Suomalaisen Oopperan harjoituspianisti kohtaa suuret maestrot

George de Godzinsky toimi harjoituspianistina, kun Suomalaisen Oopperan lämpiössä harjoiteltiin Paavo Costianderin ohjauksessa Anton Rubinsteinin oopperaa Demoni 1932. Rakastettunsa ruhtinas Sinodalin, tenori Armas Hantun yli kumartuneena Tamara, sopraano Irja Aholainen, ja portailla demoni eli ruhtinas Gudal, basso Teddy Björkman. Museovirasto / Pietinen.

På svenska

Vuonna 1911 oopperalaulajat Aino Ackté, Wäinö Sola, William Hammar ja Eino Rautavaara, pianisti ja säveltäjä Oskar Merikanto sekä pianisti ja musiikkikauppias Edvard Fazer perustivat yhteistuumin vakituisen suomalaisen oopperan, Kotimaisen oopperan. Nimi muutettiin Suomalaiseksi Oopperaksi kolme vuotta myöhemmin. Ooppera sai oman talon 1919, kun Suomen itsenäistymisen jälkeen venäläinen Aleksanterin teatteri siirtyi valtion omistukseen. Edvard Fazer johti oopperataloa seuraavat yli 20 vuotta ja perusti sen yhteyteen myös baletin 1922.

Suomalainen Ooppera sai oman talon 1919 Bulevardin ja Albertinkadun kulmassa sijaitsevasta venäläisestä Aleksanterin teatterista. Helsingin kaupunginmuseo / Gustaf Heurlin.

Konservatoriolainen George de Godzinsky toimi 1930-luvun alussa muun muassa emigranttien tanssinäytösten pianistina. Kun George sitten esiteltiin Suomalaisen Oopperan balettimestarille, George Gé totesi heti, että nuoren pianistin tulevaisuus oli teatterissa. Georgesta tuli baletin pianisti, hän kiirehti joka aamu 3-4 tunniksi Bulevardille säestämään tanssijoiden harjoitustunteja. Harjoituspianistina George tutustui tähtitanssijoihin Lucia Nifontovaan ja Arvo Martikaiseen ja muihin balettilaisiin.

Oopperalla oltiin Georgeen tyytyväisiä, ja 1933 johtaja Fazer kiinnitti hänet talon vakituiseksi harjoituspianistiksi ja kapellimestarien apulaiseksi. “Sitten sainkin leikkiä orkesteria, kun suuret mestarit, Armas Järnefelt, Leo Funtek ja Martti Similä harjoittivat oopperaa”, Godzinsky on muistellut vuosikymmeniä myöhemmin. “Yksin tai jonkun kollegan kanssa kahdella pianolla leikimme orkesteria. Se oli myös valtavan inspiroiva työ.”

Suomalaisen Oopperan henkilökunta kahvitauolla 1932. Museovirasto / Pietinen.

Harjoituspianistina George pääsi seuraamaan aitiopaikalta oopperakapellimestarien työtä. Oopperalla ei ollut omaa orkesteria, vaan Helsingin kaupunginorkesteri säesti näytännöt.

“Kaupunginorkesteria, joka siihen aikaan toimi sekä sinfoniaorkesterina että Oopperan vakituisena orkesterina, oli hyvin vaikea saada kokoon harjoituksiin, mikä varmasti oli kiusallista kapellimestareillemme. Heidän oli vain esitettävä suuria teoksia ilman riittävää harjoitusta, ja usein sattui, ettei teos ensi-illassa ollut lainkaan valmis. Vasta neljän tai viiden esityskerran jälkeen soitto kuulosti hyvältä ja kaikki sujui moitteettomasti", Godzinsky on muistellut.

"Ensi-iltayleisöä oli sääli, kun näyttämön ja orkesterikuopan tapahtumat eivät oikein täsmänneet keskenään. Jokaisesta muusikosta on myös täytynyt tuntua turhauttavalta, kun oli pakko soittaa valmistautumattomana nuoteista kokoonpanossa, josta vain osa oli osallistunut harjoituksiin. Kaupunginorkesterissa oli 12 ensiviulistia, heistä kuusi soitti Oopperassa kuuden ollessa vapaana, konserttimestarit vuorottelivat, ja jos kumpikaan heistä ei ollut paikalla, sai kolmas tai neljäs soittaja ensiviuluista olla konserttimestarina."

Kapellimestari Leo Funtek johtamassa oopperan montussa 1938. Helsingin kaupunginorkesteri huolehti oopperoiden säestyksistä aina vuoteen 1963, jolloin Suomen Kansallisooppera sai oman orkesterinsa. Museovirasto / Pietinen.

KAJANUS: "JAHA, GOSSE, DU KAN DEN SAKEN!"

Ylikapellimestari Robert Kajanuksen ryhdikäs, määrätietoinen hahmo Helsingin kaupunginorkesterin korokkeella oli tehnyt 14-vuotiaaseen Georgeen lähtemättömän vaikutuksen. Siihen saakka koulupoika ei ollut ottanut musiikkiharrastustaan vakavasti, vaan hän oli suunnitellut ryhtyvänsä rakennusinsinööriksi. Pari yötä valvottuaan George oli tehnyt päätöksensä; jonain päivänä hänkin seisoisi korokkeella ja johtaisi sinfoniaorkesteria.

Vain neljä vuotta päätöksen jälkeen George soitti legendaarisen maestron johdolla. “Muistan Kajanuksen ihastuksen, kun hyppäsin soittamaan milloin mitäkin instrumenttia orkesterissa.” Celestan soittaja oli sairastunut äkisti, ja George hälytettiin kenraaliharjoitukseen hänen tilalleen. “Soitin toisinaan pianoa, toisinaan celestaa, soitin jopa rumpuja.” Georgen mieltä lämmitti Kajanuksen kiitos jälkeenpäin: ”Jaha, gosse du kan den saken!”

Helsingin kaupunginorkesterin perustaja, ylikapellimestari Robert Kajanus noin 1932-1933. Maestro oli ennen konserttia aina silminnähden hermostunut. Kajanus kuoli 77-vuotiaana 6. heinäkuuta 1933. Sibelius-museo.

Kajanus oli Georgesta “hienostunut ja hillitty herra, jolla pidättyväisyydestään huolimatta oli tietty humoristinen pilke silmäkulmassaan”. Ennen konserttia iäkäs maestro oli “hirvittävän hermostunut”. George on kertonut, ettei hänen syntyperänsä ollut Kajanukselle ongelma. “Hän ei koskaan osoittanut nurjamielisyyttä venäläisyyden tai slaavilaisuuden suhteen.” Kaikesta päätellen George joutui kohtaamaan myös muunlaista suhtautumista.

Kajanus jätti kaupunginorkesterin ylikapellimestarin tehtävät 76-vuotiaana jäädessään eläkkeelle kesäkuussa 1932.


ARMAS JÄRNEFELT NÄKI GEORGESSA TULEVAN KAPELLIMESTARIN

Saman vuoden syksyllä Armas Järnefelt aloitti Suomalaisessa Oopperassa taiteellisena johtajana. Järnefelt onnistuttiin houkuttelemaan takaisin vanhaan kotimaahansa sen jälkeen, kun hän oli jäänyt eläkkeelle Ruotsin kuninkaallisen oopperan hovikapellimestarin tehtävistä. Järnefelt oli 63-vuotias, ja oopperapiireissä hänet tunnettiin erityisesti Wagner- ja Mozart-kapellimestarina.

Armas Järnefelt valmiina johtamaan Verdin Aida helmikuussa 1933. Museovirasto / Pietinen.

Harjoitustuokio lämpiössä syksyllä 1932. Pianon ääressä taiteellinen johtaja Armas Järnefelt ja seisomassa vasemmalla hänen uskollinen kannattajansa baritoni Oiva Soini. Museovirasto / Pietinen.

Armas Järnefelt oli Georgen mukaan sekä kapellimestarina että ihmisenä asiallinen ja rauhallinen. “Hänessä oli lämmintä magneettisuutta, joka sai musiikin hengittämään aivan erityisellä tavalla.” Työssään Järnefelt oli tinkimätön. “Hän oli samanlainen perfektionisti kuin minäkin: mistään ei tule kunnollista, ellei harjoittele, harjoittele ja taas harjoittele.” Vaikka Järnefelt vaikutti viileältä ja etäiseltä, hän jakeli Georgelle auliisti isällisiä neuvoja, ja Georgesta tuntui, että Järnefelt arvosti häntä ja näki hänessä tulevan kapellimestarin. “Hän taisikin olla ainoa.”

Järnefeltiä kiinnosti myös Georgen syntyperä. Kapellimestari halusi tietää, miksi nuorukainen oli Suomessa. Godzinskyn pietarilainen tausta on ymmärrettävästi herättänyt Järnefeltin uteliaisuuden, olihan tämän äiti Elisabeth Clodt von Jürgensburg kotoisin Pietarista.

Järnefeltin kaudella George hälytettiin apuun Oopperalle milloin lyömään patarumpua, milloin korvaamaan harppu. “Eräs tietty herra soitti harppua orkesterissa ja hän oli sillä kertaa estynyt. Muistan kuinka hyppäsin ensimmäisen kerran Carmeniin ja soitin harppustemman pianolla. Siinä on kaunis intermezzo huilulla ja harpulla. Järnefelt myhäili ja sanoi hymyillen, ettei ole koskaan kuullut niin kaunista harpunsointia pianosta.”

Basso Teddy Björkman (istuu vasemmalla) seuraa, kun Paavo Costiander ohjaa oopperakuoron naislaulajia Rubinsteinin Demonin harjoituksissa 1932. Portailla istuu Tamaran esittäjä sopraano Irja Aholainen, ja pianon ääressä tällä kertaa kapellimestari Leo Funtek. Museovirasto / Pietinen.

OOPPERAN MESTARIT FUNTEK JA SIMILÄ

Järnefeltin lisäksi Suomalaisessa Oopperassa heiluttivat tahtipuikkoa 1930-luvun alkupuolella Leo Funtek ja Martti Similä. Funtek oli Georgelle tuttu kamarimusiikin opettaja Konservatoriosta. Martti Similän kanssa harjoituspianisti aivan ystävystyi. “Hänessä oli sekä pohjoissuomalaista että karjalaista perimää, hän oli dynaaminen, välitön ja lämmin.”

Suomalaisen Oopperan kapellimestari, pianisti ja säveltäjä Martti Similä 1928. Sibelius-museo.

Kun Järnefelt taiteellisena johtajana keskittyi Wagneriin ja Mozartiin, Similä sai johdettavakseen operetteja ja baletteja. Similä oli erittäin monipuolinen kapellimestari ja laaja-alainen muusikko. Hän oli muun ohessa laulanut 1926 savikiekoille suomalaisia kansanlauluja, sellaisia kuin Hallin Janne, Härmän pojat, ja Marjalunnin Jussi.

“Hän oli älykäs ja hyvä säveltäjä, joskaan tätä seikkaa ei tunneta yhtä hyvin kuin hänen uraansa kapellimestarina”, Godzinsky on muistellut. Similän sävellysluettelo sisältää sekä elokuvamusiikkia että pieniä kappaleita viihdeorkesterille, joita Godzinsky itse myöhemmin kapellimestarina johti mielellään.

George de Godzinsky muisteli myöhäisellä iällä, ettei “ylhäältä päin katsovaa, typerää, tärkeilevää asennetta kevyttä musiikkia kohtaan” ollut hänen nuoruudessaan 1930-luvulla. “Sellaista ei lausuttu siihen aikaan, kun opiskelin Konservatoriossa. Silloin musiikki oli musiikkia.” Tämä ei kuitenkaan pitänyt täysin paikkaansa.

Tyylikästä väkeä Suomalaisen Oopperan yleisölämpiössä marraskuussa 1931. Museovirasto / Pietinen.

JÄRNEFELT LOPETTAA BALETIN JA OPERETIT

Järnefeltin kaudella Suomalainen Ooppera kärsi vakavista taloudellisista vaikeuksista ja yleisestä lamasta johtuvasta yleisökadosta. Kovina aikoina yleisöä veti puoleensa enemmän viihde eli operetti ja elokuvat kuin ooppera. 1930-luku olikin operetin kultakautta. Suosituin operettiteatteri oli Ruotsalainen Teatteri Erottajalla. Sen näytäntöihin tuli myös suomenkielistä yleisöä. Ruotsalaisen Teatterin näytännöissä säestyksestä huolehti Helsingin Teatteriorkesteri. Myös Suomalainen Ooppera yritti houkutella yleisöä järjestämällä lukuisia operetti-ensi-iltoja. 

Vaikeuksien keskellä Suomalainen Ooppera panosti operettiin. Kuvassa ballerinat valmiina Jacques Offenbachin Orfeus Manalassa -operetin Can-Can-kohtaukseen 1932. Museovirasto / Pietinen.

Keväällä 1935 taiteellinen johtaja esitteli Oopperan ongelmiin oman ratkaisunsa. Järnefelt ehdotti, että baletti lakkautetaan ja operettien esittäminen lopetetaan kokonaan. Perusteluja olivat baletin kannattamattomuus ja operetin suuret esityskustannukset. Lehdistölle Järnefelt korosti, että Suomalaisen Oopperan valtionapu oli tarkoitettu nimenomaan oopperoiden esittämiseen, ja että viihteellisten operettien tuli kannattaa taloudellisesti itse itsensä.

Järnefelt sai puolelleen Suomalaisen Oopperan johtokunnan enemmistön. Fazer, joka vastusti ehdotusta tiukasti, jäi häviölle.

Päätöksen jälkeen balettimestari George Gé ja tähtitanssijat Lucia Nifontova ja Arvo Martikainen ottivat ja lähtivät ulkomaille, operettitehtäviin kiinnitetyt laulajat Mary Hannikainen, Thure Bahne ja Martti Seilo irtisanottiin, ja kapellimestari Leo Funtekin sopimusta ei jatkettu. Funtekin kohtaloa pidettiin seurauksena kapellimestarien välisestä kilpailutilanteesta.

Franz Lehárin operetin Iloinen leski pääpari Hanna Glavari (Ritva Aro) ja kreivi Danilo (Thure Bahne) Suomalaisessa Oopperassa 1930. Thure Bahne oli ihailtu laulaja, näyttelijä ja elokuvatähti, jolle Ooppera Järnefeltin kaudella antoi potkut. Museovirasto / Pietinen.

Oopperan lakkautusuutiset nostattivat lehdistössä ja yleisön keskuudessa myrskyn. Johtokunnan oli purettava päätöksensä, otettava operettisolistit takaisin ja tehtävä sopimus Funtekin kanssa. Järnefeltin kausi Oopperassa jatkui, mutta kevään 1935 jälkeen alkoi taiteellisen johtajan lähtölaskenta. Baletin puolella vahinko oli jo tapahtunut; Suomalainen Ooppera oli menettänyt ihailluimmat tähtensä.

Suomalaisen Oopperan ensitanssijatar Lucia Nifontova 1931. Museovirasto / Pietinen.

KAPELLIMESTARIKSI MUTTA MISTÄ KOULUTUS?

Keväällä 1934 George opiskeli Konservatoriossa, toimi Oopperan harjoituspianistina ja säesti muun muassa radiossa ystäväänsä saksofonisti Aku Wittenbergiä ja konsertissa Annikki Forsström-Arnia ja Martta Tigeriä, joiden operetti- ja schlager-ilta keräsi Balderin salin täyteen yleisöä.

George oli kiireinen pianisti, mutta säestämisen lisäksi hän halusi myös toimia kapellimestarina. Tilaisuus johtamiseen järjestyi, kun Helsingin teatteriorkesteri - jonka pianistina soitti Georgen viipurilainen ystävä Cyril Szalkiewicz - esiintyi Esplanadin Kappelissa. “Minä menin sinne ja johdin prima vista kaksi konserttia. Sen kokemuksen seurauksena ymmärsin, että minun oli kehitettävä itseäni ja opittava johtaminen alusta asti. Se oli välttämätöntä, jotta pystyisi saamaan esiin ne ajatukset, joita säveltäjä on halunnut ilmaista.”

Georgen ongelma oli se, että Helsingin Konservatoriossa ei 1930-luvulla voinut opiskella kapellimestariksi. Esimerkiksi Georgen opiskelukaveri Nils-Eric Fougstedt, joka myös tähtäsi kapellimestariksi, johti itse oman sävellyskonserttinsa 1934, ja matkusti sen jälkeen opiskelemaan orkesterinjohtoa Salzburgiin kesäkursseille Bruno Walterin ja Herbert von Karajanin johdolla.

SCHNEEVOIGTIN SALAISELLA KAPELLIMESTARILUOKALLA

Huhtikuussa 1934 Georgelle tuli yllättävä tilaisuus saada oppia kapellimestarin työhön. Robert Kajanuksen jäätyä eläkkeelle Helsingin kaupunginorkesterin uudeksi ylikapellimestariksi oli valittu merkittävän kansainvälisen uran luonut Georg Schnéevoigt. Huhtikuun 20. päivänä Kaupunginorkesteri esitti Schnéevoigtin johdolla ensimmäisen kerran Suomessa Dmitri Šostakovitšin ensimmäisen sinfonian.

Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestari Georg Schnéevoigt toukokuussa 1934. Museovirasto / Pietinen.

Kun Šostakovitšiin valmistautuva Schnéevoigt sai tietää - todennäköisesti intendentti Ernest Pingoud'lta, pietarilaisemigrantilta, joka toimi myös Fazerin konserttitoimiston johtajana - Oopperan taitavasta harjoituspianistista, George kutsuttiin keikalle Kaupunginorkesteriin. “Siinä oli erittäin vaikea ja vaativa piano-osa. Harjoittelin sitä monta tuntia, en uskaltanut mennä ennen kuin se luisti melkein ulkomuistista. Tämän jälkeen alkoi yhteistyö soittajana Schnéevoigtin kanssa.”

Yhteistyö Schnéevoigtin kanssa sisälsi muun muassa kahdenkeskisiä, salaisia keskusteluja, joiden yhteydessä maestro opetti Georgelle johtamista. “Schnéevoigt antoi minulle aivan yksityisesti muutamia tunteja johtamisen vaikeassa taidossa.” Opetus oli salaista siksi, ettei Schnéevoigt halunnut ulkopuolisten tietävän, että hän toimi opettajana.

Opetuksen myötä George ja Schnéevoigt ystävystyivät. “Hän oli hyvin joviaali herra, ja muistan hänen rouvansa Sigridin, joka oli hieno pianisti”, Godzinsky on muistellut vuosikymmeniä myöhemmin. “Schnéevoigtilla oli hyvin mielenkiintoinen, burleski yhteiselämä Sigridin kanssa." Schnéevoigtit olivat “reipaspuheinen, riehakas ja temperamenttinen pari”. Nuoresta Georgesta oli kutkuttavaa kuunnella maestron suorasukaisia, epäkorrekteja puheita, joita ei ollut tarkoitettu ulkopuolisten korville. Ja Georgen näkemys suomalaisista kapellimestareista oli varma: “Kapellimestarina suurin oli Schnéevoigt.”

Kapellimestari Georg Schnéevoigt ja puolisonsa pianotaiteilija Sigrid Schnéevoigt lokakuussa 1937. Nuoren Georgen mielestä Schnéevoigtit olivat riehakas ja temperamenttinen pari. Museovirasto / Hugo Sundström.

Rohkaisiko Schnéevoigt Georgea ryhtymään kapellimestariksi? “Schneevoigt oli sitä mieltä, että ammatti oli aivan liian työläs ja epäkiitollinen.” Maestro ei myöskään edistänyt 19-vuotiaan yksityisoppilaansa uraa, hän ei esimerkiksi järjestänyt Georgelle tilaisuutta johtaa orkesteriaan.

George opiskeli Konservatoriossa pianonsoittoa syksystä 1930 Selim Palmgrenin johdolla. Godzinskyn perhearkisto.

Kevään 1934 päätteeksi, 30. toukokuuta George esiintyi vielä sellisti Uljas Viitasalon kanssa Konservatorion julkisissa näytteissä. George ja Uljas esittivät “hyvällä rutiinilla” kaksi osaa Rubinsteinin sonaatista pianolle ja sellolle. George ei selvästikään kuulunut enää Konservatorion lupaaviin nuoriin pianisteihin. Helsingin Sanomien nimimerkki A.V. kirjoitti arvostelussaan: “Konservatorion tämän keväisten näytteiden viimeisenä iltana esiintyneistä pianisteista tarjosivat Ilmari Hannikaisen oppilaat Lea Kerttula ja Erik Bergman parhainta kuultavaa."

Lue seuraavaksi George ensi kertaa Puolassa 1934: “Olen polakki, täällä on kotimaani”

Teksti: Tiina-Maija Lehtonen

FINSKA OPERANS REPETITIONSPIANIST MÖTER DE STORA MAESTRORNA

George de Godzinsky fungerade som repetitionspianist år 1932 när Finska Operan under ledning av Paavo Costiander övade i foajén Anton Rubinsteins opera Demonen. Tamara, sopranen Irja Aholainen, böjd över sin älskade prins Sinodal, tenoren Armas Hanttu, och på trappan demonen, alltså prins Gudal, samt basen Teddy Björkman. Museiverket / Pietinen..

Suomeksi

År 1911 gick operasångarna Aino Ackté, Wäinö Sola, William Hammar och Eino Rautavaara, pianisten och kompositören Oskar Merikanto samt pianisten och musikhandlaren Edvard Fazer samman för att grunda ett permanent finskt operasällskap, Inhemska Operan. Namnet ändrades till Finska Operan tre år senare. Operan fick sin egen byggnad 1919, då den ryska Alexandersteatern övertogs av staten efter att Finland blev självständigt. Edvard Fazer ledde operahuset under de följande 20 åren och grundade baletten 1922.

Finska Operan fick sin egen byggnad 19 i Ryska Alexandersteatern i hörnet av Bulevarden och Albertgatan. Helsingfors stadsmuseum / Gustaf Heurlin.

George de Godzinsky, som studerade vid konservatoriet, fungerade som pianist vid emigranternas dansföreställningar i början av 1930-talet. När George sedan presenterades för balettmästaren George Gé på Finska Operan , sade han genast att den unge pianistens plats var på teatern. George blev balettens pianist och rusade till Bulevarden varje morgon  för att i 3-4 timmar ackompanjera dansarnas repetitioner.

Man var på Operan nöjda med George och 1933 anställde direktör Fazer honom som permanent repetitionspianist och assisterande dirigent. ”Sedan fick jag leka orkester medan de stora mästarna, Armas Järnefelt, Leo Funtek och Martti Similä repeterade operan”, minns Godzinsky decennier senare. “Ensam eller tillsammans med en kollega på två pianon lekte vi orkester. Det var också ett enormt inspirerande jobb.”

Finska operans personal under en kaffepaus år 1932. Museiverket / Pietinen.

Som övningspianist kunde George följa operadirigenternas arbete från första parkett. Operan hade ingen egen orkester, utan Helsingfors stadsorkester ackompanjerade föreställningarna. 

"Stadsorkestern, som på den tiden var både en symfoniorkester och operans ordinarie orkester, var mycket svår att få ihop till repetitioner, vilket måste ha varit pinsamt för våra dirigenter. De var helt enkelt tvungna att framföra stora verk utan tillräckliga repetitioner, och det hände ofta att verket inte alls var färdigt innan premiären.  Först efter fyra eller fem framföranden ljöd spelandet bra och altt gick klanderfritt", minns Godzinsky.

”Det var synd om premiärpubliken när det som hände på scenen och i orkesterdiket inte riktigt stämde överens. Det måste också ha känts frustrerande för varje musiker att tvingas spela oförberett i en ensemble där bara en del hade varit med på repetitionerna. Det fanns 12 förstaviolinister i stadsorkestern, varav sex spelade på Operan när sex var lediga, konsertmästarna turades om, och om ingen av dem var närvarande fick den tredje eller fjärde förstaviolinisten vara konsertmästare.”

Kapellmästaren Leo Funtek dirigerar operan i orkesterdiket 1938. Helsingfors stadsorkester ackompanjerade operorna fram till 1963, då Finlands nationalopera fick sin egen orkester. Museiverket / Pietinen.

KAJANUS: "JAHA, GOSSE, DU KAN DEN SAKEN!"

Chefdirigenten Robert Kajanus stränga och bestämda gestalt på Helsingfors stadsorkesters podium hade gjort ett oföränderligt intryck på 14-årige George. Fram till dess hade skolpojken inte tagit musiken på allvar, utan hade planerat att bli civilingenjör. Efter att ha stannat uppe några nätter hade George bestämt sig för att en dag skulle han också stå på ett podium och dirigera en symfoniorkester.

Bara fyra år efter sitt beslut spelade George under ledning av den legendariska maestron. ”Jag minns Kajanus fascination när jag hoppade in för att spela olika instrument i orkestern.” Celestaspelaren hade blivit plötsligt sjuk och George kallades till generalrepetitionen för att ersätta honom. ”Ibland spelade jag piano, ibland celesta, jag spelade till och med trummor.” Georges hjärta värmdes av Kajanus tack efteråt: ”Jaha, gosse du kan den saken!”

Chefsdirigent Robert Kajanus, grundaren av Helsingfors stadsorkester, cirka 1932-1933. Maestron var alltid synbart nervös inför en konsert. Kajanus dog den 6 juli 1933 vid 77 års ålder. Sibeliusmuseet.

Kajanus var enligt George ”en förnäm och diskret gentleman, som trots sin tillbakadragenhet hade en viss humoristisk glimt i ögat”. Före konserten var den åldersdigne maestron ”fruktansvärt nervös”. George har sagt att hans härkomst inte var något problem för Kajanus. ”Han visade aldrig någon tvekan om man var ryss eller slav.” Av allt att döma hamnade George att möta även andra attityder.

Kajanus lämnade sin post som chefsdirigent för stadsorkestern vid 76 års ålder då han gick i pension i juni 1932.


ARMAS JÄRNEFELT SÅG EN FRAMTIDA DIRIGENT I GEORGE

På hösten samma år tillträdde Armas Järnefelt som konstnärlig ledare för Finska Operan. Järnefelt hade framgångsrikt lockats tillbaka till sitt gamla hemland efter att ha gått i pension som hovkapellmästare vid den Kungliga Operan i Sverige. Vid 63 års ålder var Järnefelt känd i operakretsar speciellt som en Wagner och Mozart-dirigent.

Armas Järnefelt redo att dirigera Verdis Aida i februari 1933. Museiverket / Pietinen.

En övning i foajén hösten 1932. Vid pianot den konstnärlige ledaren Armas Järnefelt och stående till vänster hans trogna anhängare barytonen Oiva Soini. Museiverket / Pietinen..

Armas Järnefelt var enligt George saklig och lugn, både som dirigent och som person. ”Han hade en varm magnetism som fick musiken att andas på ett mycket speciellt sätt.” Järnefelt var kompromisslös i sitt arbete. ”Han var perfektionist som jag: ingenting blir någonsin bra om man inte övar, övar och övar igen.” Även om Järnefelt verkade kylig och distanserad var han generös med sina faderliga råd och George kände att Järnefelt respekterade honom och såg en framtida dirigent i honom. ”Jag tror att han var den enda.”

Järnefelt var också intresserad av Georges härkomst. Dirigenten ville veta varför den unge mannen befann sig i Finland. Godzinskys bakgrund i S:t Petersburg väckte förstås Järnefelts nyfikenhet, eftersom hans mor Elisabeth Clodt von Jürgensburg var från S:t Petersburg.

Under Järnefelts tid på Operan kallades George in för att hjälpa till, ibland för att slå på pukorna, ibland för att ersätta harpan. "En viss herre spelade harpa i orkestern och han blev förhindrad vid det tillfället. Jag minns första gången jag hoppade in i Carmen och spelade harpstämman på piano. Där finns ett vackert intermezzo med flöjt och harpa. Järnefelt mumlade och sa med ett leende att han aldrig hade hört ett så vackert harpspel på piano.”

Basen Teddy Björkman (sittande till vänster) ser på när Paavo Costiander dirigerar operakörens sångerskor under repetitionerna inför Rubinsteins Demon år 1932. På trappan står sopranen Irja Aholainen, som spelar Tamara, och vid pianot sitter denna gång dirigenten Leo Funtek. Museiverket / Pietinen.

OPERANS MÄSTARE FUNTEK OCH SIMILÄ

Förutom Järnefelt vifade Leo Funtek och Martti Similä med taktpinnen vid Finska Operan i början av 1930-talet. Funtek var kammarmusikläraren som George kände från konservatoriet. Med Martti Similä blev repetitionspianisten en god vän. ”Han hade både nordfinska och karelska rötter, han var dynamisk, direkt och varm.”

Finska operans dirigent, pianist och kompositör Martti Similä 1928. Sibeliusmuseet.

Medan Järnefelt som konstnärlig ledare koncentrerade sig på Wagner och Mozart, tog Similä hand om operett och balett. Similä var en mycket mångsidig dirigent och en musiker med breda talanger. Bland annat hade han 1926 sjungit in finska folksånger på stenkakor, sådana som Hallin Janne, Härmän pojat, ja Marjalunnin Jussi.

“Han var en intelligent och bra kompositör, även om detta inte är lika välkänt som hans karriär som dirigent”, minns Godzinsky. Similäs kompositionskatalog innehåller både filmmusik och små stycken för underhållningsorkester, som Godzinsky själv senare tyckte om att dirigera som kapellmästare.

George de Godzinsky mindes på äldre dagar att det inte fanns något ”nedlåtande, korkat eller pretentiöst förhållande gentemot underhållningsmusik” i hans ungdom på 1930-talet. "Det fanns inget sådant när jag studerade vid konservatoriet. På den tiden var musik musik." Men detta var ändå inte hela sanningen.

Stiliga människor på Finska operan i november 1931. Museiverket / Pietinen.

JÄRNEFELT SLUTAR MED BALETTEN OCH OPERETTENA

Under Järnefelts tid hade Finska Operan stora ekonomiska svårigheter och tappade publik på grund av den allmänna lågkonjunkturen. I dessa svåra tider lockades publiken mer till lättare underhållning, alltså operetter och filmer, än till operan. 1930-talet var operettens guldålder. Den mest populära operetteatern var Svenska Teatern vid Skillnaden. Dess föreställningar lockade också en finskspråkig publik. På Svenska Teatern ackompanjerades föreställningarna av Helsingfors teaterorkester. Också Finska Operan försökte locka publik genom att ordna många operettkvällar. 

Mitt i svårigheterna satsade Finlands Opera på operetter. Bilden från 1932 visar ballerinor som förbereder sig för Can-Can-scenen i Jacques Offenbachs Orfeus i Manala. Museiverket / Pietinen.

Våren 1935 presenterade den konstnärlige ledaren sin egen lösning till Operans problem. Järnefelt föreslog att baletten skulle läggas ned och att operetter helt skulle upphöra att spelas. Som skäl angavs balettens olönsamhet och de höga kostnaderna för att framföra operetter. Järnefelt underströk för pressen att statsbidraget till Finska Operan var avsett för just operaföreställningar och att underhållningsoperetter måste vara ekonomiskt självbärande.

Järnefelt fick majoritetsstöd i Finlands Operas styrelse. Fazer, som starkt motsatte sig förslaget, förlorade.

Efter beslutet lämnade balettmästaren George Gé och stjärndansarna Lucia Nifontova och Arvo Martikainen operan och begav sig utomlands, sångarna Mary Hannikainen, Thure Bahne och Martti Seilo, som hade engagerats för operettuppdrag, avskedades och dirigenten Leo Funteks kontrakt förnyades inte. Funteks öde sågs som ett resultat av konkurrensen mellan kapellmästarna.

Hanna Glavari (Ritva Aro) och greve Danilo (Thure Bahne) i Franz Lehárs operett Glada änkan på Finska Operan 1930. Thure Bahne var en beundrad sångare, skådespelare och filmstjärna som fick sparken från Operan under Järnefelts tid. Museiverket / Pietinen.

Nyheten om Operans nedläggning orsakade en storm i pressen och bland allmänheten. Styrelsen fick ta tillbaka sitt beslut, ta tillbaka operettsolisterna och göra en uppgörelse med Funtek. Järnefelts period på Operan fortsatte, men efter våren 1935 började nedräkningen för den konstnärlige ledaren. På balettsidan var skadan redan skedd; Finska Operan hade förlorat sina mest beundrade stjärnor.

Lucia Nifontova, första dansaren vid Finska operan 1931. Museiverket / Pietinen.

TILL KAPELLMÄSTARE MEN VARIFRÅN FÅ UTBILDNINGEN?

På våren 1934 studerade George vid konservatoriet, arbetade som repetitionspianist på Operan och ackompanjerade bl.a. sin vän saxofonisten Aku Wittenberg i radio och Annikki Forsström-Arni och Martta Tiger på en konsert, vars operett- och schlagerkväll fyllde Baldersalen till sista plats.

George var en flitig pianist, men förutom att ackompanjera ville han också bli kapellmästare. Möjligheten att dirigera kom när Helsingfors Teaterorkester under ledning av Georges vän, pianisten från Viborg  Cyril Szalkiewicz , uppträdde i Esplanadkapellet. "Jag åkte dit och dirigerade två konserter prima vista. Efter den upplevelsen insåg jag att jag var tvungen att utveckla mig själv och lära mig dirigera från grunden. Det var nödvändigt för att kunna uttrycka de idéer som kompositörer ville uttrycka."

Georges problem var att det vid Helsingfors konservatorium på 1930-talet inte var möjligt att utbilda sig till kapellmästare. Georges studiekamrat Nils-Eric Fougstedt, som också ville bli kapellmästare, ledde till exempel sin egen kompositionskonsert 1934 och åkte sedan till Salzburg för att studera orkesterdirigering på sommarkurser för Bruno Walter och Herbert von Karajan.

SCHNEEVOIGTS HEMLIGA DIRIGENTKLASS

I april 1934 fick George en oväntad möjlighet att lära sig dirigera. Efter att Robert Kajanus hade gått i pension hade Georg Schnéevoigt, som hade gjort en lysande internationell karriär, valts till ny chefsdirigent för Helsingfors stadsorkester. Den 20 april framförde stadsorkestern Dmitrij Sjostakovitjs första symfoni för första gången i Finland under Schnéevoigts ledning.

Georg Schnéevoigt, Helsingfors stadsorkesters chefdirigent, i maj 1934. Museiverket / Pietinen..

När Schnéevoigt, som förberedde sig för Sjostakovitj, fick höra talas om Operans duktiga repetitionspianist - troligen av intendenten Ernest Pingoud, en emigrant från S:t Petersburg som också var chef för Fazers konsertbyrå - blev George inbjuden att framträda med stadsorkestern. "Det var en mycket svår och krävande pianostämma. Jag övade den i timmar och vågade inte gå förrän den löpte nästan utantill. Efter det började samarbetet med Schnéevoigt som pianist."

Samarbetet med Schnéevoigt omfattade hemliga privata diskussioner, under vilka maestron lärde George hur man dirigerar. ”Schnéevoigt gav mig, helt privat, några lektioner i den svåra konsten att dirigera.” Undervisningen var hemlig eftersom Schnéevoigt inte ville att utomstående skulle veta att han undervisade.

Resultatet blev att George och Schnéevoigt blev vänner. ”Han var en mycket jovialisk gentleman och jag minns hans fru Sigrid, som var en fin pianist”, berättade Godzinsky flera decennier senare. ”Schnéevoigt levde ett mycket intressant och burleskt liv tillsammans med Sigrid.” Paret Schnéevoigt var ”ett livfullt, sprudlande och temperamentsfullt par”. Den unge George tyckte att det var spännande att lyssna till mästarens burdusa och okorrekta tal, som inte var avsedda för utomstående. Och Georges syn på finska dirigenter var säker: ”Den störste dirigenten var Schnéevoigt.”

Kapellmästaren Georg Schnéevoigt och hans hustru, pianoartisten Sigrid Schnéevoigt, i oktober 1937. Den unge George tyckte att paret Schnéevoigt var ett uppsluppet och temperamentsfullt par. Museiverket / Hugo Sundström.

Uppmuntrade Schnéevoigt George att bli dirigent? ”Schneevoigt ansåg att yrket var alldeles för mödosamt och otacksamt.” Maestron underlät också att främja sin 19-åriga lärlings karriär, till exempel genom att inte ge George möjlighet att dirigera hans orkester.

George studerade piano vid konservatoriet från hösten 1930 under Selim Palmgren. Familjen Godzinskys arkiv.

I slutet av våren 1934, den 30 maj, uppträdde George tillsammans med cellisten Uljas Viitasalo vid konservatoriets offentliga recitaler. George och Uljas framförde två satser ur Rubinsteins Sonat för piano och cello med ”god rutin”. George hörde uppenbarligen inte längre till konservatoriets lovande unga pianister. Helsingin Sanomats anonyma recensent A.V. skrev: ”Av de pianister som uppträdde den sista kvällen i vårens konservatorieprogram var det  Ilmari Hannikainens elever Lea Kerttula och Erik Bergman som bjöd på den bästa lyssningen.”

Läs som nästa  Georges första besök i Polen 1934: ”Jag är polack, här är mitt hemland”

Text: Tiina-Maija Lehtonen

Svensk översättning: Christian de Godzinsky