Georgesta tulee harmonikkavirtuoosi Viljo "Vili" Vesterisen harjoituttaja

Elokuun 1936 Berliinin matkan jälkeen George de Godzinskyn ystäväpiiri laajeni, ja hän alkoi seurustella yhä enemmän myös suomalaismuusikoiden kanssa. Dallapén keulahahmosta, harmonikkavirtuoosi Viljo Vesterisestä ja Georgesta tuli henkiystävät. Godzinskyn perhearkisto / Viljo "Vili" Vesterinen -Facebook.

På svenska

Syksyllä 1936 Kaukoidän kiertueen ja Berliinin, Prahan ja Varsovan matkan jälkeen 22-vuotiaan George de Godzinskyn elämä palasi monelta osin entisiin uomiinsa. Työ Suomalaisen Oopperan harjoituspianistina jatkui, vaikka säestettävää oli vähemmän kuin aikaisemmin, suorat radiolähetykset tarvitsivat satunnaista avustajaa, tanssiorkesterit tuuraavaa pianistia ja laulajat säestäjää.

Emigranttipoikien Livady-orkesteri keikkaili seuraavan kerran vasta joulukuussa, muuten emigranttipiirit työllistivät Georgea entiseen tapaan. Syyskuun 24. päivänä “Viipurin satakieli” koloratuurisopraano Frida Sergejeff saapui konsertoimaan Helsinkiin Konservatorion saliin. Helsingfors-Journalen kirjoitti ennakkojutussaan: “Ingen mindre än George de Godzinsky ackompanjerar. Vilar han sig från Schaljapin ett slag, eller vad?” Uuden Suomen Yrjö Suomalainen arvosteli konsertin seuraavan päivän lehdessä: “George de Godzinsky suoritti säestäjän osuutensa erinomaisen herkästi solistia seuraten ja synnynnäisen muusikon aistilla.”

George (vasemmalla) todennäköisesti koloratuurisopraano Frida Sergejeffin ja tuntemattoman herran seurassa. Frida Sergejeffiä kutsuttiin Viipurin satakieleksi. Godzinskyn perhearkisto.

Lokakuun 16. päivänä George säesti Konservatoriolla Fazerin konserttitoimiston järjestämässä emigranttilaulajien konsertissa koloratuurisopraano Irma Schultzia ja tenori Harry Heinrichséniä. Komeaääninen Heinrichsén oli Georgen hyvä ystävä. He olivat tutustuneet neljä vuotta aikaisemmin emigranttien Kultainen kukko -oopperan esityksessä, jonka kapellimestarina George oli toiminut.

KONSERVATORIO JÄÄ TAAKSE JA ŠALJAPININ KONSERTIT PERUTAAN

George oli yhä kirjoilla Helsingin Konservatoriossa, mutta kuinka ahkerasti hän lopulta opiskeli? Keväällä 1944 antamassaan haastattelussa George kertoi opiskelleensa musiikkia kuusi vuotta, joten todennäköisesti hän Kaukoidästä palattuaan jätti Konservatorion taakseen.

 

Georgen piano-opinnot olivat tähdänneet diplomiin ja ensikonserttiin, mutta marraskuussa 1935 suunnitelmiin oli tullut muutos. Konservatoriolainen oli saanut tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä; konserttikiertue Kaukoidässä maailmankuulun laulajan kanssa. Šaljapinin säestäjänä George oli saavuttanut pianistina enemmän kuin mistä hän unelmoi. 

 

Ehkä se, ettei tullut suorittaneeksi Konservatoriossa diplomia karvasteli myöhemmin Georgen mieltä. "Olisin varmaankin saanut diplomin, jos olisin tehnyt diplomityön, mutta omasta mielestäni se oli tarpeetonta, olinhan niin täystyöllistetty musiikkielämässä."

 

Yksi syy sulkea Konservatorion ovi takana saattoi olla Erkki Melartinin siirtyminen eläkkeelle. Laitosta 30 vuotta johtanut, jo pidempään sairastellut Melartin jäi marraskuussa 1936 lopullisesti sairaseläkkeelle. Melartinissa George menetti tärkeän tukijan ja ymmärtäjän. Melartinin mielestä Georgella oli lahjoja sekä säveltäjäksi että kapellimestariksi. Konservatorion uudeksi johtajaksi valittiin varajohtajana ja taloudenhoitajana toiminut pianotaiteilija Ernst Linko. Erkki Melartin ei ehtinyt kauaa nauttia eläkepäivistä. Hän kuoli 62-vuotiaana 14. helmikuuta 1937.

Šaljapinin impressaarin Mikhail Kašukin kanssa oli ollut keväällä puhetta kiertueesta Euroopassa syksyllä 1936 ja Etelä-Amerikassa vuonna 1937. Kiertueista jouduttiin kuitenkin luopumaan laulajan heikentyneen terveyden takia. Oli myös sovittu, että George säestäisi Šaljapinia talvella 1937 kahdessa konsertissa Berliinissä ja Varsovassa. George odotti koko syksyn tarkempia tietoja näistä konserteista, kunnes sai impressaarilta Pariisista ikävän viestin; molemmat jouduttiin peruuttamaan. Šaljapin piti Berliinissä yhden konsertin, siinä säestäjänä toimi hänen vanha venäläinen tuttunsa rouva Kalamkarjan. “Valitettavasti Šaljapinin terveydentila huononi, hänellä oli sokeritauti. Se oli kovin surullista, ja hoito oli uuvuttavaa ikuisine insuliinipistoksineen.”

Suomalainen Ooppera Bulevardin ja Albertinkadun risteyksessä 1930-luvulla. Helsingin kaupunginmuseo.

SUOMALAISESSA OOPPERASSA TAISTELLAAN VALLASTA

Jos George oli odottanut Šaljapinin kiertueen olevan hänelle ponnahduslauta uusiin tehtäviin myös Suomalaisessa Oopperassa, hän joutui pettymään. Harjoituspianistina hänellä oli vähemmän töitä kuin ennen kiertuetta. George tähtäsi oopperakapellimestariksi, mutta hänen toiveensa kapellimestarin tehtävistä ei toteutunut - ei vielä muutamaan vuoteen. Vain Martti Similä pyysi Georgea joskus johtamaan muutamat harjoitukset puolestaan.

Georgen poissaollessa Oopperan johdossa oli tapahtunut muutoksia. Kevään 1936 päätteeksi baletin ja operetin lakkauttamista ajanut taiteellinen johtaja Armas Järnefelt oli jättänyt eronpyyntönsä, minkä jälkeen ylintä valtaa käytti jälleen oopperataloa sen perustamisesta johtanut Edvard Fazer. Johtokunta valmisteli kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa Fazerin syrjäyttämistä. Tarkoituksena oli kutsua Järnefelt uudelleen johtajaksi ja tehdä baritoni Oiva Soinista apulaisjohtaja ja Järnefeltin oikea käsi.

Pianisti, impressaari ja Suomalaisen Oopperan perustaja ja johtaja Edvard Fazer työhuoneessaan Bulevardilla 1930-luvulla. Museovirasto / Pietinen.

Kun 76-vuotias Fazer helmikuussa 1937 sai vihiä johtokunnan aikeista, hän ei ollut lainkaan valmis jäämään eläkkeelle. Tässä vaiheessa turhautunut Soini erosi Oopperan solistikunnasta. Fazer ymmärsi kuitenkin pian, että oli aika väistyä ja ehdotti seuraajakseen kansainvälisen uran tehnyttä oopperalaulajaa Aino Ackté-Jalanderia.

Kenraalitar Aino Ackté-Jalander maaliskuussa 1938 ennen nimitystään Suomalaisen Oopperan johtajaksi. Museovirasto / Viljo Pietinen.

Aino Ackté aloitti apulaisjohtajana marraskuussa 1937 ja siirtyi varsinaiseksi johtajaksi kesäkuussa 1938. Acktén lyhyen, myrskyisän kauden jälkeen uudeksi johtajaksi keväällä 1939 valittiin - baritoni Oiva Soini.


PORUKKA DALLAPÉN YMPÄRILLÄ

George oli viihtynyt tähän mennessä parhaiten emigranttipiireissä ja venäjänkielisten muusikkoystäviensä seurassa. Palattuaan Kaukoidän kiertueelta hän soitti heinäkuussa isänsä François-orkesterin kanssa Royalin terassilla. Orkesterin ohjelmistoon kuului muun muassa uuden kotimaisen elokuvan suosittu tunnussävel foxtrot Vaimoke.

Vaimoke oli Valentin Vaalan Hilja Valtosen samannimisen romaanin pohjalta Suomi-Filmille ohjaama romanttinen komedia. Elokuvan musiikin oli säveltänyt Harry Bergström, ja sen päärooleissa nähtiin suosikkipari Ansa Ikonen ja Tauno Palo. Vaimokkeen ensi-ilta oli ollut 12. huhtikuuta, jolloin George oli poissa Suomesta.

“Muistan, kuinka soitimme Vaimoketta ravintolassa minun sovituksena. Jori Malmstén oli monta kertaa kuuntelemassa meitä siellä terassilla. Silloin ystävystyin Jorin ja Eugenin kanssa ja koko sen porukan, joka oli Dallapén ja Martti Jäppilän ympärillä.”

Kun George elokuussa matkusti Dallapén Sisu-bussilla levytys- ja olympiamatkalle Berliiniin, hän sai tilaisuuden tutustua muihinkin suomalaismuusikoihin. Malmsténin veljesten ja Jäppilän lisäksi Berliinissä olivat muun muassa Matti Jurva, Asser Fagerström ja Viljo Vesterinen. George muisti tavanneensa Vesterisen aiemmin Viipurissa, mutta Berliinissä he ystävystyivät. “Meistä tuli todelliset henkiystävät.”


DALLAPÈN KEULAKUVA HARMONIKKAVIRTUOOSI VILJO VESTERINEN

Georgea seitsemän vuotta vanhempi Vesterinen oli syntynyt Karjalankannaksella, Terijoen Ollilassa. Syksyllä 1923 ollessaan 16-vuotias Vesterinen oli ilmoittautunut Boris Sirobin johtamaan Viipurin Musiikkiopistoon tarkoituksenaan oppia musiikin teoriaa ja lukemaan nuotteja. Kun nuorukainen puoli vuotta myöhemmin keskeytti opinnot, nuottikirjoitus jäi hänelle yhä arvoitukseksi.

Tyylitaituri Viljo Vesterinen 1932. Wikipedia.

1930-luvulla harmonikkavirtuoosi Viljo “Vili” Vesterinen oli Dallapén keulakuva. Vesterinen tarvitsi kuitenkin harjoituttajan, joka kävi hänen kanssaan läpi esitettävien ja levytettävien kappaleiden harmonikkaosuudet. Dallapén muusikoista Helge Pahlman, Asser Fagerström ja Eero Lindroos olivat kukin vuorollaan toimineet Vilin harjoituttajina.

Uutta kappaletta opiskellessaan Vili otti ensin nuotit itselleen. Sopivalla hetkellä hän pyysi harjoituttajan kanssaan pianon ääreen, missä käytiin kappale läpi pätkä pätkältä. Harjoituttaja soitti ensin pianolla, ja Vili haki sitten sävelet harmonikastaan, toisti perästä ja huudahteli: “Tää on ihan hyvä, odota vähän, odota vähän!” Kappaletta käytiin läpi niin kauan, että Vili osasi sen kaikkine sointuineen.

Musikaalinen ylikersantti Pekka Kuusisto (Georg Malmstén) ja harmonikansoittajat Eugen Malmstén (vasemmalla) ja Viljo Vesterinen Erkki Karun Suomi-Filmille ohjaamassa elokuvassa Meidän poikamme merellä vuodelta 1933. Elonet.

VILI SAA UUDEN HARJOITUTTAJAN

Berliinin jälkeen Georgesta tuli Vilin uusi stemmojen harjoituttaja. Kun häneltä vuosikymmeniä myöhemmin kysyttiin, osasiko Vesterinen lukea nuotteja vai, George vastasi: "Rehellisesti sanottuna hyvin kehnosti. Mutta hänellä oli valtava kuulomuisti, niin kuin minullakin." 

Godzinsky aloitti myös Vesterisen konserttiohjelmiston rakentamisen. "Aloitin jopa sovitusten tekemisen, mutta en ollut niihin tyytyväinen. Siihen aikaan soitettiin hirveän vähän sellaista eleganttia musiikkia harmonikalla; oli tietysti Pietro Frosin musiikki ja sitten lisäksi joitakin alkusoittoja, mutta niissä oli usein mitäänsanomaton melodiikka. Ne eivät olleet kiinnostavia. Vili halusi etsiä sellaista konserttimusiikkia, mistä voitaisiin tehdä puhuttelevaa populäärimusiikkia, sellaista musiikkia, joka puhuttelisi kuulijan sielua tunnelmallaan ja temperamentillaan", Godzinsky muisteli myöhemmin.

Pukeutumisestaan tarkka Viljo Vesterinen valkoisessa esiintymispuvussaan. Viljo "Vili" Vesterinen -Facebook.

"Vili sanoi minulle monta kertaa, että kyllä mä tämän opin, soita se minulle. Ja todella, minuutissa hän oppi pitkiä fraaseja. Hänellä oli ilmiömäinen muisti, musiikki jäi hänen mieleensä aivan kuin levylle. Sanoisin, että kaikkein vaikeimmatkin sovitukset hän oppi kahdessa, kolmessa tunnissa. Tällaisen harjoituksen jälkeen hän sanoi: “Nyt mä rauhoitun, tavataan ylihuomenna”. Kun tavattiin, hän loihti kappaleen ja siihen aivan oikeanlaisen tunnelman. Sen jälkeen hiottiin pieniä teknisiä yksityiskohtia: minkä hän oli unohtanut, se pantiin paikalleen. Hän oli kyllä tavallaan improvisoija. Hän ei soittanut koskaan kappaletta aivan samalla tavalla, ja se on hyvin arvokas muusikonpiirre. Hän oli paitsi lahjakas, myös intelligentti ihminen. Hän luki, tutki ja kyseli, miksi tämä asia oli musiikissa näin.”

PERHOSENLEIKKIÄ

George sävelsi Vilille uusia kappaleita, nuotinsi tälle taiturinumeroita ja auttoi Vilin sävellysten nuotintamisessa. Yksi Georgen nuotintamista Vilin säveltämistä virtuoosikappaleista on polkka Perhosenleikkiä, joka tunnetaan myös nimellä Helapolkka. “Siihen minä lisäsin terssejä. Vili tuskastui ja sanoi, tämä on mahdotonta soittaa näin! Minä sanoin, harjoittele, tutki. Sitten minä soitin sen hänelle pianolla ja hän sanoi yhtäkkiä, sinähän olet oikeassa, tämä menee! Se efekti, Perhosleikin kaksoisäänet oli aivan mullistava.”

Dallapé Toverien kerholla 1932. Orkesterin keulakuva Viljo "Vili" Vesterinen harmonikkoineen toisena vasemmalta. Museovirasto / Pietinen.

Lue seuraavaksi George ja saksofonivirtuoosi Matti Rajula huvittelevat radiossa

Teksti: Tiina-Maija Lehtonen

GEORGE BLIR DRAGSPELSVIRTUOSEN VILJO "VILI" VESTERINENS REPETITÖR

Efter sin resa till Berlin i augusti 1936 breddades George de Godzinskys vänkrets och han började umgås allt mer med finska musiker. Dallapés galjonsfigur, dragspelsvirtuosen Viljo Vesterinen och George blev själsfränder. Godzinskys familjearkiv / Viljo "Vili" Vesterinen -Facebook.

Suomeksi

Hösten 1936, efter turnén i Fjärran Östern och resan till Berlin, återgick den 22-årige George de Godzinskys liv i många avseenden till det gamla. Arbetet som repetitionspianist vid Finska Operan fortsatte, radions direktsändningar behövde ibland en artist, dansorkestrar behövde en pianist som uppbackning och sångare behövde en ackompanjatör.

Emigrantpojkarnas Livady-orkester hade sin nästa konsert först i december, men i övrigt höll emigrantkretsarna George sysselsatt som vanligt. Den 24 september kom koloratursopranen Frida Sergejeff, "Viborgs näktergal", till Helsingfors för att ge en konsert i Konservatoriets sal. Helsingfors-Journalen skrev i sin förhandstitt: "Ingen mindre än George de Godzinsky ackompanjerar. Vilar han sig från Shaljapin ett slag, eller vad?" Kritikern Yrjö Suomalainen skrev nästa dag i tidningen Uusi Suomi: "George de Godzinsky utförde sin ackompanjatörsroll med utmärkt fingertoppskänsla och följde solisten med en infödd musikers känslighet."

George (till vänster) sannolikt i sällskapet av kororatursopranen Frida Sergejeff och en okänd herre. Frida Sergejeff kallades för Viborgs näktergal. Familjen Godzinskys arkiv.

Den 16 oktober ackompanjerade George koloratursopranen Irma Schultz och tenoren Harry Heinrichsén vid en konsert med emigrantsångare som Fazers konsertbyrå ordnade på Konservatoriet. Den vackert sjungade Heinrichsén var en god vän till George. De hade träffats fyra år tidigare vid en föreställning av emigranternas opera Gyllene Tuppen, som George hade varit dirigent för.

SHALJAPIN-KONSERTERNA INSTÄLLS

George var fortfarande inskriven vid Helsingfors konservatorium, men hur flitigt studerade han egentligen? Georges pianostudier hade varit inriktade på ett diplom och en första konsert, men i november 1935 hade planerna ändrats. Konservatorieeleven hade fått ett erbjudande han inte kunde tacka nej till; en konsertturné i Fjärran Östern med en världsberömd sångare. Som Shaljapins ackompanjatör hade George uppnått allt och mer därtill av det han drömde om som pianist. I en intervju från våren 1944 berättade George att han hade studerat musik i sex år, så det är troligt att han vid hemkomsten från Fjärran Östern nu stängde konservatoriets dörr bakom sig.

Det hade kommit överens med Shaljapin att George skulle följa med sångaren på två konserter i Berlin och Warszawa under vintern 1936-1937. George väntade på information från sångarens manager i Paris under hösten innan han fick det olyckliga beskedet att båda konserterna måste ställas in. "Tyvärr försämrades Shaljapins hälsa, han hade diabetes. Det var mycket sorgligt och behandlingen var utmattande med oändliga insulininjektioner."

Finska Operan i korsningen mellan Bulevarden och Albertgatan på 1930-talet. Helsingfors stadsmuseum.

MAKTKAMP I FINLÄNDSKA OPERAN

Om George hade förväntat sig att Shaljapins turné skulle bli en språngbräda till nya ansvarsområden på Finska Operan blev han besviken. Som repetitionspianist hade han mindre arbete än före turnén. George strävade efter att bli operadirigent, men hans dröm om att bli dirigent gick inte i uppfyllelse - inte på några år ännu. Endast Martti Similä bad ibland George att dirigera några repetitioner för honom.

Under Georges frånvaro hade det skett förändringar i ledningen av operan. I slutet av våren 1936 hade Armas Järnefelt, den konstnärliga ledaren som hade drivit på avskaffandet av baletten och operetten, avgått och Edvard Fazer, som hade lett operahuset sedan det grundades, var åter chef. Styrelsen förberedde sig dock i tysthet för att avsätta Fazer. Tanken var att bjuda in Järnefelt att ta över igen och att göra barytonen Oiva Soini till biträdande chef och Järnefelts högra hand.

Pianisten, impressariern, grundaren och chefen för den Finska Operan Edvard Fazer i sin ateljé på Bulevarden på 1930-talet. Museiverket / Pietinen.

När den 76-årige Fazer i februari 1937 informerades om styrelsens avsikter var han långt ifrån redo att gå i pension. I samma skede avgick den frustrerade Soini från operans solistkår. Fazer förstod snart att det var dags för honom att avgå och föreslog den internationellt kända operasångerskan Aino Ackté-Jalander som sin efterträdare.

Generalfrun Aino Ackté-Jalander i mars 1938, innan hon utnämndes till chef för Finska operan. Museiverket / Viljo Pietinen.

Aino Ackté började som biträdande direktör i november 1937 och blev ordinarie direktör i juni 1938. Efter Acktés korta och turbulenta period valdes barytonen Oiva Soini till ny chef våren 1939.


MÄNNISKORNA RUNT DALLAPÉ

George hade hittills trivts bäst i emigrantkretsar och i sällskap med sina rysktalande musikervänner. När han i juli återvände från turnén i Fjärran Östern spelade han med sin fars François Orchestra på Royal-husets terrass. I orkesterns repertoar ingick foxtroten Vaimoke, en populär signaturmelodi för en ny finsk film.

Vaimoke var en romantisk komedi regisserad av Valentin Vaala för Suomi-Filmi, baserad på romanen med samma namn av Hilja Valtonen. Filmmusiken komponerades av Harry Bergström och i huvudrollerna sågs det populära paret Ansa Ikonen och Tauno Palo. Premiären av Vaimoke hade varit den 12 april, då George var bortrest från Finland.

"Jag minns att hur vi spelade Vaimoke på restaurangen i mitt arrangemang. Jori Malmstén var där många gånger på terrassen och lyssnade på oss. Det var då jag blev vän med Jori och Eugen och hela det gänget som kretsade runt Dallapé och Martti Jäppilä."

När George i augusti reste till Berlin med Dallapés Sisu-buss under en inspelnings- och OS-resa fick han möjligheten att träffa andra finska musiker. Förutom bröderna Malmstén och Jäppilä var bland andra Matti Jurva, Asser Fagerström och Viljo Vesterinen på plats i Berlin. George mindes att han träffat Vesterinen tidigare i Viborg, men i Berlin blev de vänner. "Vi blev riktiga själsfränder."

DALLAPÈ'S GALJONSFIGUR DRAGSPELSVIRTUOSEN VILJO VESTERINEN

Vesterinen, som var sju år äldre än George, föddes i Ollila i Terijoki i Kareleska näset. Hösten 1923, vid 16 års ålder, hade Vesterinen anmält sig till Boris Sirobs Musikinstitut i Viborg i syfte att lära sig musikteori och notläsning. När den unge mannen hoppade av ett halvår senare förblev notskriften för honom ännu ett mysterium.

Mästaren på stil Viljo Vesterinen 1932. Wikipedia.

På 1930-talet var dragspelsvirtuosen Viljo "Vili" Vesterinen galjonsfigur för Dallapé. Vesterinen behövde dock en repetitör för att gå igenom dragspelsstämmorna i de låtar han framförde och spelade in. Bland Dallapés musiker hade Helge Pahlman, Asser Fagerström och Eero Lindroos turats om att vara Vilis repetitörer.

När Vili skulle lära sig ett nytt stycke tog han först noterna till sig själv. När tiden var mogen bad han sin repetitör att sätta sig vid pianot tillsammans med honom, där de gick igenom låten bit för bit. Repetitören spelade först på pianot, och sedan tog Vili upp tonerna från sitt dragspel, upprepade efter  och utbrast: "Det här är bra, vänta lite, vänta lite!" De gick igenom låten tills Vili kunde den med alla ackorden.

Bild från filmen "Vår son på havet" från 1933, regisserad av Erkki Karu för Suomi-Filmi, musikaliske förstesergeanten Pekka Kuusisto (Georg Malmstén) och dragspelarna Eugen Malmstén (t.v.) och Viljo Vesterinen. Elonet.

VILI FÅR EN NY REPETITÖR

Efter Berlin blev George Vilis nya repetitör av nya stämmor och sammanställare av konsertprogram. "Jag började till och med göra arrangemang, men jag var inte nöjd med dem. På den tiden spelades det väldigt litet elegant musik på dragspel, det fanns förstås Pietro Fros musik och så några preludier, men de hade ofta en meningslös melodi. De var inte intressanta. Vili ville leta efter konsertmusik som kunde göras om till tilltalande populärmusik, musik som talade till lyssnarens själ med sin stämning och sitt temperament", berättade Godzinsky senare.

Viljo Vesterinen, i sin vita artistdräkt, var mycket noga med sin klädsel. Viljo "Vili" Vesterinen -Facebook.

"Vili sa till mig många gånger: 'Nog lär ja mig det här, spela det för mej'. Och verkligen, redan på en minut lärde han sig långa fraser. Han hade ett fenomenalt minne, musiken fastnade i hans sinne som på en skiva. Jag skulle säga att även de svåraste arrangemangen lärde han sig på två eller tre timmar. Efter en sådan repetition sa han: "Nu ska jag lugna ner mig, vi ses i övermorgon". När vi sedan träffades så återskapade han låten och den rätta stämningen för den. Efter det arbetade vi med små tekniska detaljer: det han hade glömt satte vi på plats. Han var på sätt och vis en improvisatör. Han spelade aldrig en låt på exakt samma sätt, och det är en mycket värdefull egenskap hos en musiker. Han var inte bara  begåvad, utan också en intelligent person. Han läste, undersökte och frågade varför något var på ett visst sätt i musiken."

FJÄRILSLEK

George komponerade nya låtar åt Vili, arrangerade konstlåtar åt honom och hjälpte Vili att notsätta sina kompositioner. Ett av de virtuosa stycken som George komponerade för Vili var polkan  Perhosenleikkiä, även känd som Helapolkka. "Jag lade till några terser i den. Vili blev förtvivlad och sa: 'Det är omöjligt att spela så här!'´Jag sa, öva, studera. Sedan spelade jag det för honom på piano och han sa plötsligt: 'Du har rätt, det här fungerar!' Effekten, Fjärilsleks dubbla noter, var helt revolutionerande."

Dallapé på Kamraternas klubb 1932. Viljo "Vili" Vesterinen och hans dragspel, andra från vänster. Museiverket / Pietinen.

Läs som nästa George och saxofonvirtuosen Matti Rajula har skoj på radion

Text: Tiina-Maija Lehtonen

Svensk översättning: Christian de Godzinsky