomeri kasvoi kasvamistaan, ja puoli yhdeksältä illalla olimme Tokion päärautatieasemalla. Junamatka oli ohi, ja tunsin itseni hyvin väsyneeksi, mutta olin täynnä uusia elämyksiä."

"Asemalla oli 300-400 ihailijaa meitä vastaanottamassa, heidän joukossaan paljon venäläisiä emigrantteja. Jälleen pidettiin paljon puheita. Šaljapin kuunteli niitä pahantuulisena ja selvästi kärsimättömänä. Yhtäkkiä hän kiitti kaikkia ja häipyi ulos. Seurasimme häntä tietysti, ja samassa suuri katoksen alle sijoitettu orkesteri alkoi soittaa marsseja niin että me melkein säikähdimme. Kävelimme läpi asemalla olevan pääministerin salin, joka oli suuri vieraanvaraisuuden osoitus, asetuimme meitä odottaviin autoihin ja ajoimme Imperial-hotelliin."

"Sain pienen mutta viihtyisän huoneen, virkistäydyin vihreässä kylvyssä, join aitoa, vahvaa japanilaista vihreää teetä, ja olin käymässä nukkumaan, kun oveeni koputettiin. Neljä suomalaista toimittajaa astui huoneeseeni. He olisivat halunneet kertoa lehdissään Šaljapinin suomalaisesta säestäjästä, mutta pyysin ystävällisesti heitä päästämään minut nukkumaan ja siirtämään keskustelumme johonkin toiseen ajankohtaan. Heidän oli luonnollisesti pakko suostua tähän."

KIERTUEEN ARKI ALKAA

Seuraavana päivänä alkoi konserttikiertueen varsinainen arki. Šaljapin vieraili Tokion Keisarillisessa palatsissa ja Asahi Shimbun -lehtitalossa, jonka kutsusta kiertue tehtiin.

Imperial-hotellissa nautitun lounaan jälkeen Šaljapin lähti puolisonsa Maria Valentinovnan ja tyttären Dasjan kanssa Nihonbashin alueella olevaan Mikoshin tavarataloon. Mukana oli myös viulisti Boris Ras, joka sattui olemaan Tokiossa ja jonka Šaljapin oli tavannut Euroopassa 20 vuotta aikaisemmin. Mikoshin tavaratalossa oli Šaljapinin himoitsema kalastusväline, hieno virveli. Taiteilija päätti kuitenkin jättää virvelin hankkimisen myöhempään ajankohtaan ja palasi hotelliin, mutta kimonoihin ihastuneet vaimo ja tytär jäivät kiertämään tavarataloa iltaan asti.

Perheen ohjelmaan kuului seuraavana päivänä vierailu Kabuki-teatterissa katsomassa yksinäytöksistä näytelmää Shibaraku. Hän tapasi teatterin kuuluisat näyttelijät Kikugoron ja Utaemonin. 

LÄHESTYVÄ KONSERTTI TEKEE ŠALJAPININ ÄKEÄKSI – GEORGEN KÄRSIMYKSET ALKAVAT

Matkaseurueen saavuttua Tokioon elämä muuttui hermostuneemmaksi. George sai tuntea temperamenttisen taiteilijat nurjan puolen, kun ensimmäinen konserttipäivä lähestyi. 

"Päivät täyttyivät työnteosta, eikä minulla ollut hetkeäkään vapaata. Viimeiset harjoitukset Šaljapinin kanssa alkoivat, ja kaikki oli kääntynyt päälaelleen. Samat kappaleet joita olin esittänyt laivalla ja joihin hän silloin oli tyytyväinen, eivät enää kelvanneet. Harjoitukset eivät olleet hauskoja. Šaljapin oli hirvittävän hermostunut. Myöhemmin hän oli yhtä hermostunut ennen jokaista konserttia. Kolme, neljä päivää ennen konserttia Šaljapin muuttui täysin tunnistamattomaksi, aivan eri ihmiseksi. Hän alkoi esittää lauluja aivan eri tavalla kuin oli aikaisemmin harjoituksissa laulanut. Mikäli en ehtinyt seuraamaan muuttuneita taukoja tai seuraamaan muuttunutta tempoa, Šaljapin tuli äärettömän vihaiseksi ja alkoi välittömästi kutsua minua aasiksi."

"Vasta nyt ymmärsin miksi kukaan pianisti ei kyennyt työskentelemään kovin pitkään hänen kanssaan. Hän kohteli minua kuin sadisti. Ennen kaikkea hän oli huolissaan omasta äänestään, että se ei soisi konsertissa niin kuin sen pitäisi. Hän oletti ja jopa uskoi, että säestäjä teki koko ajan virheitä, vaikka tämä seurasi laulajaa juuri kuin hetki sitten oli sovittu."

"Päivää ennen konserttia Šaljapinin mieliala vain paheni. Kärsin suunnattomasti. Lopulta pääsimme kenraaliharjoitukseen saakka, jonka pidimme konserttisalissa testataksemme salin akustiikkaa. Kokeilimme paria numeroa. Šaljapin oli tyytymätön ääneensä. Se ei soinut. Hän ei onnistunut, ja purki ärtymyksensä jälleen minuun. Hän sätti minua ja huusi, että minä taisin pitää omaa osuuttani todella vain säestämisenä. Hyvällä tuulella ollessaan Šaljapin puhutteli minua ‘sinuksi’. Nyt hän puhutteli minua samalla tavalla ‘sinä’, mutta pahantuulisesti. Hermoni eivät kestäneet sitä. Soitin saman kohdan uudestaan ja Šaljapin hakkasi tahtia flyygelin kanteen nyrkillään huutaen: ‘Tällä tavalla sinun pitää soittaa!’ Yhtäkkiä maestron ääni tuntui vapautuvan voimakkaasta jännityksestä ja alkoi soida paremmin. Kaikki alkoi sujua paljon paremmin ja kenraaliharjoitus päättyi hyvin."

"Fyysisesti olin erittän heikkona ennen ensimmäistä konserttia. Olin saanut ruokamyrkytyksen japanilaisesta ruoasta. Sain kamalan ripulin ja vointini oli erittäin huono. Outoa ettei kukaan Šaljapinin perheestä tai muusta joukostamme sairastunut. Viimeisenä päivänä ennen konserttia nautin vain teetä ja keksejä."

ENSIMMÄINEN KONSERTTI TOKIOSSA 27. TAMMIKUUTA 1936

"Kaikeksi onneksi konserttipäivän aamuna vointini oli jo paljon parempi. Saatoin syödä jo kevyen aamiaisen. Maestro oli hermostunut heti aamusta alkaen ja vietti koko päivän huoneessaan aamutakkisillaan. Meillä ei ollut aavistustakaan, että hänen kuolemaan johtava sairautensa oli jo alkanut itää. Iltapäivällä Šaljapin ilmoitti, että hänen äänensä oli käheä eikä hän pystyisi laulamaan. Hän valitti että hänen oli vaikea hengittää. Kukaan ei ottanut häntä vakavasti, sillä hän oli käyttäytynyt samalla tavalla jo monet kerrat. Kaukoidän kiertueen aikana sama toistui ennen jokaista konserttia, mutta vain yhden kerran hän oikeasti ei esiintynyt."

"Neljän aikaan iltapäivällä kokeilimme uudelleen. Maestro lauloi Schubertia. Koska harjoitus sujui hyvin, maestro päätti ‘yrittää’ laulaa illalla. Yksi elämäni juhlallisimmista hetkistä oli käsillä. Kuuden aikaan illalla puin frakin ylleni ja menimme impressaarin kanssa konserttisaliin varmistamaan että piano oli paikoillaan. Mukanani oli kolme suurta matkalaukkua täynnä nuotteja. Šaljapinilla oli kaikissa konserteissa mukana koko repertuaarinsa. Säestäjällä ei ollut mitään ongelmaa soittaa mitä vaan hänen noin 500 kappaletta sisältäneestä ohjelmistostaan."

"Šaljapinin konserteissa ei koskaan ollut painettuja käsiohjelmia, koska hän valitsi konsertin kuluessa mitä laulaisi. Ennen konserttia oli tärkeää asettaa kaikki nuotit taiteilijahuoneen pöydälle. Šaljapin valitsi lauluista kahdeksan ja väliajalla loput. Toisen puoliajan vaikeusaste riippui hänen äänensä voinnista ja joistakin muista seikoista. Yleisö sai ostaa ison esitteen, joka sisälsi Šaljapinin koko repertuaarin, tai ainakin kaksi kolmannesta siitä. Näillä kiertueilla käytetetyissä esitteissä esitettyjen teosten sisältö kerrottiin venäjänkielisten tekstien lisäksi japaniksi ja englanniksi. Tavallisesti Šaljapinin konsertti koostui alkupuolella kuultavista aarioista ja oopperakohtauksista, joiden jälkeen kuultiin venäläissäveltäjien teoksia. Sitten vuorossa olivat eurooppalaiset klassikkosäveltäjät, ja lopuksi venäläiset balladit ja kansanlaulusovitukset. Konsertin aluksi soitin aina joitakin soolonumeroita, ja sama toistui väliajan jälkeen konsertin toisen puoliajan alussa."

"Illan konsertin oli tarkoitus alkaa puoli kahdeksalta Hibiya Kokaido -konserttisalissa. Se oli suunnilleen kaksi kertaa Kansallisteatterimme kokoinen [runsaat 2000 paikkaa] ja muistutti hieman sen sisustusta. Tuolit oli verhoiltu sinisellä sametilla. Kaiteet ja pylväät oli tehty japanilaisesta punamännystä. Orkesterimonttu oli peitetty ja esiinnyimme lavalla, jonka takaosaan oli vedetty mustat samettiverhot. Pianon alle oli levitetty valtava itämainen matto, joka Šaljapinin vaatimuksesta poistettiin ennen konsertin alkua. Soitin oli tuliterä Bechstein-flyygeli. Vaikka salin akustiikka ei ollut paras mahdollinen, se oli jotenkin vaimea, mutta se kuitenkin parani kun sali oli täynnä ihmisiä."

"Maestro saapui paikalle klo 19:20, kalpeana, synkkänä ja tavattoman jännittyneenä. En koskaa unohda noita minuutteja. Ehkä ne olivat taiteilijaurani tärkeimmät hetket. Olin huolestunut ja kylmän hien peitossa. Lukija voi kuvitella miltä uransa alussa olevasta muusikosta tuntui löytää itsensä kansainvälisen yleisön edestä maailmankuulun laulajan säestäjänä. Kuin ihmeen kautta jostain sain voimaa koota ajatukseni."

"Kello 19:35 kalpea impressaari Kašuk saapui Šaljapinin taitelijahuoneeseen kysymään olisiko mahdollista että aloittaisimme konsertin. Šaljapin valitsi välittömästi nuottien joukosta yhdeksän laulua, jotka ojensi minulle. Sitten hän ohjeisti minua sanoen, että mikäli ensimmäisen laulun jälkeen hänen äänensä tuntuisi hyvältä, seuraava Beethovenin laulu esitettäisiin puoli sävelaskelta korkeammalta E-duurissa. Mikäli maestro antaisi toisen tavanomaisen merkin, mentäisiin nuottiin kirjoitetussa sävellajissa. Joitakin kappaleita oli nuotinnettu eri sävellajeihin, mutta suurin osa piti transponoida suoraan silloin kun Šaljapin ei halunnut laulaa korkealta. Tämän takia säestäjän piti olla koko ajan valppaana."

"Sitten lähdin lavalle tärisevin polvin Šaljapinin onnenpotkun siivittämänä. Sali oli täynnä. Kaksi kolmannesta yleisöstä oli japanilaisia, loput olivat eurooppalaisia. Naiset olivat pukeutuneet iltapukuihin tai kimonoihin, miehillä oli smokit. Sain lämpimät aplodit. Ne kestivät niin kauan että minun piti kumartaa kolmeen, neljään kertaan. Lämmin vastaanotto teki minut rohkeammaksi. Istuuduin pianon ääreen ja soitin Bachin Preludin ja fuugan e-molli sekä Sibeliuksen Romanssin D-duuri. Yleisö kuunteli keskittyneesti ja täydessä hiljaisuudessa. Hetkeä myöhemmin minut palkittiin myrskyisin aplodein. Tunsin silti soittavani merkityksettömästi."

"VASTA SILLOIN YMMÄRSIN TODELLA KUINKA SUURI TAITEILIJA HÄN OLI"

"Poistuin lavalta ja kunnon paussin jälkeen palasin takaisin Šaljapinin kanssa. Aplodit kestivät viisi minuuttia, ja niiden laannuttua Šaljapin ilmoitti laulavansa ensiksi englanniksi ja sen jälkeen ranskaksi. Mutta ensimmäinen numero, jonka Šaljapin esitti, oli Rimski-Korsakovin Profeetta. Hänen esityksensä oli niin upea, että vasta silloin ymmärsin todella kuinka suuri taiteilija hän oli. Vaikka olimme harjoittaneet koko hänen suuren ohjelmistonsa, hän ei ollut oikeasti laulanut harjoituksissa."

Uutinen ensimmäisestä Tokion konsertista ennätti kotimaisiin lehtiin Helsinkiin vajaan kuukauden kuluttua itse tapahtumasta.

 

"Vasta konserttilavalla Šaljapin omistautui laulamiselle täydellisesti. Itse asiassa kaikki harjoituksemme olivat turhia, koska konserteissa maestro lauloi aivan eri tavalla kuin harjoituksissa. Eikä siinä vielä kaikki, hän lauloi myös kaikissa konserteissa eri tavalla. Hän oli suuri improvisoija ja esitti kaikki laulut draamallisina, runollisina ja jännittävinä musiikkikertomuksina. Hän osasi sulauttaa yhteen sävelen ja sanat."

"Vasta tässä konsertissa ymmärsin, että Šaljapinilla oli oikeus vaatia paljon säestäjältään. Hänellä tuli olla säestäjä, joka ei ollut pelkästään säestäjä sanan varsinaisessa merkityksessä. Käyttäen pianon kapasiteettia, säestäjän tuli luoda tausta ja tuki Šaljapinin musiikkitulkinnalle. Välillä piti imitoida tykkien jylinää, välillä kuvata hiljaisia ja kauhuntäytteisiä fanfaareja, joskus, erityisesti ooppera-aarioissa pianisti vastasi kokonaisen sinfoniaorkesterin osuuksista. Šaljapinin kollegana ja assistenttina säestäjän tuli täydellisesti noudattaa hänen tahtoaan ja olla osa hänen luomaansa musiikkitulkintaa."

"Konsertin kolmannen ja neljännen numeron kohdalla ymmärsin lopullisesti mihin minun piti pyrkiä musiikillisesti Šaljapinia säestäessäni. Jännitykseni oli laantunut. Virittäydyin vaistomaisesti omaan maksimaaliseen musiikilliseen tulkintakykyyni. Suuri laulaja innosti minua koko ajan enemmän, ja soitin kuin jonkinlaisessa epätodellisessa transsissa. Tästä huolimatta väliajalla maestro huomautti kahdesta tekemästäni virheestä. Aariassa oopperasta Prinssi Igor aloitin pitkän fermaatin jälkeen liian aikaisin, ja lopun accelerando oli riittämätön."

"Vähitellen, noin 6–7 yhteisen esiintymisen jälkeen opin tunnistamaan Šaljapinin hengityksestä ja edellisen tahdin päätöstavasta mitä maestro tulisi tekemään seuraavaksi. Lauloin mukana hiljaa itsekseni, ja kerta kerralta duettomme parani ja tuli virheettömämmäksi."

"Aluksi Šaljapinin pianissimo, joka oli hiljainen kuin kuiskaus, aiheutti minulle suuria ongelmia. Luonnollisesti säestäjän tuli saada aikaan solistia hiljaisempi kuiskaus. Vaikka yritin vain hipaista koskettimia sormenpäilläni ja pitää vasenta pedaalia alhaalla, oli todella vaikeaa saada ilmoille riittävän hienovarainen ääni laulajan rinnalla. Ajan myötä kuitenkin opin Šaljapinin hienonhienon pianissimon ja ymmärsin kuinka suureen musiikkikoulutukseen olin hänen kanssaan päässyt. Näin kuinka oma musiikillinen tyylitajuni kehittyi."

"Ensimmäisen konsertin loppuosasta tuli suuri juhlanäytös. Molemmat ylimääräiset, Volgan lautturien laulu ja Mussorgskin Laulu kirpusta piti uusia. Esityksen jälkeen alkoi todellinen pyhiinvaellus. Erilaiset delegaatiot nousivat lavalle ilmaisemaan kiitollisuutensa ja ihailunsa. Japanin kulttuuriorganisaatiot, venäläiset emigrantit, diplomaatit ja lukuisat muut olivat edustettuina. Kymmenet ihmiset tulivat kiittämään myös minua. En kyennyt kuitenkaan seuraamaan tätä näytöstä loppuun, sillä oli tavattoman väsynyt. Muistan kuinka epämukavilta rypistynyt kauluspaita ja frakki tuntuivat ylläni. Olin niin umpiväsynyt, etten pystynyt osallistumaan konsertin jälkeiselle illalliselle. Palasin hotellihuoneeseeni ja join nopeasti kupin kuumaa teetä ja hyvän konjakin. Ennen puoltayötä olin sikeässä unessa."

"Aamulla minut herätettiin. Šaljapinin impressaari ryntäsi huoneeseeni tornadon lailla. Hän rutisti minua, kiitteli, ja sanoi etten ollut tuottanut pettymystä niihin toiveisiin nähden, jotka hän oli minuun asettanut. Tämän kohtauksen jälkeen antauduin uudelleen pehmeän, syvän unen valtaan."

Šaljapinin vierailusta Tokioon jäi myös kulinaarinen muisto. Kerrotaan, että erään kerran kun Šaljapin oli pyytänyt tarjoilijaa tuomaan hänelle paistetun pihvin, hänelle tuotiin pala lihaa. Maestro oli pettynyt saamaansa annokseen ja näytti minkä kokoinen pihvin tulisi olla. Näin syntyi Šaljapin Stake, josta tuli vain Japanissa tarjoiltava ruoka. Annokseen kuuluu suuren pihvin lisäksi runsaasti sipulia, ja pihvi on alun perin suunniteltu valmistettavan niin että lihasta tulee erityisen mureaa.

Lue seuraavaksi Kiertuemuistelmat 1953: Lisää konsertteja Tokiossa ja äänitys RCA Victor -levy-yhtiölle 6. helmikuuta 1936

Teksti: Laila Tarpila

TURNÉMEMOARER 1953: MED TÅG FRÅN OSAKA TILL TOKYO OCH DEN FÖRSTA KONSERTEN DEN 27 JANUARI 1936

Karta The World 1935. Public domain.

Suomeksi

Den fem veckor långa sjöresan, som börjat i Marseille i slutet av december 1935, var äntligen över. Den ryske basen Feodor Shaljapin hade övernattat i Osaka på hotell Mombach tillsammans med sin ackompanjatör George de Godzinsky och sitt ressällskap, och sällskapet var nu på väg till Tokyo. Om tre dagar skulle den första konserten på Fjärran Östern-turnén hållas i Tokyo.

I sina memoarer, sjutton år efter turnén, beskrev George, en sann tågentusiast, resan:

"Vid lunchtid nästa dag for vi med snälltåg mot Tokyo. Sträckan var cirka 600 km, kanske lika långt som från Helsingfors till Ylivieska. Jag älskar att resa med tåg, och i det här landet var tågresan särskilt behaglig. Omkring trehundra avskedstagare hade kommit till stationen. Sedenligt vinkade de med små japanska flaggor och färgglada sidenband. Först körde tåget längs en hög viadukt över stadskvarteren. Ibland öppnade sig ojämförliga landskap framför våra ögon, sådana man bara kan se i Schweiz. Under resans första halva drogs tåget av ett ånglok, tills vi bytte till ett elektriskt lok. Samtidigt kopplades en liten vagn till tåget, som producerade ånga för tågets uppvärmning, vilket var nödvändigt under vinterförhållanden."

"Från tågfönstret såg jag återigen hundratals fabriker, fabriksskorstenar och gruvor. Om jag inte hade sett de japanska namnen på stationerna, hade jag kunnat föreställa mig att jag reste genom Belgien. Vid kusten passerade vi ett stort skeppsvarv. Över 70 % av Japans handelsflotta byggdes på inhemska varv. Många japanska studenter skaffade teknisk utbildning i Tyskland, Schweiz och USA."

"Det friska vintervädret skapade en behaglig känsla av energi och jag tog många bilder av vinterlandskapen. Spårvidden i Japan är cirka 1100 mm, och därför är vagnarna lägre och bredare än de europeiska. Vagnarna passade utmärkt för japanerna, vars medellängd var 155 cm, men Shaljapin svor varje gång han steg in i vagnen, eftersom han var tvungen att böja sig. Shaljapins 193 cm långa gestalt väckte allmän uppmärksamhet och respekt i Japan, och en japansk tidning berättade till och med att Shaljapins förfäder hade tjänstgjort som kungens livvakter på grund av sin gigantiska storlek. Shaljapin blev mycket förolämpad av detta, eftersom han tillhörde en bondesläkt där det inte hade funnits en enda soldat. Maestron var själv en inbiten antimilitarist."

Ett vintrigt landskap från tågfönstret. Fotograf George de Godzinsky.

"På kvällen åt vi middag i restaurangvagnen. Vagnen var mycket liten, och i dess andra klass-avdelning fanns bara åtta bord. I vagnen serverades både europeiska och japanska rätter. Jag minns att middagen kostade 11 finska mark per person, och en flaska utmärkt japansk öl, som var lika bra som Levenbräu i Berlin, kostade två och en halv mark. Vi åt sparrissoppa, lammkotletter och färska plommon."

George och Shaljapins dotter Dasja höll en improviserad konsert på tåget, som en journalist från Harbin Time skrev om. George ackompanjerade Dasja på gitarr, och till sist tog Dasja sin publik genom att själv ackompanjera sig på gitarr.

Dasja var familjens bortskämda yngsta. Hon var bara 14 år vid tiden för turnén, men såg äldre ut än sin ålder.

"När mörkret föll körde vi i hög fart ner från bergen igen mot Stillahavskusten och staden Shizuoka. Därifrån började den elektrifierade järnvägen, längs vilken vi närmade oss Tokyo i god fart. Nära huvudstaden fanns 12 ganska stora vattenfall, som amerikanerna använde för industriella ändamål. Elektriciteten var otroligt billig och även i de allra minsta japanska husen fanns elspisar och värmeelement. Järnvägarna elektrifierades kontinuerligt mer."

"Precis före Yokohama körde vi in i en tunnel som var över tio kilometer lång. Den var huggen i basaltberget och var upplyst längs hela sin längd. När tåget kom ut ur tunneln, öppnade sig ett storslaget landskap framför oss. Hundratusentals ljuspunkter glittrade i Yokohama och Tokyo. Tåget körde ytterligare en och en halv timme genom förorterna. Ljushavet växte och växte, och klockan halv nio på kvällen var vi på Tokyos centralstation. Tågresan var över, och jag kände mig mycket trött, men var full av nya upplevelser."

"På stationen fanns 300-400 beundrare som tog emot oss, bland dem många ryska emigranter. Återigen hölls många tal. Shaljapin lyssnade på dem med dåligt humör och tydligt otåligt. Plötsligt tackade han alla och försvann ut. Vi följde honom naturligtvis, och samtidigt började en stor orkester under ett tak spela marscher så att vi nästan skrämdes. Vi gick genom premiärministerns sal på stationen, vilket var ett stort tecken på gästfrihet, satte oss i de bilar som väntade på oss och körde till hotel Imperial."

"Jag fick ett litet men mysigt rum, friskade upp mig i ett grönt bad, drack äkta, starkt japanskt grönt te, och var på väg att somna när det knackade på min dörr. Fyra finska journalister steg in i mitt rum. De skulle ha velat berätta i sina tidningar om Shaljapins finska ackompanjatör, men jag bad dem vänligt att låta mig sova och skjuta upp vårt samtal till en annan tidpunkt. De var naturligtvis tvungna att gå med på detta."

TURNÉNS VARDAG BÖRJAR

Nästa dag började konsertturnéns egentliga vardag. Shaljapin besökte Kejsarpalatset i Tokyo och tidningshuset Asahi Shimbun, på vars inbjudan turnén genomfördes.

Efter lunch på Imperial Hotel åkte Shaljapin med sin hustru Maria Valentinova och dottern Dasja till varuhuset Mikoshi i Nihonbashi-området. Med var också violinisten Boris Ras, som råkade vara i Tokyo och som Shaljapin hade träffat i Europa 20 år tidigare. På varuhuset Mikoshi fanns det fiskeutrustning som Shaljapin eftertraktade, ett fint svrirvelspö. Konstnären bestämde sig dock för att skjuta upp inköpet av svirvelspöet till ett senare tillfälle och återvände till hotellet, men hustrun och dottern, som hade förälskat sig i kimonor, stannade kvar och strövade omkring i varuhuset fram till kvällen.

Nästa dag inkluderade familjens program ett besök på Kabuki-teatern för att se en enaktare, Shibaraku. Han träffade teaterns berömda skådespelare Kikugoro och Utaemon. 

DEN NÄRMANDE KONSERTEN GÖR SHALJAPIN VRESIG – GEORGES LIDANDE BÖRJAR

När ressällskapet hade anlänt till Tokyo blev livet mer nervöst. George fick känna på konstnärens temperamentsfulla baksida när den första konsertdagen närmade sig.

"Dagarna fylldes av arbete, och jag hade inte en stund ledigt. De sista repetitionerna med Shaljapin började, och allt hade vänts upp och ner. Samma stycken som jag hade framfört på fartyget och som han då hade varit nöjd med, dög inte längre. Repetitionerna var inte roliga. Shaljapin var fruktansvärt nervös. Senare var han lika nervös inför varje konsert. Tre, fyra dagar före konserten förändrades Shaljapin fullständigt, till en helt annan person. Han började framföra sångerna på ett helt annat sätt än han tidigare hade sjungit på repetitionerna. Om jag inte hann följa de förändrade pauserna eller följa det förändrade tempot, blev Shaljapin oändligt arg och började genast kalla mig för en åsna."

"Först nu förstod jag varför ingen pianist kunde arbeta särskilt länge med honom. Han behandlade mig som en sadist. Framför allt var han orolig för sin egen röst, att den inte skulle ljuda som den skulle under konserten. Han antog och trodde till och med att ackompanjatören hela tiden gjorde misstag, trots att denne följde sångaren precis som man nyss hade kommit överens om."

"Dagen före konserten blev Shaljapins humör bara sämre. Jag led enormt. Till sist kom vi fram till generalrepetitionen, som vi höll i konsertsalen för att testa salens akustik. Vi provade ett par nummer. Shaljapin var missnöjd med sin röst. Den ljöd inte. Han lyckades inte, och ventilerade sin irritation på mig igen. Han skällde på mig och skrek att jag nog ansåg min egen del vara just bara ackompanjemang. På gott humör tilltalade Shaljapin mig med 'du'. Nu tilltalade han mig på samma sätt med 'du', men illvilligt. Mina nerver klarade det inte. Jag spelade samma passage igen och Shaljapin slog takten på flygelns lock med knytnäven och skrek: 'Så här ska du spela!' Plötsligt verkade maestrons röst befrias från en stark spänning och började ljuda bättre. Allt började flyta mycket bättre och generalrepetitionen slutade väl."

"Fysiskt var jag mycket svag före den första konserten. Jag hade fått matförgiftning av japansk mat. Jag fick en fruktansvärd diarré och mitt tillstånd var mycket dåligt. Konstigt att ingen i Shaljapins familj eller någon annan i vårt sällskap blev sjuk. Sista dagen före konserten drack jag bara te och åt kex."

FÖRSTA KONSERTEN I TOKYO DEN 27 JANUARI 1936

"Lyckligtvis var mitt tillstånd mycket bättre på morgonen av konsertdagen. Jag kunde redan äta en lätt frukost. Maestron var nervös redan från morgonen och tillbringade hela dagen i sitt rum i morgonrock. Vi hade ingen aning om att hans dödliga sjukdom redan hade börjat gro. På eftermiddagen meddelade Shaljapin att hans röst var hes och att han inte skulle kunna sjunga. Han klagade över att han hade svårt att andas. Ingen tog honom på allvar, eftersom han hade betett sig på samma sätt många gånger förut. Under Fjärran Östern-turnén upprepades detta före varje konsert, men bara en gång uppträdde han faktiskt inte."

"Klockan fyra på eftermiddagen försökte vi igen. Maestron sjöng Schubert. Eftersom repetitionen gick bra, bestämde sig maestron för att 'försöka' sjunga på kvällen. Ett av mitt livs mest högtidliga ögonblick var nära förestående. Klockan sex på kvällen tog jag på mig fracken och gick med impressarion till konsertsalen för att försäkra oss om att pianot var på plats. Jag hade med mig tre stora resväskor fulla med noter. Shaljapin hade med sig hela sin repertoar till alla konserter. Ackompanjatören hade inga problem med att spela något från hans program som innehöll cirka 500 stycken."

"Vid Shaljapins konserter fanns det aldrig tryckta program, eftersom han valde vad han skulle sjunga under konsertens gång. Före konserten var det viktigt att lägga alla noter på bordet i artistrummet. Shaljapin valde ut åtta sånger och under pausen resten. Svårighetsgraden på andra halvan berodde på hans rösts skick och några andra faktorer. Publiken kunde köpa en stor broschyr som innehöll Shaljapins hela repertoar, eller åtminstone två tredjedelar av den. I de broschyrer som användes under dessa turnéer angavs innehållet i de framförda verken förutom på ryska även på japanska och engelska. Vanligtvis bestod Shaljapins konserter av arior och operascener som framfördes under första halvan, följt av verk av ryska kompositörer. Sedan var i turen europeiska klassiska kompositörer, och slutligen ryska ballader och folksångsarrangemang. I början av konserten spelade jag alltid några solonummer, och samma sak upprepades efter pausen i början av konsertens andra halva."

"Kvällens konsert skulle börja klockan halv åtta i Hibiya Kokaidos konsertsal. Den var ungefär dubbelt så stor som vår Nationalteater [drygt 2000 platser] och påminde lite om dess inredning. Stolarna var klädda i blå sammet. Räcken och pelare var gjorda av japansk röd tall. Orkesterdiket var täckt och vi uppträdde på en scen med svarta sammetsridåer i bakgrunden. Under pianot låg en enorm orientalisk matta, som på Shaljapins begäran togs bort före konsertens början. Instrumentet var en splitterny Bechstein-flygel. Även om salens akustik inte var den bästa möjliga, den var något dämpad, men den förbättrades dock när salen fylldes av människor."

"Maestron anlände klockan 19:20, blek, dyster och oerhört spänd. Jag kommer aldrig att glömma de minuterna. Kanske var de de viktigaste ögonblicken i min konstnärliga karriär. Jag var orolig och täckt av kallsvett. Läsaren kan föreställa sig hur det kändes för en musiker i början av sin karriär att finna sig inför en internationell publik som ackompanjatör till en världsberömd sångare. Som genom ett mirakel fick jag någonstans ifrån kraft att samla mina tankar."

"Klockan 19:35 gick den bleke impressarion Kasjuk in i Shaljapins artistrum för att fråga om det var möjligt att vi kunde börja konserten. Shaljapin valde omedelbart ut nio sånger från noterna och räckte dem till mig. Sedan instruerade han mig och sade att om hans röst kändes bra efter den första sången, skulle nästa Beethoven-sång framföras en halvton högre i E-dur. Om maestron gav ett annat sedvanligt tecken, skulle vi hålla oss till den tonart som stod i noterna. Vissa stycken hade noterats i olika tonarter, men de flesta måste transponeras direkt när Shaljapin inte ville sjunga högt. Detta krävde att ackompanjatören ständigt var uppmärksam."

"Sedan gick jag ut på scenen med skakande knän, påhejad av Shaljapins lyckospark. Salen var fullsatt. Två tredjedelar av publiken var japaner, resten européer. Kvinnorna var klädda i aftonklänningar eller kimonos, männen i smoking. Jag fick varma applåder. De varade så länge att jag fick buga tre, fyra gånger. Det varma mottagandet gjorde mig modigare. Jag satte mig vid pianot och spelade Bachs Preludium och fuga i e-moll samt Sibelius Romans i D-dur. Publiken lyssnade koncentrerat och i fullständig tystnad. Ett ögonblick senare belönades jag med stormande applåder. Jag kände ändå att jag spelade obetydligt."

"FÖRST DÅ FÖRSTOD JAG VERKLIGEN VILKEN STOR KONSTNÄR HAN VAR"

"Jag lämnade scenen och efter en ordentlig paus återvände jag med Shaljapin. Applåderna varade i fem minuter, och när de tystnade meddelade Shaljapin att han först skulle sjunga på engelska och sedan på franska. Men det första numret som Shaljapin framförde var Rimski-Korsakovs Profeten. Hans framförande var så fantastiskt att jag först då verkligen förstod vilken stor konstnär han var. Även om vi hade repeterat hela hans stora repertoar, hade han inte riktigt sjungit på repetitionerna."

Nyheten om den första konserten i Tokyo nådde de inhemska tidningarna i Helsingfors knappt en månad efter själva händelsen.

 

"Först på konsertscenen ägnade sig Shaljapin helt och hållet åt sången. Faktum är att alla våra repetitioner var meningslösa, eftersom maestron sjöng på ett helt annat sätt på konserterna än på repetitionerna. Och inte nog med det, han sjöng också på olika sätt på alla konserter. Han var en stor improvisatör och framförde alla sånger som dramatiska, poetiska och spännande musikaliska berättelser. Han kunde förena ton och ord."

"Först vid denna konsert förstod jag att Shaljapin hade rätt att kräva mycket av sin ackompanjatör. Han behövde en ackompanjatör som inte bara var en ackompanjatör i ordets egentliga mening. Genom att utnyttja pianots kapacitet skulle ackompanjatören skapa en bakgrund och ett stöd för Shaljapins musikaliska tolkning. Ibland skulle man imitera kanoners dån, ibland skildra tysta och skräckfyllda fanfarer, ibland, särskilt i opera-arior, var pianisten ansvarig för hela symfoniorkesterns delar. Som *haljapin* kollega och assistent skulle ackompanjatören perfekt följa hans vilja och vara en del av den musikaliska tolkning hans skapade."

"Vid konsertens tredje och fjärde nummer förstod jag slutgiltigt vad jag skulle sträva efter musikaliskt när jag ackompanjerade Shaljapin. Min spänning hade lagt sig. Jag ställde mig instinktivt in på min maximala musikaliska tolkningsförmåga. Den store sångaren inspirerade mig hela tiden mer, och jag spelade som i någon sorts overklig trans. Trots detta påpekade maestron under pausen två misstag jag hade gjort. I arian från operan Prins Igor började jag för tidigt efter en lång fermat, och det avslutande accelerando var otillräckligt."

"Gradvis, efter cirka 6–7 gemensamma framträdanden, lärde jag mig att från Shaljapins andning och föregående takts avslutning känna igen vad maestron skulle göra härnäst. Jag sjöng tyst med för mig själv, och gång efter gång blev vår duett bättre och mer felfri."

"Till en början orsakade Shaljapins pianissimo, som var tyst som en viskning, stora problem för mig. Naturligtvis skulle ackompanjatören uppnå en tystare viskning än solisten. Även om jag bara försökte snudda vid tangenterna med fingertopparna och hålla vänster pedal nere, var det verkligen svårt att få fram ett tillräckligt subtilt ljud vid sidan av sångaren. Med tiden lärde jag mig dock Shaljapins finfina pianissimo och förstod vilken stor musikalisk utbildning jag hade fick med honom. Jag såg hur min egen musikaliska stilkänsla utvecklades."

"Den sista delen av den första konserten blev en stor festföreställning. Båda extranumren, Volgas flottarpojkars sång och Mussorgskijs Sången om loppan, fick tas om. Efter föreställningen började en verklig pilgrimsfärd. Olika delegationer klev upp på scenen för att uttrycka sin tacksamhet och beundran. Japanska kulturorganisationer, ryska emigranter, diplomater och otaliga andra var representerade. Tiotals människor kom också för att tacka mig. Jag kunde dock inte följa denna föreställning till slutet, eftersom jag var oerhört trött. Jag minns hur obekvämt den skrynkliga skjortan och fracken kändes på mig. Jag var så utmattad att jag inte kunde delta i middagen efter konserten. Jag återvände till mitt hotellrum och drack snabbt en kopp varmt te och en god konjak. Före midnatt sov jag djupt."

"På morgonen väcktes jag. Shaljapins impressario rusade in i mitt rum som en tornado. Han kramade mig, tackade mig och sade att jag inte hade svikit de förhoppningar han hade satt till mig. Efter denna scen föll jag återigen i en mjuk, djup sömn."

Shaljapins besök i Tokyo lämnade också ett kulinariskt minne. Det berättas att en gång när Shaljapin hade bett servitören att hämta honom en stekt biff, fick han en bit kött. Maestron var besviken på den portion han fick och visade vilken storlek biffen borde ha. Så föddes Shaljapin Stake, en rätt som bara serveras i Japan. Portionen består förutom en stor biff även av rikligt med lök, och biffen var ursprungligen tänkt att tillagas så att köttet blir extra mört.

Läs nästa del: Turnémemoarer 1953: Fler konserter i Tokyo och inspelning för RCA Victor den 6 februari 1936

Text: Laila Tarpila

Svensk översättning: Christian de Godzinsky