Godzinskyjen pako Pietarista Suomeen
|
Kuvassa Francizek de Godzinsky ja lapset George ja Elise onnistuneen neljännen pakoyrityksen jälkeen ja karanteenin jälkeen Kauniaisten parantolassa maaliskuussa 1920 |
Helmikuun 19. päivänä 1920 Franciszek de Godzinsky, viisi ja
puolivuotias George, 3-vuotias Elise Magdalena sekä
sveitsiläinen kotiopettajatar Elise Regenass tekivät neljännen
pakoyrityksensä Pietarista Suomeen. "Tässä pakoyrityksessä oli kymmeniä ihmisiä, jotka halusivat pois Venäjältä. Perille pääsi ainoastaan 27. Muut kohtasivat kuolemansa matkalla."
Tällä kertaa matkaan lähdettiin hevosella ja reellä. Neuvosto-Venäjän ja Suomen raja-alueella kulkua jatkettiin jalan metsässä kelkkaa vetäen. Inkeriläiset talonpojat saattoivat pakenijat rajan yli maksua vastaan ja neuvoivat kulkemaan ensin metsän läpi ja ottamaan sitten suunnan kohti Laatokan rantaa.
PULKKAA VETÄEN LAATOKAN RANTAA
Kun pakenijat ylittivät rajan, he kuulivat takanaan laukauksia. Heidät oli huomattu. Punasotilaat ja rajavartijat yrittivät ampumalla estää laittoman rajanylityksen.
“Miehet, jotka meitä auttoivat, olivat rohkeita. Heidän joukossaan oli varmasti kuitenkin myös niitä, jotka auttoivat pelkästä ahneudesta, halpamaisesti voiton vuoksi. Enimmäkseen he olivat suomalaisia ja inkeriläisiä talonpoikia, mutta luultavasti myös venäläisiä sotilaita, jotka olivat laskeneet, että tässä saattaisi olla kannattava liiketoimi. Pako ei nimittäin ollut halpaa. Se maksoi rahaa, paljon rahaa, ja tietenkin vielä mieluummin jalokiviä. Rikkaat, todella rikkaat vaaransivat kenties henkensä. Saattoihan olla kätevämpää takavarikoida heiltä kaikki arvokas ja sitten kaikessa hiljaisuudessa hankkiutua eroon näistä hankalista henkilöistä, sillä kukaan ei ikinä kyselisi heitä", Godzinsky muisteli hengenvaarallista pakoa vuosikymmeniä myöhemmin.
“Ryhmä, joka ei varmastikaan ollut näiden “vapauttajien” mieleen, olivat lapset. Olihan aina olemassa vaara, että he rupeaisivat itkemään, kenties oikein parkumaan juuri silloin, kun hiljaa ja varovasti hiivittiin vartioidun alueen poikki. Oliko tämä auttamistoiminta järjestäytyneen ryhmän työtä? Näistä auttajista tiedetään sangen vähän, mutta huhuttiin, että useimmat heistä myöhemmin pidätettiin ja ehkä myös teloitettiin. Se oli kovin surullista, sillä heidän joukossaan oli monta rohkeaa miestä, joilla oli sydän paikallaan.”
Metsän jälkeen saavuttiin Laatokan rantaan. "Meidän pieni porukkamme kolmen muun porukan kanssa käveli 37 kilometriä 33-asteisessa pakkasessa Venäjän rajalta Karjalankannakselle. Muistan, miten kuljimme vetäen perässämme kelkkaa, jossa oli pikkusisareni sekä joitakin tavaroitamme. Oli aivan hiljaista. Puita oli aivan jään rajaan asti, ja oli aivan tyyntä, ei tuullut eikä satanut lunta. Emme nähneet ainoatakaan ihmistä. Olimme yötä ladossa, aikuiset eivät nukkuneet, mutta meille lapsille laitettiin makuusija, meidät käärittiin lämpimiin, ja nukuimme hyvin. Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa.”
 |
| George ja pikkusisar Elise Kauniaisten Bad Grankullassa keväällä 1920. |
Pakoreitti jatkui pitkin Laatokan rantaa. “Lopulta tulimme maalaistaloon, se oli ensimmäinen talo Suomen puolella. Se sijaitsi Sortanlahden kylässä Laatokan rannalla vastapäätä sitä saarta, jolla oli Konevitsan munkkiluostari."
"NYT OLEMME VAPAITA!"
"Ja isä sanoi, että “nyt me olemme vapaita”. Siinä me seisoimme vähäisine tavaroinemme ja arvottomine ruplanseteleinemme.”
Godzinskyillä oli onnea matkassa, sillä raja-alueella tapahtui kaikenlaista hämärää. Puna-armeijan lisäksi myös suomalaiset vartiosotilaat saattoivat syyllistyä pakolaisten pahoinpitelyihin, arvoesineiden varastamiseen ja tulijoiden käännyttämiseen takaisin. Jotkut suomalaiset päästivät pakenijoita rajan yli ottamalla lahjuksia. Jotkut yleisesikunnan tiedustelijoista saattoivat ohjata pakolaisia rajavartioinnin ohi.
"Suomalaiset viranomaiset ottivat meidät avosylin vastaan, ja saimme lämmintä ruokaa ja hyvää kohtelua", Godzinsky on muistellut myöhemmin perheen saamaa vastaanottoa. Mutta jos Godzinskyt kuvittelivat tulleensa maahan, jossa heidät venäläisemigrantteina toivotettiin tervetulleiksi, he erehtyivät.
Kannaksen rajavartioinnille ihmisten salakuljetus ja laiton ylikulku oli tuohon aikaan suuri ongelma. Vuoden 1920 alussa ongelmaa oli ryhdytty ratkaisemaan jyrkin toimenpitein. Helmikuussa valtioneuvosto oli julistanut Kannakselle voimaan rajasulun, mikä tarkoitti, että luvatta maahan pyrkivät oli torjuttava vaikka ampumalla.
KARANTEENIIN JA KAUNIAISTEN SANATORIOON
Godzinskyt lähetettiin karanteeniin Terijoen Siestarjoelle, Venäjän rajan tuntumaan. Toisessa yhteydessä George on kertonut, että he olisivat olleet kolme viikkoa karanteenissa Helsingissä.Suunnilleen maaliskuun lopulla 1920, noin kuukauden karanteenin ja tutkimusten jälkeen Franciszek, George, Elise sekä kotiopettaja Elise Regenass saivat passeihinsa Suomen viisumit. Franciszek otti yhteyttä tuttaviinsa Suomessa, perhe matkusti Kauniaisiin ja asettui Bad Grankullan sanatorioon. Ennen vallankumousta sanatorio oli ollut venäläisen eliitin ja tsaarin virkamiesten suosima kylpylä ja lomanviettopaikka.
|
| Sisarukset George ja Elise. |
|
| Sveitsiläinen kotiopettajatar, ranskankielinen Elise Regenass. |
|
| Kolmevuotias Elise leikkii "hienoa naista". |
|
| George isänsä sylissä. |
|
| Elise Magdalena eli perheen kesken Ljusja. |
|
Elise ja kotiopettajatar Elise Regenass ajurin kyydissä lähdössä Kauniaisten parantolasta toukokuussa 1920. |
Lue seuraavaksi Georgen äiti Maria Neuscheller hylkää perheensä ja ryhtyy konserttipianistiksi
FAMILJEN GODZINSKYS FLYKT FRÅN SANKT PETERSBURG TILL FINLAND
|
Francizek de Godzinsky tillsammans med barnen George och Elise efter det fjärde lyckade flyktförsöket och karantänen på Grankulla sanatorium i mars 1920 |
Den 19 februari 1920 gjorde Franciszek de Godzinsky, fem och ett halvt år gamla George, tre år gamla Elise Magdalena och den schweiziska guvernanten Elise Regenass sitt fjärde flyktförsök från S:t Petersburg till Finland. Den här gången gav de sig av först med häst och släde. I gränsområdet mellan Sovjetryssland och Finland fortsatte de till fots och drog en släde längs skogsbrynet. Bönderna i Ingermanland som eskorterade familjen över gränsen mot en avgift rådde dem att först korsa skogen och sedan bege sig mot Ladogas stränder.
RÖDA SOLDATER SKÖT EFTER FLYKTINGARNA
"Männen som hjälpte oss var modiga. Men det måste ha funnits några bland dem som hjälpte till av ren girighet, förkastligt för att tjäna pengar. Det var mestadels finska och ingermanländska bönder, men förmodligen också ryska soldater som hade räknat ut att detta kunde vara en lönsam affär. Att fly var trots allt inte billigt. Det kostade pengar, mycket pengar, och naturligtvis ännu bättre, juveler. De rika, de mycket rika, riskerade sina liv. Det hade kanske varit bekvämare att konfiskera allt av värde från dem och sedan tyst göra sig av med dessa besvärliga människor, eftersom ingen någonsin skulle fråga efter dem", mindes George de Godzinsky om den livshotande flykten i slutet av 1980-talet.När de korsade gränsen hörde Godzinskys och ingermanlänningarna skottlossning bakom sig. De hade blivit upptäckta. Röda soldater och gränsvakter försökte förhindra den illegala gränsövergången och sköt efter flyktingarna.
"Den grupp som verkligen inte föll dessa 'befriare' i smaken var barnen. Det fanns alltid en risk att de skulle börja gråta, kanske till och med yla, precis när man tyst och försiktigt smög över det bevakade området. Var denna hjälpinsats ett verk av en organiserad grupp? Mycket lite är känt om dessa hjälpare, men det ryktades att de flesta av dem senare arresterades och kanske avrättades. Det var mycket sorgligt, eftersom det fanns många modiga män bland dem som hade hjärtat på rätt ställe."
Efter skogen kom vi till Ladogas stränder. "Jag minns hur vi gick och drog en släde med min lillasyster och några av våra tillhörigheter. Det var väldigt tyst. Träden stod ända upp till iskanten, det var 20 minusgrader och helt lugnt, ingen vind och det föll ingen snö. Vi såg inte en enda människa. Vi tillbringade natten i en lada, de vuxna sov inte, men de gjorde oss en sovplats, lindade in oss varmt och vi sov gott. Nästa morgon fortsatte vi vår färd."
|
| George och lillasyster Elise i Grankulla i april 1920. |
Aståndet till den första byn längs Ladogas stränder var 45 kilometer. "Till slut kom vi till en bondgård, det var det första huset på finska sidan! Det låg i byn Sortalahti, vid Ladogas strand, mittemot ön där klostret Konevitsa låg.
"Och min far sa: "Nu är vi fria". Där stod vi med våra få ägodelar och våra värdelösa rubelsedlar." Familjen Godzinsky hade tur, eftersom alla möjliga skumma saker hände i gränsområdet. Inte bara Röda armén utan även vissa finska vaktsoldater gjorde sig skyldiga till att misshandla flyktingar, skicka tillbaka dem, och stjäla värdesaker. Vissa finländare lät flyktingar passera gränsen genom att ta mutor. Några av generalstabens spejare kan ha dirigerat flyktingar förbi gränsvakterna.
Om Godzinskys trodde att de hade kommit till ett land där de skulle känna sig välkomna som ryska emigranter, misstog de sig. Smuggling och illegal gränsövegång av människor var ett stort problem för gränsvakterna vid kusten. I början av 1920 hade drastiska åtgärder vidtagits för att lösa detta problem. I februari hade statsrådet förklarat en gränsspärr i kraft i Kannas, och obehöriga invandrare måste avvisas, till och med genom att använda vapen.
KARANTÄN I SIESTARJOKI
Godzinskis blev åtminstone inte skjutna på den finska sidan. De finska gränsvakterna skickade flyktingarna till karantänen i Siestarjoki i Terijoki, en ställe alldeles intill den ryska gränsen.
I slutet av mars 1920, efter mer än en månads karantän och undersökningar, fick Franciszek, George, Elise och deras guvernant Elise Regenass finska visum till sina pass i Siestarjoki. Därifrån, nära gränsen, reste de till Grankulla och bosatte sig på Grankulla sanatorium. Före revolutionen hade sanatoriet varit en bad- och semesterort som uppskattades av den ryska eliten och tsarens tjänstemän.
|
| Syskonen George och Elise. |
|
| Schweiziska guvernanten, fransktalande Elise Regenass. |
|
| Treåriga Elise leker "fin dam". |
|
| George i sin fars famn. |
|
| Elise Magdalena kallades Ljusja bland sin familj. |
|
Elise och guvernanten Elise Regenass lämnar sanatoriet i Grankulla i maj 1920. |
Text: Tiina-Maija Lehtonen
