Emigranttien kulttuuririennot ja venäläinen baletti

George Gé tanssijoineen 1920-luvun lopulla. Perustaessaan Suomalaisen Oopperan yhteyteen baletin 1922 johtaja Edvard Fazer kutsui Pietarissa syntyneen ja opiskelleen Gén sen ensimmäiseksi balettimestariksi. Museovirasto.

På svenska

Venäläisemigrantteihin suhtauduttiin yhä 1930-luvun Suomessa torjuvasti. Emigrantit pitivät matalaa profiilia ja pysyttelivät omissa tutuissa, turvallisissa ympyröissään. Oma yhteisö oli tärkeä, ja yhteisiä tilaisuuksia järjestettiin runsaasti, jotta päästiin tapaamaan kohtalotovereita, puhumaan äidinkieltä ja ylläpitämään venäläisiä perinteitä.

Venäläisen klubin jäseniä ryhmäkuvassa 1930-luvulla. Museovirasto / Alexander Savialoff.

Illanvieton ruokapöytä notkui herkkuja 1936. Museovirasto / Pietinen.

Vaikka Neuvostoliitosta kantautuvat uutiset Stalinin puhdistuksista herättivät pelkoa ja levottomuutta, emigrantit riitelivät keskenään ankarasti. Eri poliittisilla suuntauksilla oli bolševismin jälkeisen Venäjän varalle eri suunnitelmat. Erimielisyydet levisivät politiikasta kulttuuriin. Eripuraiset seurapiirit eivät mahtuneet samoihin tilaisuuksiin, konserttisali oli siihen liian pieni.

Venäläisen klubin johtokunta samassa huoneessa 1936. Museovirasto / Pietinen.

Enemmistö emigranteista kavahti keskinäisiä riitoja ja pysytteli syrjässä vehkeilyistä. Jokapäiväisen leivän hankkimisessa oli haastetta tarpeeksi. Ruumiillista työtä tekevät, työläis- ja käsityöläistaustaiset jättäytyivät tarkoituksella “herrojen klubin” ulkopuolelle. Jotkut eivät halunneet elää eristyksissä suomalaisesta yhteiskunnasta, vaan opettelivat suomen- ja ruotsinkielen, kävivät töissä ja kasvattivat lapsensa kaksi- ja kolmikielisiksi.

Silti sulautuminen suomalaiseen väestöön oli vielä 1930-luvulla erittäin harvinaisia. Nuorta emigranttipolvea ei kiinnostanut Venäjän tulevaisuus ja paluu Venäjälle samalla tavalla kuin vanhaa. Kun nuoret ryhtyivät rakentamaan tulevaisuuttaan Suomeen, heitä pidettiin menetettyinä. Ristiriidat vanhan ja nuoren emigranttipolven välillä kärjistyivät.

EMIGRANTTIEN KULTAINEN KUKKO

Vaikka vilkas ja seurallinen George de Godzinsky solmi 1930-luvun alussa uusia tuttavuuksia Konservatoriolla ja Yleisradiossa, lähimmät ystävät löytyivät edelleen Helsingin ja Viipurin emigranttipiireistä. George osallistui ahkerasti emigranttien seuraelämään ja toimi joka viikko torstai-iltaisin Venäläisen siirtokunnan ohjelmallisten illanviettojen säestäjänä. “Lopuksi oli puolitoista tuntia tanssia, ja minä soitin pianolla tai flyygelillä tanssimusiikkia", Godzinsky on muistellut vuosikymmeniä myöhemmin.

Balalaikkaorkesteri viihdyttää klubin illanvietossa 1936. Museovirasto / Pietinen.

Venäläisen klubin jäseniä tyylikkäinä illanvietossa 1936. Museovirasto / Pietinen.

Emigrantit pyörittivät korkeatasoista kulttuurielämää suurelta yleisöltä salassa. Joulukuussa 1932 esitettiin Valkoisessa salissa lyhennetty versio Nikolai Rimski-Korsakovin oopperasta Kultainen kukko. George pääsi kokeilemaan nyt ensimmäisen kerran, millaista oli johtaa oopperaa. “Eikä sitä ollut kukaan minulle opettanut! Olin vain nähnyt, miten muut johtivat. Olin vain itseoppinut nuorukainen, joka oli yrittänyt oppia toisten virheistä: noin en siis koskaan saa tehdä!” Oopperaorkesteri koostui pääosin harrastajista. “Ja kaupunginorkesterin kaverit tulivat auttamaan. Se oli oikein hyvää kehitystä tulevalle kapellimestarille”, Godzinsky on muistellut.

Myös Kultaisen kukon kuoro ja solistit olivat kaikki harrastelijoita. “Mutta millaiset äänet heillä olikaan! Muutamia heistä en unohda koskaan. Mukana oli tenori Harry Heinrichsen, jonka isä oli tanskalainen ja äiti venäläinen, oli baritoni Boris Levitsky, joka oli laulanut Pietarin oopperan kuorossa, ja oli Maria Sokolov, joka usein oli pääosassa.”

Orkesterikokoonpanoon kuuluvan pianon virityksestä vastasi herra Sensloff, sama mies, joka kymmenen vuotta aikaisemmin oli pelastanut Imatralla Onnelan flyygelin. Sensloff oli muuttanut Viipurista Helsinkiin ja ryhtynyt kouluttamaan Fazerin musiikkikaupan pianonvirittäjiä.

Emigranttien venäjänkielinen Zurnal O.R.M. -lehti kiitteli vuolaasti tammikuun numerossaan 1933 Georgen panosta Kultaisen kukon esityksessä ja painotti, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun 18-vuotias George de Godzinsky toimi oopperakapellimestarina.

VENÄLÄINEN BALETTI

Venäläisemigranttien mukana kulttuurivaikutteet tulivat Suomeen suoraan suurkaupungeista, Pietarista ja Moskovasta. Emigrantit esittivät muun muassa Mihail Bulgakovin ja Nikolai Gogolin näytelmiä, mutta kielimuurista johtuen vaikutus suomalaiseen teatteriin jäi vähäiseksi.

Viipurissa 1899 syntynyt ja Pietarissa opiskellut Suomalaisen Oopperan ballerina Mary Paischeff 1929. Museovirasto / Sigurd Rasmussen.

Kuvataiteessa, musiikissa ja tanssissa vaikutteet levisivät laajemmin, ja varsinkin venäläinen baletti nautti suurta kansainvälistä mainetta. Emigrantit työskentelivät eri puolilla tanssijoina, koreografeina, ohjaajina ja tanssikoulujen johtajina. Kuuluisin oli Sergei Djagilevin Venäläinen baletti, joka oli kukoistanut Pariisissa kaksi vuosikymmentä aina Djagilevin kuolemaan saakka 1929.

Myös Suomessa tunnetut tanssijat Mary Paischeff, Lucia Nifontova, Alexander Saxelin ja George Gé pitivät venäläisen baletin mainetta yllä 1920-1930 -luvuilla.

Balettitanssija, koreografi ja Suomalaisen Oopperan ensimmäinen balettimestari George Gé 1930-luvulla. Museovirasto / Heinrich Iffland.

George Gé, alkuperäiseltä nimeltään George Grönfelt, oli syntynyt 1893 Pietarissa liikemies Ernst Grönfeltin ja puolisonsa Amelie Söderbergin perheeseen. George opiskeli sekä pianonsoittoa Pietarin keisarillisessa konservatoriossa että tanssia yksityisesti Keisarillisen baletin tanssijan, Nikolai Legatin johdolla. Vuosina 1917-1920 Gé toimi sekä Pietarin Mihailovski-teatterin tanssijana että useiden pietarilaisten balettikoulujen säestäjänä, kunnes siirtyi Helsinkiin.

Myös Alexander Saxelin oli hankkinut koulutuksensa Pietarissa. Viipurissa 1899 syntynyt Saxelin pääsi Keisarilliseen balettikouluun 11-vuotiaana ja sai ainoana suomalaisena koulun päästötodistuksen 1919. Saxelin palasi 1921 Viipuriin ja muutti seuraavana vuonna Helsinkiin, mistä käsin hän teki kiertueita Eurooppaan, toimi opettajana ja avusti ballerinoja tanssinäytöksissä.

Viipurissa 1899 syntynyt Alexander Saxelin sai ainoana suomalaisena päätötodistuksen Pietarin keisarillisesta balettikoulusta. Wikipedia.

Kun Suomalaisen Oopperan johtaja Edvard Fazer 1922 perusti oopperan yhteyteen myös baletin, hän kutsui Gén sen ensimmäiseksi balettimestariksi. Monet Oopperan balettiin kiinnitetyistä tanssijoista olivat emigrantteja, minkä lisäksi Bulevardilla vieraili emigranttikoreografeja Euroopasta.

Suomalaisen Oopperan balettia ihailtiin, mutta oli myös niitä, joiden mielissä emigranttien suuri näkyvyys herätti “ryssävihaista” pahennusta. Asia eteni 1930-luvulla eduskuntaan, missä Oopperan baletin saamaa valtionapua vastustettiin perusteluna venäläistanssijoiden liian suuri lukumäärä. Jotta Suomalaisen Oopperan kansallinen maine ei kärsinyt, monet venäläistanssijoista suomensivat nimensä.

Suomalaisen Oopperan baletin 10-vuotista taivalta juhlittiin 1932. Vasemmalta tanssijat Arvo Martikainen, Lucia Nifontova, johtaja Edvard Fazer, tanssija Irja Aaltonen ja balettimestari George Gé. Museovirasto / Pietinen.

Samoihin aikoihin monet muutkin emigrantit vaihtoivat nimensä, sillä 1930-luvun suomalaisessa ilmapiirissä oli vaikea menestyä venäläisellä nimellä. Paineesta huolimatta Franciszek de Godzinskyn perhe piti tiukasti kiinni puolalaisesta sukunimestään.

George opiskeli syksystä 1930 pianonsoittoa Helsingin Konservatoriossa Selim Palmgrenin oppilaana. Godzinskyn perhearkisto.

Nuori pianisti yläkulmasta. Godzinskyn perhearkisto.

George oli 1930-luvun alussa Venäläisen siirtokunnan luottopianisti. Godzinskyn perhearkisto.

BALETTIMESTARI GEORGELLE: "SINUN TULEVAISUUTESI ON TÄÄLLÄ TEATTERISSA"

Venäläisen siirtokunnan luottopianistina George kutsuttiin 1930-luvun alussa säestämään emigranttien balettinäytöksiä. “Hauskinta oli, että ponnistukset palkittiin. Esityksiin tuli paljon yleisöä, ehkä enemmän suomenruotsalaisia kuin suomalaisia.”

Erään tanssinäytöksen harjoituksissa George tutustui Alex Saxeliniin, joka puolestaan esitteli hänet balettimestari Gélle. Heti ensikohtaamisessa Gé lausui nuorelle pianistille merkitsevästi: “Sinun tulevaisuutesi on täällä teatterissa.”

Suomalaisen Oopperan baletti harjoittelee George Gén (vasemmalla) johdolla 1932. Museovirasto / Pietinen.

Koreografi George Gé joutsenprinsessan halauksessa 1932. Museovirasto / Pietinen.

Balettimestari George Gé ja baletin henkilökuntaa 1932. Museovirasto / Pietinen.

Tutustuminen Gé’hen ja Saxeliniin avasi Georgelle ovet Suomalaisen Oopperan balettiin. Konservatorion piano-oppilaalle tuli nyt kiire ehtiä aamuisin Bulevardille säestämään baletin harjoituksia. “Se oli hyvin kiinnostavaa, koska olin ihastunut balettimusiikkiin ja balettirepertoaariin.” Työ harjoituspianistina toi myös tervetulleita lisätienestejä. “Sain osan toimeentulosta sillä tavalla.”

Baletin rinnalla George osallistui edelleen emigranttien kulttuuririentoihin. Kultainen kukko -oopperasta oli tuskin selvitty, kun emigranttien Polunlöytäjät-partio esitti 13. tammikuuta 1933 kolminäytöksisen satunäytelmän Oppineen kissan taru. Tekstin oli laatinut vapaaherra K. Maydell Mary Paischeffin ja Alexander Saxelinin “herttaisella avustuksella”. Ja “musiikin oli erikoisesti tilaisuuteen säveltänyt ja orkesterille sovittanut partiolainen G. Godzinsky.” Säestyksestä vastasi salonkiorkesteri. Tilaisuus, jonka lipputulot käytettiin Polunlöytäjien hyväksi, päättyi yleisiin tansseihin.

Lastenjuhla Venäläisellä klubilla 1930-luvulla. Museovirasto / Alexander Savialoff.

GEORGESTA KANSAINVÄLISTEN TANSSIVIERAIDEN SÄESTÄJÄ

Seuraavaksi Georgea alettiin kysyä Helsingissä vierailevien ulkomaisten tanssijoiden säestäjäksi. Syyskuun 21. päivänä 1933 suomalais-norjalainen Lisi Carén esiintyi Konservatoriolla partnerinaan ensitanssija Arvo Martikainen. George toimi näytöksen säestäjänä yhdessä lyömäsoittaja L. Gerhardsin kanssa.

 

Viipurissa ilmestyvä Karjala kertoi 9. maaliskuuta 1934, että Suomalaisen Oopperan baletti vierailisi Viipurin kaupunginteatterissa maanantaina 12. maaliskuuta. Karjala poimi esiintyjistä Georgen, jota kutsuttiin lempinimellä "Viipurin ottopoika". Kansalliskirjasto / Sanomalehtien digiarkisto.

SUOMALAISEN OOPPERAN BALETIN KAPELLIMESTARINA VIIPURISSA

Maaliskuun 12. päivänä 1934 Suomalaisen Oopperan baletti teki vierailun Viipuriin. Viipurin vanhassa teatteritalossa järjestetyssä tilaisuudessa nähtiin George Gén koreografioita, ensin yksinäytöksinen baletti Carneval säveltäjinä Kreisler, Drigo ja Lancer ja sitten kohtauksia baleteista Joutsenlampi, Prinsessa Ruusunen, Arlekinin miljoonat, Don Quijote, Sininen helmi ja Pas Hongrois. Esiintyjinä vuorottelivat tunnetut tanssijat Lucia Nifontova, Arvo Martikainen, Alexander Saxelin, Liisi Hallas, Irja Koskinen, Margit Lilius ja Airi Säilä. 

Tanssijoiden lisäksi Viipuriin matkusti myös Suomalaisen Oopperan orkesteri - siis joukko Helsingin kaupunginorkesterin muusikoita - ja George, joka toimi illan kapellimestarina. "Se oli ensimmäinen kerta, kun esiinnyin julkisesti", Godzinsky totesi viisi vuosikymmentä myöhemmin ja lisäsi, että ystäviensä mielestä hän voisi viettää 50-vuotistaiteilijajuhlaa. Vaikka baletti-ilta Viipurissa tarkkaan ottaen ei ollut 19-vuotiaan Georgen ensimmäinen julkinen esiintyminen kapellimestarina, merkkitapaus se kyllä oli hänen urallaan.

Maaliskuun 22. ja 26. päivinä 1934 George säesti Kansallisteatterissa 18-vuotiasta tanskalais-jaavalaista Nini Theiladea. Tanssijattaren vetäessä henkeä George soitti pianosooloja; Grünfeltin Romancen, Moskowskin Lieberswaltzerin, Chopinin Es-duuri Nokturnon ja Dvořákin Slaavilaisen tanssin e-molli nro 8.

Nini Theiladen näytösten järjestelyistä vastasi Fazerin konserttitoimisto. George oli vakiinnuttanut asemansa pianistina, johon oopperajohtaja Fazerin omistama ja emigranttisäveltäjä Ernest Pingoud'n johtama konserttitoimisto usein turvautui.

Lue seuraavaksi Suomalaisen Oopperan harjoituspianisti kohtaa suuret maestrot

Teksti: Tiina-Maija Lehtonen

EMIGRANTERNAS KULTUREVENEMANG OCH RYSKA BALETTEN

George Gé och hans dansare i slutet av 1920-talet. När Edvard Fazer 1922 grundade Finska Operans balett bjöd han in Gé, som var född och hade studerat i S:t Petersburg. Han blev balettens första balettmästare. Museiverket.

Suomeksi

Ännu på 1930-talet var man fientligt inställd till ryska invandrare i Finland. Emigranterna höll en låg profil och höll sig inom sina egna bekanta och trygga kretsar. Den egna gemenskapen var viktig och det fanns gott om gemensamma evenemang där man kunde träffa andra emigranter, tala sitt modersmål och upprätthålla de ryska traditionerna.

Medlemmar i Ryska klubben i ett gruppfoto på 1930-talet. Museiverket / Alexander Savialoff.

Middagsborden dignande av läckerheter 1936. Museiverket / Pietinen.

Även om nyheterna om Stalins utrensningar i Sovjetunionen skapade rädsla och oro, stred emigranterna häftigt sinsemellan. Olika politiska riktningar hade skilda planer för det postbolsjevikiska Ryssland. Oenigheten spred sig från politiken till kulturen. De oeniga sociala kretsarna rymdes inte på samma tillställningar, konsertsalen var för liten.

Ryska klubbens styrelse i samma rum 1936. Museiverket / Pietinen.

Majoriteten av emigranterna skydde inbördes gräl och höll sig borta från intriger. Bara utmaningen att tjäna sitt dagliga bröd var tillräcklig. De som gjorde fysiskt arbete och kom från arbetar- och hantverkarklassen uteslöt sig medvetet från ”herrklubben”. En del ville inte leva isolerade från det finska samhället, utan lärde sig finska och svenska, gick ut i arbetslivet och uppfostrade sina barn till två- och trespråkiga.

Trots detta var integreringen med den finska befolkningen fortfarande ytterst sällsynt på 1930-talet. Den unga generationen emigranter var inte lika intresserade av Rysslands framtid eller av att återvända till Ryssland - som den äldre generationen var. När de unga började bygga upp sin framtid i Finland ansågs de vara förlorade. Konflikterna mellan den gamla och den unga emigrantgenerationen blev allt mer tillspetsade.

EMIGRANTERNAS GYLLENE TUPP

Även om den livlige och sällskaplige George de Godzinsky i början av 1930-talet knöt nya bekantskaper vid konservatoriet och Rundradion, var det fortfarande i emigrantkretsarna i Helsingfors och Viborg som han hade sina närmaste vänner. George deltog flitigt i emigranternas sociala liv, och varje vecka på torsdagskvällarna fungerade han som ackompanjatör vid den Ryska klubbens programlagda kvällstillställningar. ”Det var en och en halv timmes dans i slutet, och jag spelade dansmusik på piano eller flygel”, minns Godzinsky flera decennier senare.

Balalaikaorkestern underhåller på en klubbkväll 1936. Museiverket / Pietinen.

Medlemmar av Ryska klubben stiliga på en middagsbjudning 1936. Museiverket / Pietinen.

Emigranterna bedrev ett högklassigt kulturliv i hemlighet från den stora allmänheten. I december 1932 framfördes en förkortad version av Nikolaj Rimskij-Korsakovs opera Den gyllene tuppen i Vita salen. Detta var första gången som George fick prova hur det var att dirigera en opera. "Och ingen hade lärt mig! Jag hade bara sett hur andra dirigerade. Jag var bara en självlärd ung man som hade försökt lära mig av andras misstag: så får man aldrig göra!" Operans orkester bestod huvudsakligen av amatörer. "Och kamraterna från stadsorkestern kom för att hjälpa till. Det var en mycket bra utveckling för den framtida dirigenten”, minns Godzinsky.

Kören Gyllene Tuppen och solisterna var också alla amatörer. "Men vilka röster de hade! Några av dem kommer jag aldrig att glömma. Tenoren Harry Heinrichsen, vars far var dansk och mor var rysk, barytonen Boris Levitsky, som hade sjungit i S:t Petersburgs operakör, och Maria Sokolov, som ofta var i huvudrollen."

Orkesterensemblens piano stämdes av herr Sensloff, samma man som tio år tidigare hade räddat Onnelaflygeln i Imatra. Sensloff hade flyttat från Viborg till Helsingfors och börjat utbilda Fazers musikaffärs pianostämmare.

I sitt januarinummer 1933 lovordade den ryskspråkiga emigranttidningen Zurnal O.R.M. överdådigt Georges insats vid framförandet av Gyllene Tuppen och betonade att det var första gången som en 18-årig George de Godzinsky hade dirigerat en operaorkester.

RYSKA BALETTEN

Med de ryska emigranterna kom kulturella influenser till Finland direkt från storstäderna S:t Petersburg och Moskva. Emigranterna satte upp pjäser av bland andra Michail Bulgakov och Nikolaj Gogol, men språkbarriären gjorde att deras inflytande på den finska teatern förblev begränsat.

Mary Paischeff, född i Viborg 1899 som studerade i S:t Petersburg, ballerina på Finska Operan 1929. Museiverket / Sigurd Rasmussen.

Inom bildkonsten, musiken och dansen spreds influenserna vidare, och särskilt den ryska baletten fick ett högt internationellt anseende. Emigranterna arbetade som dansare, koreografer, regissörer och föreståndare för dansskolor i olika delar av världen. Den mest kända var Sergej Dyagilevs Ryska Baletten, som hade blomstrat i Paris under två decennier fram till hans död 1929.

De kända dansarna Mary Paischeff, Lucia Nifontova, Alexander Saxelin och George Gé, som också var kända i Finland, upprätthöll den ryska balettens rykte på 1920- och 1930-talen.

Balettdansaren, koreografen och Finska Operans förste balettmästare George Gé på 1930-talet. Museiverket / Heinrich Iffland.

George Gé, ursprungligen känd som George Grönfelt, föddes 1893 i S:t Petersburg som barn till affärsmannen Ernst Grönfelt och hans hustru Amelie Söderberg. George studerade både piano vid Kejserliga konservatoriet i S:t Petersburg och dans privat under ledning av dansaren Nikolai Legat vid Kejserliga baletten. Från 1917 till 1920 arbetade Gé både som dansare på Mikhailovsky-tearern i S:t Petersburg och som ackompanjatör vid flera balettskolor i S:t Petersburg, innan han flyttade till Helsingfors.

Alexander Saxelin hade också utbildat sig i S:t Petersburg. Född i Viborg 1899 antogs Saxelin till Kejserliga balettskolan vid 11 års ålder och var den enda finländare som fick diplom från skolan år 1919. Saxelin återvände till Viborg 1921 och flyttade till Helsingfors året därpå, varifrån han turnerade i Europa och undervisade och assisterade ballerinor i dansföreställningar..

Alexander Saxelin som föddes i Viborg 1899 var den enda finländaren som fick diplom från Kejserliga balettskolan i S:t Petersburg. Wikipedia.

När chefen för Finska Operan, Edvard Fazer grundade Operabaletten 1922, utsåg han Gé till dess första balettmästare. Många av de dansare som blev anlitade till Operabaletten var emigranter, och emigrerade koreografer från Europa besökte också Bulevarden.

Den finska operabaletten beundrades, men det fanns också de som ansåg att emigranternas höga profil väckte ”russofobisk” förbittring. På 1930-talet gick frågan till riksdagen, där man motsatte sig statligt stöd till operabaletten med motiveringen att antalet ryska dansare var för stort. För att inte skada den finska operans nationella rykte förfinskade många av de ryska dansarna sina namn.

År 1932 firade Finska Operans balett sitt 10-årsjubileum. Från vänster: dansarna Arvo Martikainen, Lucia Nifontova, regissören Edvard Fazer, dansaren Irja Aaltonen och balettmästaren George Gé. Museiverket / Pietinen.

Ungefär samtidigt bytte även många andra emigranter namn, eftersom det var svårt att nå framgång med ett ryskt namn i den finska atmosfären på 1930-talet. Trots påtryckningarna höll Franciszek de Godzinskys familj fast vid sitt polska efternamn.

George studerade piano vid Helsingfors konservatorium från hösten 1930 för Selim Palmgren. Familjen Godzinskys arkiv.

Den unge pianisten uppifrån. Familjen Godzinskys arkiv.

George var de ryska emigranternas favoritpianist i början av 1930-talet. Familjen Godzinskys arkiv.

BALETTMÄSTAREN TILL GEORGE: ”DIN FRAMTID ÄR HÄR PÅ TEATERN”

I början av 1930-talet blev George, i egenskap av den ryska emigranternas pianist, inbjuden att ackompanjera emigranternas balettföreställningar. "Det roligaste var att mina ansträngningar belönades. Föreställningarna lockade en stor publik, kanske fler finlandssvenskar än finländare."

Under repetitionerna inför en dansföreställning träffade George Alex Saxelin, som i sin tur presenterade honom för balettmästaren Gé. Redan vid det första mötet sa Gé till den unge pianisten på ett betydelsefullt sätt: ”Din framtid finns här på teatern.”

Finska Operans balett repeterar under ledning av George Gé (t.v.) 1932. Museiverket / Pietinen.

Koreografen George Gé i omfamning av svanprinsessan 1932. Museiverket / Pietinen.

Balettdirektör George Gé och baletten personal 1932. Museiverket / Pietinen.

Georges bekantskap med Gé och Saxelin öppnade dörrarna till Finska Operans balett. Pianostudenten vid konservatoriet fick nu bråttom att ta sig till Bulevarden på morgnarna för att ackompanjera balettrepetitionerna. ”Det var mycket intressant eftersom jag var fascinerad av balettmusik och balettrepertoaren.” Jobbet som repetitionspianist innebar också en välkommen extra inkomst. ”Jag kunde tjäna en del av mitt uppehälle på det sättet.”

Vid sidan av baletten fortsatte George att delta i emigranternas kulturevenemang. Han hade knappt överlevt operan Gyllene Tuppen när emigranternas scoutkår Polunlöytäjät framförde den 13 januari 1933 en sagopjäs i tre akter, Sagan om den lärda katten. Texten hade skrivits av friherre K. Maydell med ”vänlig assistans” av Mary Paischeff och Alexander Saxelin. Och ”musiken var speciellt komponerad för tillfället och arrangerad för orkester av scouten G. Godzinsky.” Salongorkestern ansvarade för orkesterackompanjemanget. Evenemanget, vars intäkter användes till förmån för Polunlöytäjät, avslutades med allmän dans.

Barnkalas på Ryska klubben på 1930-talet. Museiverket / Alexander Savialoff.

GEORGE BLIR ACKOMPANJATÖR FÖR INTERNATIONELLA DANSGÄSTER

Som nästa blev George ombedd att ackompanjera utländska dansare som gästade Helsingfors. Den 21 september 1933 uppträdde den finsk-norska Lisi Carén på Konservatoriet med förstedansaren Arvo Martikainen som sin partner. George fungerade som ackompanjatör under föreställningen tillsammans med slagverksartisten L. Gerhards.

Den 22 och 26 mars 1934 ackompanjerade George den 18-åriga dansk-javanesiska Nini Theilade på Nationalteatern. Medan dansaren drog efter andan spelade George pianosolon; Grünfelts Romance, Moskovskys Lieberswaltzer, Chopins Nocturne i Ess-dur och Dvořáks Slavisk dans i e-moll nr 8.

Nini Theilades framträdanden var organiserade av Fazers konsertbyrå. George hade etablerat sig som pianist och anlitades ofta av konsertbyrån, som ägdes av operadirektören Fazer och drevs av den emigrerade kompositören Ernest Pingoud.

Läs som nästa  Finska Operans repetitionspianist möter stora maestron

Teksti: Tiina-Maija Lehtonen

Svensk översättning: Christian de Godzinsky