Kiertuemuistelmat 1953: Šaljapin toipuu ja George joutuu uuteen tulikasteeseen

George on kirjoittanut kuvan ylälaitaan "Konsertissa Harbinissa 21. maaliskuuta". Kyseessä on viimeinen Harbinin kolmesta konsertista. Godzinskyn perhearkisto.

På svenska

Maestro Fjodor Šaljapin oli sairastunut Shangaissa. Sairaudesta huolimatta hän oli lähtenyt pitkälle meri- ja junamatkalle Shanghaista Mantšurian Harbiniin, jossa oli määrä pitää kolme konserttia.

Koska Harbinin konsertit eivät alun perin kuuluneet kiertueen ohjelmaan, niiden järjestämiseen sisältyi epävarmuustekijöitä, joiden vuoksi Šaljapinin impressaari Mihail Kašuk ja maestron kiertuesäestäjä George de Godzinsky olivat matkustaneet etukäteen Harbiniin.

Šaljapinin sairauden vuoksi George sai viettää Harbinissa ylimääräisiä lomapäiviä, joiden aikana hän tutustui paikallisiin nuoriin ja erityisesti nuoreen Lidia Belajaan, johon hän rakastui

HARBINISSA GEORGE JOUTUU UUTEEN TULIKASTEESEEN

Ensimmäinen Harbinin konsertti oli Georgelle suuri rasitus. Hän joutui sietämään sairastuneen ja  temperamenttisen oopperalaulajan kaikki oikut ja joutui kantamaan suuren vastuun siitä, että maestro uskoi olevansa riittävän terve esiintyäkseen tuhatlukuisten yleisöjen edessä. Kaikki kolmen konserttia oli loppuunmyyty ja mikäli ne olisi jouduttu perumaan, kaikki osapuolet olisivat joutuneet kokemaan melkoisen taloudellisen tappion.

Kokeneiden lääkäreiden ponnistelut tuottivat lopulta tulosta ja Šaljapin alkoi tervehtyä. George kirjoitti muistelmissaan 17 vuotta kiertueen jälkeen:

"Sunnuntaina 15. maaliskuuta hän jopa yritti laulaa vähän. Kuume oli laskenut ja hänen äänensä oli hyvin selkeä, mutta hänellä oli edelleen yskää ja limaa."

Ensimmäinen konsertti oli määrä pitää seuraavana päivänä maanantaina 16. maaliskuuta: "Se oli levoton päivä. En unohda sitä koskaan. Aamulla useat ihmiset soittivat minulle ja pyysivät minua järjestämään liput konserttiin. Lopulta lakkasin vastaamasta puhelimeen. Vietin koko päivän Šaljapinin kanssa. Hän oli hysterian partaalla. Yritin rauhoittaa häntä ja autoin häntä pelaamaan pasianssia. Hän yski paljon ja hänen nenänsä vuoti. Impressaarit kävelivät pitkin käytävää kysyvä ilme kasvoillaan: järjestetäänkö konsertti? Aamulla Šaljapin potkaisi heidät ulos huoneesta ja kutsui minut. Hän sanoi, että nämä ihmiset ovat murhaajia ja että he pakottavat hänet laulamaan ja menettämään äänensä ikuisesti."

"Šaljapin sanoi, että minä olen ainoa, joka ymmärtää häntä. Tähän vastasin, ettei kukaan voi pakottaa laulamaan, jos hän on sairaana. Noin klo 14 Kašuk kurkisti huoneeseen, ja Šaljapin huusi: ‘Mene ulos, koira’ ja kirosi hirveästi. ‘Nämä tyypit sopivat teloittajiksi ja teurastajiksi, mutta eivät impressaareiksi.’ Välillä poistuin huoneesta, mutta silloin impressaarit hyökkäsivät kimppuuni yrittäen saada minut pakottamaan Šaljapin laulamaan. Sanoin etten ole superihminen, mutta lupasin yrittää niin pitkälle kuin hermoni sallivat. Sitten impressaarit sanoivat, että sopimuksessamme oli lauseke jonka mukaan minun oli edistettävä Šaljapinin esiintymisvalmiutta."

"Klo 18 ehdotin varovaisesti, että maestro yrittäisi laulaa. Šaljapin tuli hyvin vihaiseksi ja aivan vapisi: ‘Näethän itse, etten voi laulaa tänään.’ Huoneessa oli piano harjoituksia varten. Hän ryntäsi pianon luo kuin tornado, soitti C-sävelen ja lauloi sen selkeällä ja loistavalla äänellä. Mutta sitten hän sai yskäkohtauksen, tuijotti minua ja kysyi: ‘Kuulostaako ääneni sinun mielestäsi hyvältä?’ Hikikarpalot otsalla sanoin, että mielestäni hän lauloi erittäin selvästi. Šaljapin suuttui, alkoi kutsua minua ‘Sinä’ ja sanoi: ‘Oletko todella sama tyranni kuin nuo oven ulkopuolella? Olen sairas mies, eikä minua voi pakottaa laulamaan.’ Pelkäsin kamalasti enkä tiennyt mitä tehdä seuraavaksi. Ihmettelin ääneen kuinka hän saattoi ajatella, että pakotan hänet laulamaan. Kukaan ei saa häntä laulamaan. Enkä sekuntiakaan aikonut olla tyranni tai diktaattori, sanoin vain, että hänen äänensä kuulosti mielestäni selkeältä, mutta voin olla väärässä."

"Kello oli noin puoli kahdeksan. Sanoin maestrolle, että en ole poissa pitkään, että palaan pian. Kun lähdin huoneesta, käytävällä oli 12–14 ihmistä, ja kaikki kysyivät kuiskaten: ‘No, laulaako hän vai ei?’ Sanoin, että ei varmaan. Kaikki alkoivat rukoilla äänekkäästi: ‘No, yritä, yritä suostutella häntä. Kaikki liput on myyty. Suuri skandaali.’ En enää ymmärtänyt, oliko kyseessä komedia vai tragedia. Joka tapauksessa se oli inhottavaa."

"Vapisin jännityksestä. Ja sitten minussa heräsi voimakas kaipuu Suomeen ja kaduin katkerasti miksi olin suostunut tähän matkaan. Tällainen haavoittuvainen henkilö kuten minä, kaikki konserttien järjestämiseen liittyvät lisukkeet olivat minulle erittäin vaikeita."

Japanissa lehtikuvaaja oli päästetty maestron hotellihuoneeseen kuvaamaan taiteilijaa harjoittelemassa aamutakissaan. Godzinskyn perhearkisto.

"Hämmästykseni oli suuri, kun palasin Šaljapinin huoneeseen 15 minuuttia myöhemmin. Šaljapin istui pianon ääressä ja lauloi täydellä äänellä Schumannin Ich grolle nicht säestäen itseään. Lähestyin häntä, ja melkein hymyillen hän lauloi minulle pitkän korkean F:n. Sitten yhtäkkiä tajusin: suuret taiteilijat ovat kuin viisi- tai kuusivuotiaat lapset. Heillä on aina uhmaikä. Päätin kokeilla yhtä menetelmää. Kerroin Šaljapinille, ettei hän voinut laulaa, koska se voisi olla vaarallista hänen terveydelleen. Hän huomautti, ettei ole tarvetta rasittaa ääntä, koska oli päätetty olla laulamatta tänään."

"Menetelmä toimi. Šaljapin sanoi: ‘Ei, minä laulan tänään. Mene ja kerro näille koirille että valmistautuvat konserttiin.’ Hän päätti yrittää laulaa. Hän pyysi minua kutsumaan lääkärin ja sanoi: ‘Mene, Georges, pukeudu, me selviämme jotenkin.’ Lääkäri Vitenson tuli, tutki Šaljapinin kurkun, totesi sen olevan hyvä ja ruiskutti siihen mentolia. Vitenson lupasi tulla kulissien taakse ja auttaa, jos jotain odottamatonta tapahtuisi. Kello oli 19.50. Puin nopeasti frakin ylleni ja menin väsyneenä ja vapisevana konserttisaliin."

"Päivä oli minulle erittäin vaikea. Kaikki Šaljapinin aiemmat säestäjät olivat kokeneet saman kuin minä. Ymmärsin, miksi harvat heistä kestivät häntä yli vuoden. Tämän jälkeen minulla oli monta samanlaista päivää. Šaljapinin terveys heikkeni nopeasti. Ennen kaikkia jäljellä olevia konsertteja tilanne oli hermostunut: laulaako hän vai ei? Vietin kaikki konserttipäivät hänen huoneessaan, kokeilimme ääntä, ja useammin kuin kerran taivuttelin hänet laulamaan illalla."

"Klo 20.20 saavuimme amerikkalaiseen elokuvateatteriin. Sali oli aivan täynnä, jopa kaikki käytävät olivat täynnä, ihmiset seisoivat koko konsertin kuin sillit purkissa. Pääjärjestäjä oli lopulta antanut periksi yleisölle ja 1500-paikkaisessa salissa oli 1750 ihmistä ja vielä 200 henkilöä, jotka eivät olleet saaneet lippuja, oli asettunut kulissien taakse ja lavalle."

"Kun olin soittanut, sain myrskyisät aplodit. Soolonumeroiden jälkeen maestro astui lavalle. Syntyi kauhea melu ja aplodien pauke, joka ei lakannut viiteen minuuttiin. Ensimmäisessä rivissä istuivat pulleat venäläiset naiset tulivat hysteerisiksi ja heittivät valtavista kukkakimppuistaan kukkasia lavalle."

"Myrskyn laannuttua Šaljapin puhui yleisölle: ‘Olen sairas, mutta haluan laulaa niin paljon kuin kykenen.’ Ja hän pahoitteli etukäteen, että saattaisi yskiä kappaleiden välillä. Maestro lauloi upeasti. Ensimmäisen numeron jälkeen hän unohti sairautensa ja kuumeen, joka oli luultavasti korkea. Hän innostui ja vangitsi täysin yleisön, joka oli niin keskittynyt ja niin vastaanottavainen kuin vain slaavilainen yleisö voi olla. Lähes kaksituhantinen yleisö jähmettyi ja nappasi jokaisen äänen ja jokaisen sanan. Yleisön tunnelma siirtyi maestroon, ja hän ylitti itsensä."

"Konsertin jälkeen yleisö ei poistunut salista. Šaljapin esitti vain yhden encore-numeron. Ihastuneet kuulijat eivät lopettaneet 20 minuuttiin ja heittivät kukkia lavalle. Kuusi kertaa Šaljapin kävi lavalla kumartamassa. Kulissien taakse tulleet ystäväni vahvistivat yksimielisesti, että he olivat kokeneet unohtumattomia hetkiä suuren taiteilijan seurassa."

"Toinen ja kolmas konsertti pidettiin samassa hengessä. Maaliskuun 21. päivänä, lauantaina oli kolmannen ja samalla viimeisen konsertin aika. Oli koskettavaa nähdä millä tavoin Harbinin venäläiset kohtelivat laulavaa maanmiestään. Yleisö ei tahtonut lähteä kotiin. Šaljapinille ojennettiin lahjoja ja kunnianosoituksia. Hän päätti konserttinsa lausumalla Puškinin runoja. Myös minulle viimeinen konsertti oli unohtumaton, koska en ollut koskaan nähnyt sellaista yhteenkuuluvaisuutta laulajan ja yleisön välillä, en ennen enkä jälkeen päin."

Harbinilaisessa lehdessä julkaistiin pieni juttu Georgesta. Jutun lopussa mainitaan, että paitsi että George on pianisti, hän on myös säveltäjä joka säveltää paraikaa balettia nimeltä Runoilijan unelma joka todennäköisesti esitettäisiin Suomen Kansallisoopperassa. Baletti ei kuitenkaan päätynyt lavalle ja itse sävellyskin on kadonnut. Godzinskyn perhearkisto.

HAIKEA LÄHTÖ HARBINISTA

"Lähtöpäivänämme ilmestyi lehti, jota minun pitää siteerata. Viktor Svetlov kirjoitti: 

Kiitos Šaljapin. Tämä taiteen juhla, joka äkkiarvaamatta valaisi harmaan arkemme, oli kuin lyhyt, iloinen uni. Ja nyt juhlapäivä on ohi. Mutta muisto tästä päivästä ei koskaan kuole niiden harbinilaisten sydämissä, joilla oli onni päästä kuulemaan sinua. Tämä juhla toi meille henkäyksen suuresta, venäläisestä taiteesta. Vaikka juhla, kuten aina, päättyi liian aikaisin, olemme kiitollisia taiteilijalle, joka suostui tulemaan kaukaiseen maahamme mieltämme kohottamaan. Toivotamme hänelle hyvää matkaa toistaen samat sanat, jotka hän lausui meille jäähyväiskonsertissaan: ‘Te olette maanmiehiäni, jotka syvällä sisimmässänne tunnette samalla tavoin kuin minä. Toivon että voisin tulla tänne uudelleen laulamaan teille, koska teidän edessänne oleminen antaa minulle suuren tyydytyksen: te ymmärrätte minua paremmin kuin kukaan muu.’ Me ymmärrämme, rakas Šaljapin!

Harbinin asemalle oli saapunut suuri joukko kaupunkilaisia heittämään hyvästit rakastetulle laulajalle. Saattojoukoissa oli mukana myös lehtimiehiä ja valokuvaajia. Godzinskyn perhearkisto.

"Konsertin jälkeen ystäväni järjestivät minun kunniakseni jäähyväisillallisen Yar-nimisessä ravintolassa. Illasta tuli sekä iloinen että surullinen. Kaikki tiesimme, että tiemme olivat eroamassa muutaman tunnin kuluttua. Lähes kaikki itkivät ja pidimme jäähyväispuheita. Tiesimme, että emme ehkä koskaan enää näkisi toisiamme."

"Harbinista muodostui Kaukoidän kiertueen kirkkain tähti. Tapasimme vaatimattomia, lämminsydämisiä ihmisiä vailla kommervenkkejä. Täällä sain kokea myös henkilökohtaista elämää, kun muualla Japanissa ja Kiinassa kaikki oli virallista ja kuivaa. Tuona yönä en nukkunut lainkaan."

"Ma sympahtie" kirjoitti George valokuvan vasempaan laitaan. Georgen kiintymyksen kohde Harbinissa oli Lidia Belaja, joka istuu kuvassa vasemmalla isänsä vieressä. Toisella puolella on sisko Nina.

Lue seuraavaksi Kiertuemuistelmat 1953: Harbinista Dalianin ja Tianjinin kautta Pekingiin

Teksti: Laila Tarpila

TURNÉMEMOARER 1953: FEODOR SHALJAPIN TILLFRISKNAR OCH GEORGE UTSÄTTS FÖR ETT NYTT ELDPROV

George har skrivit "Konsert i Harbin den 21 mars" överst på bilden. Detta är den sista av Harbins tre konserter. Godzinskys familjearkiv.

Suomeksi

Maestro Feodor Shaljapin hade insjuknat i Shanghai. Trots sjukdomen gav han sig ut på den långa sjö- och tågresan från Shanghai till Harbin i Manchuriet, där tre konserter skulle hållas.

Eftersom Harbin-konserterna ursprungligen inte ingick i turnéprogrammet, fanns det osäkerhetsfaktorer i deras arrangemang. Därför hade Shaljapins impressario Mihail Kasjuk och mästarens turnéackompanjatör George de Godzinsky rest i förväg till Harbin.

På grund av Shaljapins sjukdom fick George tillbringa extra lediga dagar i Harbin, under vilka han lärde känna lokala ungdomar och särskilt den unga Lidia Belaja, som han blev förälskad i

I HARBIN UTSÄTTS GEORGE FÖR ETT NYTT ELDPROV

Den första Harbin-konserten var en stor påfrestning för George. Han fick utstå den sjuke och temperamentsfulle operasångarens alla nycker och bar ett stort ansvar för att mästaren skulle tro sig vara tillräckligt frisk för att uppträda inför tusentals åhörare. Alla tre konserter var slutsålda, och om de hade behövt ställas in, skulle alla parter ha lidit en betydande ekonomisk förlust.

De erfarna läkarnas ansträngningar bar till slut frukt och Shaljapin började tillfriskna. George skrev i sina memoarer 17 år efter turnén:

"Söndagen den 15 mars försökte han till och med sjunga lite. Febern hade gått ner och hans röst var mycket klar, men han hade fortfarande hosta och slem."

Den första konserten skulle hållas nästa dag, måndag den 16 mars: "Det var en orolig dag. Jag kommer aldrig att glömma den. På morgonen ringde flera personer mig och bad mig ordna biljetter till konserten. Till slut slutade jag svara i telefonen. Jag tillbringade hela dagen med Shaljapin. Han var på gränsen till hysteri. Jag försökte lugna honom och hjälpte honom att spela patiens. Han hostade mycket och hans näsa rann. Impressariorna gick fram och tillbaka i korridoren med frågande miner: kommer konserten att hållas? På morgonen sparkade Shaljapin ut dem från rummet och kallade in mig. Han sa att dessa människor var mördare och att de tvingade honom att sjunga och förlora sin röst för alltid."

"Shaljapin** sa att jag var den enda som förstod honom. På detta svarade jag att ingen kan tvinga en att sjunga om man är sjuk. Runt klockan 14 tittade Kasuk in i rummet, och Shaljapin skrek: 'Gå ut, hund!' och svor fruktansvärt. 'Dessa typer passar som bödel och slaktare, men inte som impressarier.' Ibland lämnade jag rummet, men då attackerade impressariorna mig och försökte få mig att tvinga Shaljapin att sjunga. Jag sa att jag inte var en övermänniska, men lovade att försöka så länge mina nerver tillät det. Sedan sa impressariorna att det fanns en klausul i vårt kontrakt som innebar att jag skulle bidra till Shaljapins färdighet att uppträda."

"Klockan 18 föreslog jag försiktigt att mästaren skulle försöka sjunga. Shaljapin blev mycket arg och skakade: 'Du ser ju själv att jag inte kan sjunga idag.' I rummet fanns ett piano för övning. Han rusade fram till pianot som en tornado, spelade ett C och sjöng det med klar och lysande röst. Men sedan fick han en hostattack, stirrade på mig och frågade: 'Låter min röst bra enligt dig?' Med svettpärlor i pannan sa jag att jag tyckte att han sjöng mycket klart. Shaljapin blev arg, började kalla mig 'Du' och sa: 'Är du verkligen samma tyrann som de där utanför dörren? Jag är en sjuk man, och jag kan inte tvingas att sjunga.' Jag var fruktansvärt rädd och visste inte vad jag skulle göra härnäst. Jag undrade högt hur han kunde tänka att jag tvingade honom att sjunga. Ingen får honom att sjunga. Och jag hade inte en sekund för avsikt att vara en tyrann eller diktator, jag sa bara att hans röst lät klar enligt mig, men jag kan ha fel."

"Klockan var omkring halv åtta. Jag sa till mästaren att jag inte skulle vara borta länge, att jag snart skulle vara tillbaka. När jag lämnade rummet var det 12–14 personer i korridoren, och alla frågade viskande: 'Nå, sjunger han eller inte?' Jag sa att förmodligen inte. Alla började be högt: 'Nå, försök, försök att övertala honom. Alla biljetter är sålda. Stor skandal.' Jag förstod inte längre om det var en komedi eller en tragedi. Hur som helst var det avskyvärt."

"Jag skakade av spänning. Och då vaknade en stark längtan efter Finland i mig, och jag ångrade bittert varför jag hade gått med på den här resan. En så sårbar person som jag, alla tillbehör i samband med att arrangera konserter var mycket svåra för mig."

I Japan hade en pressfotograf fått tillstånd att fotografera mästaren i hans hotellrum medan han övade i sin morgonrock. Godzinskys familjearkiv.

"Min förvåning var stor när jag återvände till Shaljapins rum 15 minuter senare. Shaljapin satt vid pianot och sjöng för full hals Schumanns Ich grolle nicht medan han ackompanjerade sig själv. Jag närmade mig honom, och nästan leende sjöng han ett långt, högt F för mig. Sedan insåg jag plötsligt: stora artister är som fem- eller sexåriga barn. De har alltid en trotsperiod. Jag bestämde mig för att prova en metod. Jag sa till Shaljapin att han inte kunde sjunga, eftersom det kunde vara farligt för hans hälsa. Han påpekade att det inte fanns något behov av att anstränga rösten, eftersom det hade beslutats att inte sjunga idag."

"Metoden fungerade. Shaljapin sa: 'Nej, jag ska sjunga idag. Gå och säg åt de där hundarna att förbereda sig för konserten.' Han bestämde sig för att försöka sjunga. Han bad mig kalla på läkaren och sa: 'Gå, Georges, klä på dig, vi klarar oss på något sätt.' Läkare Vitenson kom, undersökte Shaljapins hals, konstaterade att den var bra och sprutade mentol i den. Vitenson lovade att komma kulisserna och hjälpa till om något oväntat skulle hända. Klockan var 19.50. Jag tog snabbt på mig fracken och gick trött och skakande till konsertsalen."

"Dagen var mycket svår för mig. Alla Shaljapins tidigare ackompanjatörer hade upplevt samma sak som jag. Jag förstod varför få av dem stod ut med honom i mer än ett år. Efter detta hade jag många liknande dagar. Shaljapins hälsa försämrades snabbt. Inför alla återstående konserter var situationen nervös: skulle han sjunga eller inte? Jag tillbringade alla konsertdagar i hans rum, vi testade rösten, och mer än en gång övertalade jag honom att sjunga på kvällen."

"Klockan 20.20 anlände vi till den amerikanska biografen. Salen var helt full, även alla gångar var fyllda, folk stod hela konserten som sardiner i en burk. Huvudarrangören hade till slut gett vika för publiken, och i den 1500-platser stora salen fanns 1750 människor och ytterligare 200 personer, som inte hade fått biljetter, hade placerat sig kulisserna och på scenen."

"När jag hade spelat fick jag stormande applåder. Efter solonumren äntrade mästaren scenen. Ett fruktansvärt oväsen och dundrande applåder uppstod, som inte upphörde på fem minuter. På första raden satt korpulenta ryska kvinnor som blev hysteriska och kastade blommor från sina enorma buketter upp på scenen."

"När stormen hade lagt sig talade Shaljapin till publiken: 'Jag är sjuk, men jag vill sjunga så mycket jag orkar.' Och han bad i förväg om ursäkt för att han kanske skulle hosta mellan låtarna. Mästaren sjöng underbart. Efter det första numret glömde han sin sjukdom och febern, som förmodligen var hög. Han blev entusiastisk och trollband publiken helt, som var så koncentrerad och så mottaglig som bara en slavisk publik kan vara. Den nästan tvåtusenhövdade publiken stelnade och fångade varje ton och varje ord. Publikens stämning överfördes till mästaren, och han överträffade sig själv."

"Efter konserten lämnade publiken inte salen. Shaljapin framförde bara ett extranummer. De hänförda åhörarna slutade inte på 20 minuter och kastade blommor på scenen. Sex gånger gick Shaljapin upp på scenen för att buga. Mina vänner som hade kommit bakom kulisserna bekräftade enhälligt att de hade upplevt oförglömliga stunder i den store konstnärens sällskap."

"Den andra och tredje konserten hölls i samma anda. Den 21 mars, på lördag, var det dags för den tredje och sista konserten. Det var rörande att se på vilket sätt Harbins ryssar behandlade sin sjungande landsman. Publiken ville inte gå hem. Shaljapin fick presenter och hedersbetygelser. Han avslutade sin konsert med att recitera Pushkins dikter. Även för mig var den sista konserten oförglömlig, eftersom jag aldrig hade sett en sådan samhörighet mellan sångaren och publiken, varken före eller efter."

I en tidning i Harbin publicerades en liten artikel om George. I slutet av artikeln nämns att George, förutom att vara pianist, även är en kompositör som just nu komponerar en balett vid namn Poetens dröm, som troligen skulle framföras på Finlands Nationalopera. Baletten kom dock aldrig upp på scenen och själva kompositionen har försvunnit. Godzinskys familjearkiv.

 EN MELANKOLISK AVRESA FRÅN HARBIN

"På vår avresedag utkom en tidning som jag måste citera. Viktor Svetlov skrev:

Tack, Shaljapin. Denna konstens fest, som plötsligt upplyste vår gråa vardag, var som en kort, glad dröm. Och nu är festdagen över. Men minnet av denna dag kommer aldrig att dö i hjärtan hos de Harbin-bor som hade turen att få höra dig. Denna fest gav oss en fläkt av stor, rysk konst. Även om festen, som alltid, slutade för tidigt, är vi tacksamma mot konstnären som gick med på att komma till vårt avlägsna land för att höja våra sinnen. Vi önskar honom en god resa och upprepar samma ord som han uttalade till oss under sin avskedskonsert: 'Ni är mina landsmän, som djupt inom er känner på samma sätt som jag. Jag hoppas att jag kan komma hit igen för att sjunga för er, för att vara inför er ger mig stor tillfredsställelse: ni förstår mig bättre än någon annan.' Vi förstår, käre Shaljapin!

En stor grupp stadsbor hade samlats på Harbins station för att ta farväl av den älskade sångaren. I följet fanns även journalister och fotografer. Godzinskys familjearkiv.

"Efter konserten ordnade mina vänner en avskedsmiddag till min ära på en restaurang vid namn Yar. Kvällen blev både glad och sorglig. Vi visste alla att våra vägar skulle skiljas åt om några timmar. Nästan alla grät och vi höll avskedstal. Vi visste att vi kanske aldrig skulle ses igen."

"Harbin blev Fjärranöstern-turnéns klaraste stjärna. Vi träffade ödmjuka, varmhjärtade människor utan krusiduller. Här fick jag också uppleva ett personligt liv, medan allt annat i Japan och Kina var formellt och torrt. Den natten sov jag inte alls."

"Ma sympathie" skrev George till vänster på fotot. Georges älskade i Harbin var Lidia Belaja, som sitter till vänster på bilden bredvid sin far. På andra sidan är systern Nina.

Läs som nästa: Turnémemoarer 1953: Från Harbin via Dalian och Tianjin till Peking

Text: Laila Tarpila

Svensk översättning: Christian de Godzinsky