Tammikuu 1936: Singapore, Hongkong, Shanghai ja viimein perillä Japanissa

Postikortti. Nanking Road Shanghaissa. Godzinskyn perhearkisto.

På svenska

Ensimmäinen etappi konserttikiertueella Fjodor Šaljapinin kanssa, viiden viikon mittainen laivamatka on päättymässä. Ennen kuin ollaan perillä, 21-vuotias George de Godzinsky kirjoittaa tammikuun puolivälissä kolme kirjettä kotiin. 

Laivamatkan aikana on tehty suuria suunnitelmia. Konserttikiertueen havitellaan ulottuvan Japanin ja Kiinan lisäksi Koreaan, Jaavalle, Filippiineille ja Havaijille. Takaisin Ranskaan palattaisiin Amerikan kautta.

Kuten tavallista, kirjeet on kirjoitettu yhdellä Godzinskyjen kotikielistä, ranskaksi. Joitakin sanoja George on alleviivannut ja välillä hän on kirjoittanut venäjäksi. Kyrilliset osuudet näkyvät käännöksessä kursiivilla. 

15.01.1936

Rakkaat isä, Dida ja Loucia! 

Godzinskyn perhearkisto.

Mitä teille kuuluu? Huomenna pysähdymme Shanghaissa, ja saan kirjeenne. Iloitsen niistä jo nyt ihan valtavasti. Olemme olleet tällä laivamatkalla jo kuukauden, ja nyt on kulunut kuukausi ja neljä päivää siitä, kun lähdin Helsingforsista. Menee vielä monta päivää ennen kuin pääsemme perille Japaniin. Olen saanut kuulla, että meillä on Tokiossa konsertit 27. ja 30. tammikuuta sekä 1. ja 6. helmikuuta. Nuo ovat siis meidän neljä ensimmäistä konserttiamme, ja myöhemmin meillä on lisää konsertteja muissa Japanin kaupungeissa: Osakassa, Kobessa, Nagoyassa, Kiotossa jne. Sen jälkeen kohteemme ovat Harbin ja Mukden Mantšuriassa, Soul ja Pingtsin Koreassa sekä lopuksi Peking, Tientsin ja Shanghai Kiinassa. Maaliskuun lopulla ja huhtikuussa olemme todennäköisesti Jaavan ja Filippiinien saarilla, sitten (luultavimmin) Honolulussa. Palaamme Ranskaan Amerikan kautta. Tämä kaikki on vielä suunnitteluasteella, ja asioista päätetään, kun saavumme Tokioon.

Laivamatka Singaporesta Hongkongiin oli aika myrskyinen: merellä oli paljon erittäin isoja aaltoja, ja tuuli puhalsi 6:n ja 8:n boforin välillä. Laiva keinui tuntuvasti, ja useimmat matkustajat saivat kokea sen omakohtaisesti: he pysyttelivät hyteissään eivätkä ilmestyneet lainkaan aterioille. Minulta keinunta vaati epämiellyttävän veronsa vasta kahtena viimeisenä päivänä ennen saapumistamme Hongkongiin. Jälkimmäisenä päivänä vatsani oli sekaisin: ripulointia ja kuumetta mutta en antanut ylen. Makasin hytissä punkassa koko päivän ja illan, tein suolihuuhtelun enkä syönyt mitään. Yöllä laiva keinui kuin lastu laineilla, ja hytissä tavarat lentelivät ja vaihtoivat paikkaa. Ei ole mukavaa olla Intian valtamerellä, kun myrskyää.

Mutta aamulla laiva saapui Hongkongiin. On ihan ymmärrettävää, että olimme neljä tuntia myöhässä, mutta kaikki silti hyvissä ruumiin ja sielun voimissa. Useat matkustajat olivat olleet merisairaina, ja Kašuk-parka oli jo tekemässä kuolemaa ja kuvitteli luovuttavansa sielunsa luojalleen. Hänen oli oltava koko ajan kannella raikkaassa ilmassa niin ettei olisi tuntenut keikutusta niin voimakkaana.

Singaporen jälkeen lämpötilat ovat laskeneet vähitellen, ja nyt on jo kylmä, emmekä voi mennä kannelle ilman palttoota. Lämpötila on 8–10 astetta plussan puolella, ja meressä on pieniä vaahtopäisiä aaltoja. Laiva keinahtelee hiukan, mikä tuntuu mukavalta. 

Godzinskyn perhearkisto.

Tänään tunnen oloni tarmokkaaksi ja olen hyvällä tuulella. Hongkongissa meitä oli vastassa paikallisen venäläinen siirtokunnan edustajia sekä erinäisiä lehtimiehiä ja siirtomaan edustajia. Hongkong, joka on Britannian protektoraatti ja todella kaunis paikka, sijaitsee vuoristoisella saarella lähellä Manner-Kiinaa. Laivan saapuessa näkymät olivat suurenmoiset. Laivalaiturilla oli valtavasti ihmisiä kukkakimppuineen ja kameroineen. Koska minulla on oma kamera, otin heti kuvan kaikista ihmisistä, jotka olivat ahtautuneet laiturille. Herra Šaljapinille hurrattiin, ja väistyin sivuun niin, että väkijoukko pääsi siirtymään laivan kannelle.

Hongkongissa asuvat venäläiset veivät meidät kaikki tutustumaan kaupunkiin. Meidät vietiin kaupungin halki kaksipyöräisillä riksoilla, joita kiinalaiset vetivät. Sen jälkeen kävimme tavaratalossa ja joissakin kaupungin kauneimmista kohteista. Isäntämme veivät meidät myös lounaalle hotelli Hongkongiin, jossa saimme nauttia erikoisaterian. Tutustuin professori Mahletsoviin, joka opiskeli pianonsoittoa Moskovan konservatoriossa 20 vuotta sitten. Kyseinen erittäin ystävällinen herra on omalta osaltaan vastannut Hongkongin musiikkielämästä kuuden vuoden ajan. Hän toimii hotellin pianisti-kapellimestarina ja soittaa konserttimusiikkia kvartetissa (kaksi viulua, sello ja piano) kolme kertaa päivässä: 11.30–12.30, 14.00–15.00, 18.00–19.00 ja siinä kaikki. Kaikki soittajat ovat luonnollisesti venäläisiä. Heillä kaikilla on erittäin hyvä palkka, majoitus ja täysihoito hotellissa, pesulapalvelut ja Hongkongilta he saavat 400 $:a kuukaudessa eli Suomen rahassa 7500:-. Ottakaa huomioon, että heidän musisointinsa ei ole ensiluokkaista (kuulin heidän soittavan). Viulisti, joka on Mariinskiin entinen muusikko, ei soittanut kaikissa kohdissa ihan oikein. Pianisti (professori) soittaa kyllä täsmälleen oikein kaiken mitä nuottiviivastolle on merkitty, mutta ei kauniisti (tunteita herättäen!). Eivätkä he tee kovinkaan paljon töitä, vain kolme tuntia päivässä. Ja sillä mitä he ansaitsevat, voi Hongkongissa ostaa paljon kaikenlaista. Siellä on hyvin edullista, sillä kaikki tavarat tuodaan alueelle tullitta. Valokuvafilmi, joka maksaa Suomessa 36:-, maksaa siellä 22:50 Suomen markkaa jne. Näyteikkunoissa on kauniita tavaroita (silkkiä jne.), mutta olen kuullut, että kaikki vastaavat tavarat ovat Tokiossa vielä edullisempia.

Herra Mahletsov ja hänen puolisonsa olivat mukana retkellä, jonka teimme Hongkongin lähistöllä sijaitseville vuorille. Huipulta avautuva näkymä oli niin kaunis, että oli vaikeaa irtautua luonnon ihailusta. Taivas oli kirkkaan sininen, ja aurinko loisti. Alhaalla näkyi Hongkongin kaupunki ja vuoren toisella puolella merta silmänkantamattomiin. Kun olimme ottaneet valokuvia toinen toisistamme ja juoneet kahvia vuorella sijaitsevassa pienessä ravintolassa, kapusimme takaisin meidän käyttöömme annettuihin kahteen autoon ja palasimme kaupunkiin. Tulimme takaisin laivalle vain puoli tuntia ennen sen lähtöä. Laiturilla oli melkoisesti ihmisiä ja F. I:n oli kirjoitettava nimikirjoituksia valokuviinsa. Kun olimme hyvästelleet sydämelliset isäntämme, annoimme vielä käyntikorttimme herra Mahletsoville ja muille muusikoille. Laiva lähti kello puoli neljä musiikin saattelemana kuten aina. Toisin sanoen aina kun laiva saapuu satamaan tai lähtee satamasta, tuodaan satamaan kaksi isoa kovaäänistä ja radiogramofonilla soitetaan musiikkia aivan kuten meillä kotona. Tällä on valtava vaikutus sekä saattelijoihin että lähtijöihin. Se saa unohtamaan, että itkettäisi. Unohdin vielä sanoa, että herralla, johon tutustuin, on Hongkongissa monta piano-oppilasta ja tästä hän saa vielä jonkin sadan $:n verran kuukaudessa lisätienestejä.

Yleisesti sanotaan, että venäläiset eivät osaa järjestää asioitaan, mutta kaiken kaikkiaan voi sanoa, että Hongkongissa asuvat venäläiset elävät oikein mukavasti. Aurinko oli laskemassa meren yllä, ja Keltainenmeri, joka todella oli keltainen ja laskevan auringon säteiden kultaama, ulottui horisonttiin asti.

16.01.1936

Tänä aamuna on kylmä ja pysyttelemme sisällä. Laivan sisätiloja lämmitetään erittäin hyvin höyryllä, ja hyteissä on juuri sopiva lämpötila. Soitin kello 8:sta aamulla lounaaseen klo 12.30 asti. Sitten pelasin kaksi erää shakkia erään nuoren laivalla matkustavan hollantilaisen miehen kanssa. Ja nyt olen asettunut pöytäni ääreen kirjoittamaan ja jatkamaan epistolaani!

Huomenna saavumme Shanghaihin. Olemme saaneet sieltä sähkeitä, joissa sanotaan, että meidän kanssamme juhlitaan. Mutta olemme vastanneet, ettemme voi osallistua kyseisille illalliselle ja tämä erityisesti sen vuoksi, että meitä on varoitettu Shanghain venäläisistä. Heihin on parempi pitää välimatkaa. Emmehän me tiedä, minkälaisia ihmisiä he ovat, mutta kuulopuheiden perusteella siellä on kammottava venäläinen siirtokunta.

Godzinskyn perhearkisto.

Sain Hongkongissa käsiini useita Shanghaissa ilmestyviä venäjänkielisiä sanomalehtiä. Selasin ne läpi ja olin äimistynyt. Niissä oli vain mainoksia. Iloinen ilta Uusi vuosi. Baari oli sellainen ja kabaree tällainen. Tanssiaiset ja tanssit, iloa ja juopottelua! Tämä sana ei ollut painettuna, mutta näyttää siltä, että paikalliset venäläiset elävät sikamaisesti ja juopottelevat. Toki heillä on siellä oma aristokratiansa kuten meilläkin Helsingforsissa. Kenraalit, kreivit jne. Ja sitten sen ohella on yksinkertaisia ihmisiä. Mielestäni F. I. teki oikein, kun kieltäytyi osallistumasta siihen juhlaan, joka piti järjestää meille. Hän ei sylje lasiin, ja koska hänen on määrä laulaa seuraavalla viikolla, saattaisi sellainen vaikuttaa haitallisesti hänen ääneensä ja heikentää myös hänen terveyttään.

Nyt olemme saapuneet Shanghaihin. Kamala pettymys! Olin niin ajatellut saavani kirjeitä teiltä ja kerta kaikkiaan luotin siihen. Sitten en saanutkaan yhtään mitään! Toistaiseksi en ole kyennyt millään tavalla ymmärtämään, miten näin kävi. Lähetin kirjeeni Port-Saidista ja Colombosta lentopostitse, ja aivan varmasti ne ovat tulleet teille ajallaan. Olinko antanut teille kirjeissä Shanghain osoitteen laivalle: Mr Godzinsky, Shanghai – China, N.Y.K. Line, s/s Hakone Maru? Ettekö olekaan saaneet kirjeitäni? Ja minä kun vein ne vielä ihan itse postitoimiston luukulle? Vai tulivatko ne perille liian myöhään? Jos olisitte kirjoittaneet heti, olisin saanut kirjeenne juuri parhaaksi saapuessani tänne, sillä kirjeet kulkevat Siperian halki 12–14 päivässä. Mutta ei kirjeen kirjettä! Kašuk ja neiti Šaljapin saivat kumpikin monta kirjettä, mutta minulle ei tullut mitään, ei kirjeen kirjettä! Ymmärrätte varmaan kuinka pettynyt, masentunut ja epätoivoinen olin. Mieleeni nousi kaikkien hirvittävimpiä ajatuksia ja hyvä mielialani katosi kuin tuhka tuuleen. Rouva Šaljapin yritti rohkaista minua sanomalla, että ehkä olette lähettäneet kirjeet varmuuden vuoksi Shanghain Puolan-konsulaatin osoitteeseen. Päätimme mennä sinne kirjeitä hakemaan vähän myöhemmin. Olin aivan vakuuttunut siitä, että asia voi todellakin olla niin. Mutta sielläkään ei ollut mitään!  

18.01.1936

Laiva otettiin suurenmoisesti vastaan. Heti lähestyessämme näimme laiturilla Venäjän lippuja! Valk. sininen, pun. ja kukkakimppuja. Menimme ulos kannelle ja otin valokuvia. Kun laskusilta laskettiin maihin, nousi laivaan valtuuskunta, jossa oli venäläisen siirtokunnan silmäätekevimmät, laivayhtiön edustajia sekä venäläisiä ja kiinalaisia muusikkoja ja taiteilijoita ja vielä monia muitakin henkilöitä. He menivät tervehtimään F. I:tä ja heidän puheenjohtajansa Mr. Baranovski ojensi kukkia rouva Šaljapinille. Laivalle ilmaantui myös monta valokuvaajaa ja lehtimiestä, ja F. I. antoi haastattelun. Minuakaan ei jätetty rauhaan vaan minulta kysyttiin, miten matka oli sujunut, minkälaisia suunnitelmia meillä oli, milloin konsertoimme Shanghaissa jne. Hienointa oli, kun F. I. ja hänen mukanaan ollut Kašuk siirtyivät laivasta laiturille tervehtimään laiturille kerääntyneitä valtuuskuntia, niin monilla siellä seisovilla ihmisillä oli plakaatteja, joissa luki suurin kirjaimin: Tervehdys F. I. Šaljapin. Huudettiin tietysti hurraata ja "eläköön F. I.!"

Kuvaaja George de Godzinsky.

Kuvaaja George de Godzinsky.

Mielestäni vastaanotto oli kuitenkin hienompi silloin, kun Šaljapin saapui Helsingforsiin. Laivalle jäi sitten Šaljapinin venäläisiä taiteilijatuttavia senkin jälkeen, kun suurin ihmisjoukko oli vähän hajaantunut.

Menimme lounaalle kello 13. Pyysimme kanssamme lounaalle Hra Boris Stepanovitš Zaharovin, jonka tekin tunnette oikein hyvin. Hra Zaharov oli viulisti Cecilia Hansenin säestäjä ja aviomies. Nyt hän on ollut jo kuusi vuotta pianonsoiton professori Shanghaissa Kiinan kansalliskonservatoriossa. Hänellä on 40 oppilasta, joista monet ovat erittäin lahjakkaita. Hämmästyin kovasti kuullessani, että 70 % oppilaista on nais- ja miespuolisia kiinalaisia.

”Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että musiikin suosio kasvaa koko ajan Kiinassa”, Hra Zaharov sanoi. ”Orkestereissa ei soita eikä musiikkikouluissa opeta enää vain täällä asuvia venäläisiä muusikoita (joukoittain), vaan musiikki kiinnostaa myös alkuperäisasukkaita yhä enemmän ja enemmän ja he opiskelevat voidakseen perustaa yksinomaan kiinalaisista koostuvan orkesterin, mikä tuntuu kyllä epätodennäköiseltä siksi, että sellaisia soittimia kuten oboe ja fagotti (fagott) ei ole tehty keltaiselle rodulle.”

Hra Zaharov on erittäin mukava mies. Lähdimme autolla tutustumaan kaupunkiin hänen ja erään venäläisen nuorukaisen kanssa, joka on hänen oppilaitaan.

Valtavan iso Shanghai. Eurooppalaiset korttelit muistuttavat Amerikkaa. Ja olennaisimpana erona on, ettei kaduilla näe juuri lainkaan eurooppalaisia. Vain kiinalaisnaamoja. Tavaratalot, hotellit ja 30-kerroksiset pilvenpiirtäjät saavat unohtamaan, että ollaan Kaukoidässä.

Shanghain venäläiset olivat järjestäneet teehetken hotelli Chatay’hin kello 17. Menimme siis sinne. Sanoisin kuitenkin, että meidän Grand-hotellimme on tasokkaampi. Siellä oli hyvin kaunista, itämaisia mattoja, grill-room, ylellinen baari, mutta jotain jäi silti puuttumaan. En ole ehkä tottunut noihin uusiin juttuihin. Jotain tosi miellyttävää siellä kuitenkin oli: ihastuttava kvintetti, joka koostui pianosta, kahdesta viulusta, sellosta ja kontrabassosta, soitti klassista musiikkia tunnin ajan ja niin hyvin, että se oli todella nautittavaa. Kaikki soittajat olivat tietysti venäläisiä, ja "kapellmeister" ja venäjänjuutalainen sellisti Uhlstein oli valmistunut Moskovan konservatoriosta. Pyysin heitä soittamaan monia kiintoisia kappaleita: Glazunovin Espanjalaisen serenadin (sellosoolo), Tšaikovskin Andanten, Borodinin kvartettoja jne. He soittivat kaikki pyytämäni kappaleet aivan ensiluokkaisesti. Haluaisin, että kaikki isot orkesterit meillä kotona osaisivat soittaa kyseiset kappaleet kuten he. Mahdotonta! Oli niin ihanaa kuulla jotain todella hyvin esitettyä kuukauden tauon jälkeen, sillä kokonaiseen kuukauteen en ollut kuullut mitään musiikkia. Meillä ei ole laivalla radiota eikä mitään muutakaan. Kiitin soittajia siitä valtavan upeasta elämyksestä, jonka he minulle välittivät.

Myös ilta meni yhtä hienosti. Meidät kaikki oli kutsuttu herra Strokin tyttärien luokse. Strok on Japanin-osuuden manageri. Söimme herkullisen illallisen ja vietimme kaksi tuntia rattoisassa seurassa. Sitten palasimme laivalle, joka lähti Kobea kohti aamuyöllä klo 3.

En lähettänyt teille kirjettä Shanghaista, sillä posti kulkee sieltä hitaasti. Japanista on parempi lähettää. Tämä matkan viimeinen osuus sujui ongelmitta, ja 21. päivä kello 3 iltapäivällä saavutimme Japanin kiinteän maaperän.  Olimme edellisenä iltana kulkeneet Mojin ja Shimonosekin välisestä salmesta. Yhdellä puolella rantaa oli yksi kaupunki, toisella toinen. Lumoava näkymä: valoja ja monivärisiä elektronisia reklaameja.

Saapuminen Kobeen oli kiintoisa. Ennen kuin pääsimme kiinnittymään laituriin, laivalle tuli japanilaisia poliiseja ja tullimiehiä, joilla kaikilla oli punaiset lippalakit. Kun passit ja matkatavarat oli tarkastettu, me kaikki jouduimme vielä lääkärintarkastukseen: piti työntää kieli ulos ja antaa tunnustella sykettä. Ilmeisesti Japaniin ei päästetä tartuntatauteja sairastavia henkilöitä, vaan he joutuvat erityiskaranteeniin ennen kuin saavat astua jalallaan Japanin maaperälle. Kun olimme selvinneet kaikista muodollisuuksista, aloimme lähestyä – tai siis laiva alkoi lähestyä – laituria, joka oli mustanaan ihmisiä. Väkijoukko pauhasi ja heilutteli lippuja ja kaikenvärisiä nauhoja. En ole ikinä nähnyt mitään vastaavaa. Laivan valtasi iso joukko japanilaisia lehtimiehiä, valokuvaajia ja filmintekijöitä. Nuoret kansallispukuiset tytöt ojensivat kukkia Šaljapinille ja Koben kaupungin edustajat tulivat tervehtimään maineikasta laulajaa. Viimeksi mainituilla oli maan tavan mukaisesti mukanaan japanilaista kirjoitusta täynnä olevia paperikääröjä.

Pääsimme hädin tuskin valtaisen väkijoukon läpi, mutta lopulta istuimme autoissa matkalla Osakaan.

Jäähyväiset laivan henkilökunnan kanssa olivat hyvin koskettavat. Kapteeni hyvästeli Šaljapinin kyynelet silmissä ja antoi tälle oman signeeratun valokuvansa muistoksi Hakone Marusta. Matka tuolla japanilaisella laivalla oli kaikin tavoin oikein miellyttävä. Sanoisin, että koko maailmasta tuskin löytää palvelualttiimpia tai ystävällisempiä ihmisiä kuin japanilaiset.

Matkustimme kokonaisen tunnin autolla Osakaan, joka sijaitsee 28 kilometrin päässä Kobesta. Tie oli todella mielenkiintoinen, samoin Japanin luonto. Sää oli melko kaunis, ja lämpötila oli yhden asteen verran pakkasen puolella. Oli mukavaa tuntea taas kiinteää maata jalkojensa alla matkattuaan kuukauden ajan päiväntasaajaa ympäröivien valtamerten poikki! Joka puolella näkyi pieniä ruskeita japanilaisia taloja. Vuoret siinsivät kaukaisuudessa, ja kaikkialla kohosi tehtaanpiippuja.

Japani on valtaisa tehtaiden ja sähköjohtojen muodostama muurahaispesä. Kaikkialla on sähköistettyjä ratalinjoja, jotka yhdistävät toisiinsa Koben ja Osakan lähitienoot. Viimeksi mainittu on Japanin tärkein kaupankäynnin ja teollisuuden keskittymä. Lähetän teille valokuvia heti kun ne on kehitetty. Saavuimme hotelli "Mombachiin" eli englanniksi "New-Osakaan" kello 17.

Illalla japanilaiset isännät tarjosivat meille japanilaisen illallisen paikallisessa ravintolassa. Geishat soittivat ja esittivät japanilaisia tansseja viihdyttääkseen meitä. Nuo esitykset eivät olleet järin mielenkiintoisia ja toistivat koko ajan samaa kaavaa.

Menimme nukkumaan kello 10 lopen uupuneina. Seuraavana päivänä jatkoimme matkaamme maan pääkaupunkiin.

22.01.36 (ravintolavaunussa)

Kuten te, rakkaat isä, Dida ja Loucia, hyvin tiedätte, minä rakastan yli kaiken junalla matkustamista. Mutta vakuutan teille, etten ollut koskaan haaveillut kokevani vain muutaman tunnin aikana jotain niin häkellyttävää kuin junamatkani Osakasta Tokioon: näin niin valtavan paljon kauniita näkymiä ja mielenkiintoisia asioita. Juna lähti Osakasta kello 1 ja saapui Tokioon kello 9 illalla. Osittain tuo 560 kilometrin matka taitettiin höyryllä, osittain rata oli sähköistetty.

Ensin menimme Osakan lähialueen läpi. Siellä oli paljon tehtaita ja hiilikaivoksia, joita siis on myös Japanissa. Se toi mieleeni Namur–Charleroi–Liège -rataosuuden Belgiassa. Olisi tosiaan hyvin voinut kuvitella olevansa Keski-Euroopassa, ellei kaikkialla olisi näkynyt hieroglyfikirjoitusta.

Vielä ei ollut lunta, mutta sitten aloimme nousta ja tasanko muuttui pikkuhiljaa kukkuloiksi ja erotimme kaukaisuudessa Japanin Alpit.

Menimme usean tunnelin läpi ja sitten olimmekin keskellä minikokoista Sveitsin vuoristoa! Kaikki oli lumen peitossa! Oli todella upeaa päästä näkemään tällainen spektaakkeli! Otin valokuvia vaunun ikkunan läpi. Japanissa junien maksiminopeus on 70 km tunnissa, ja sain hyviä kuvia omalla kamerallani 1/300–1/400 sekunnin valotusajalla kirkkaassa auringonvalossa ja auringonsäteiden heijastuessa lumesta.

Täkäläiset rautatiet ovat yleisesti miniatyyrisiä. Raideväli on 1,10 metriä kuten meillä kapearaiteinen rautatie Lahti–Loviisa jne. Sen vuoksi vaunutkaan eivät ole isoja eivätkä niin leveitä kuin Ranskassa. Hauska tapaus: Tullessaan vaunun ovesta Fed. Iv. joutui kumartumaan miltei kaksin kerroin, ettei olisi kolauttanut päätään! Pienet ja sirot japanilaiset astuvat sisään ja menevät ulos ongelmitta. Jättikokoisella ei ole yhtä helppoa! Ravintolavaunussa tarjottiin sekä eurooppalaista että japanilaista ruokaa. Ateriat olivat vielä edullisempia kuin meillä Suomessa; maksoin illallisesta (itse asiassa Kašuk maksoi laskun!) 85 jeniä eli 12 markkaa! Iso pullo (erinomaista) japanilaista olutta maksoi 2,50. On mahdotonta verrata japanilaiseen olueen sitä moskalientä, jota meillä kutsutaan olueksi. Saksassa en myöskään juonut millään tavoin sitä kehnompaa, vaan sellaista ihan samantasoista.

Kun juna oli matkannut vuoristoalueen halki, laskeuduimme takaisin meren rannan tasangolle. Saavuimme Shizuokaan kello 7.35, ja siellä vaihdettiin veturi. Kaikki on sähköistettyä tällä seudulla. Jopa linja-autot kulkevat sähköllä! Japanissa sähkö valaistusta varten maksaa Suomen rahassa 22,50 penniä kilowatilta! Kaikki japanilaiset valmistavat ruokansa ja lämmittävät talonsa sähköllä. Sähköistetty rautatie on hieno keksintö: ei savua, ei mitään. Ennen Jokohamaa menimme 9 kilometriä pitkän tunnelin läpi, täyttä vauhtia tietysti.

Ja lopulta illalla klo 9, kun olimme matkanneet melkein kahdeksan tunnin ajan ilman pysähdyksiä (juna pysähtyi vain kolmella asemalla ja kullakin vain viideksi minuutiksi), pääsimme me vihdoin perille väsyneinä mutta tyytyväisinä siitä, että olimme saavuttaneet pitkän matkamme määränpään. Astuimme junasta Japanin keisarikunnan pääkaupunkiin.

Vastaanotto oli myös Tokiossa sydämellinen ja sangen meluisa. Paikalla oli valtavasti ihmisiä, musiikkia ja tietysti myös iso joukko sangen innostuneita venäläisiä. Kirjoitan tätä illalla hotelli Imperialissa, jossa asumme jonkin aikaa. Kello on 10.30 illalla, ja olen asettunut erittäin mukavaan huoneeseeni ja kirjoitan viimeisiä rivejä tähän pitkään kirjeeseen, joka lähtee huomenna pitkälle matkalleen ja jonka välityksellä saatte kuulumisiani.

Kirjoittakaa nyt Shanghaihin, jonne saavumme helmikuun 25. ja 27. välisenä aikana ja jossa viivymme kaksi viikkoa.

Osoite:
Mr. Godz. – accompanist of Mr. F. Šaljapin
Cathay Hotel
Shanghai
China
Via Siberia!!!

Kirjoittakaa kirjekuoren kääntöpuolelle: If Mr. G. is not there or is not arrived, please that this letter follows him to his next place of concerts or waits his arrival.

Siten saan kirjeenne varmasti. Nyt silmäni painuvat kiinni ja lopetan tältä kerralta.

Lämpimät halaukset teille kaikille ja toivotan teille kaikkea mahdollista hyvää. Kuvitelkaa: lähetän teille 2 000 frangia 20. helmikuuta.

Toivon myös, että te, rakkaani, voitte hyvin ja että liikeasiat sujuvat hyvin. On kammottavaa, etten ole kuullut teistä mitään kuukauteen ja se saa minut hyvin masentuneeksi.

Menen huomenna Puolan lähetystöön hakemaan kirjeitäni. Sanokaa minulta terveisiä kaikille: sukulaisille sekä kaikille ystäville ja ystävättärille?

Loucia, Soita neiti Boreniukselle 25155 (Ulla) ja kerro hänelle terveisiä minulta. Terveisiä myös lapsille, Saxelinille, Heinrichsenille, Stuckeylle jne. sekä kaikille tutuille. Ajattelen aina teitä kaikkia, ja kauheasti ikävöin, mutta minkäs teet. Hyvästi vielä kerran.

Poikanne ja veljenne Georges

Kirjoittakaa kaikesta, pyydän hartaasti
 

Lue seuraavaksi: Tokio helmikuu 1936: ensimmäiset konsertit Japanissa ja levytys Victor-yhtiölle

Teksti: Laila Tarpila
Kirjeiden käännökset ranskasta: Soili Vihavainen
Kirjeiden venäjänkieliset osuudet (kursiivi): Laura Tarpila & Laila Tarpila

JANUARI 1936: SINGAPORE, HONG KONG, SHANGHAI OCH SLUTLIGEN FRAMME I JAPAN

Vykort av Nanking Road i Shanghai. Familjen Godzinskys arkiv.

Suomeksi

Den första etappen av konsertturnén med Feodor Shaljapin, den fem veckor långa båtresan närmar sig sitt slut. Innan han anländer skriver 21-årige George de Godzinsky tre brev hem i mitten av januari.

Under resan har stora planer gjorts upp. Konsertturnén väntas sträcka sig från Japan och Kina till Korea, Java, Filippinerna och Hawaii. Återresan till Frankrike skulle ske via Amerika.

Som vanligt är breven skrivna på ett av Godzinskys modersmål, franska. George har understrukit vissa ord och ibland har han skrivit på ryska. Kyrilliska passager är kursiverade i översättningen. 

15.01.1936

Kära pappa, Dida och Loucia! 

Familjen Godzinskys arkiv.

Hur står det till med er? I morgon stannar vi i Shanghai, och jag kommer att få era brev. Jag är redan så glad över att få dem. Vi har nu varit på den här båtresan i en månad, och det är nu en månad och fyra dagar sedan jag lämnade Helsingfors. Det kommer att dröja många dagar till innan vi är framme i Japan. Jag har fått veta att vi har konserter i Tokyo den 27 och 30 januari samt den 1 och 6 februari. Det är alltså våra fyra första konserter, och sedan har vi fler konserter i andra japanska städer: Osaka, Kobe, Nagoya, Kyoto osv. Efter det kommer vi till Harbin och Mukden i Manchuriet, Seoul och Pingtin i Korea och slutligen Beijing, Shenzhen och Shanghai i Kina. I slutet av mars och april kommer vi troligen att vara på Java och Filippinerna, och sedan (troligen) i Honolulu. Vi kommer att återvända till Frankrike via Amerika. Allt detta är fortfarande i planeringsstadiet och besluten fattas när vi anländer till Tokyo.

Båtresan från Singapore till Hong Kong var ganska stormig: det var många mycket stora vågor till havs och vinden blåste mellan 6 och 8 Beaufort. Fartyget gungade rejält och de flesta av passagerarna fick uppleva detta personligen: de stannade i sina hytter och dök inte alls upp till måltiderna. För mig blev gungningarna obehagliga först de två sista dagarna innan vi anlände till Hong Kong. Den sista dagen var min mage i olag: diarré och feber, men jag spydde inte. Jag låg i britsen i min hytt hela dagen och kvällen, gjorde en tarmsköljning och åt ingenting. På natten gungade fartyget som ett flis på vågorna, och i hytten flög saker och ting omkring och skiftade plats. Det är inte trevligt att vara på Indiska oceanen när det stormar.

Men på morgonen anlände fartyget till Hong Kong. Det är fullt förståeligt att vi var fyra timmar försenade, men alla var ändå vid god fysisk och psykisk hälsa. Flera av passagerarna hade varit sjösjuka, men stackars Kashuk trodde redan att han var döende och att han var på väg att ge upp sin själ till sin skapare. Han var tvungen att vara på däck hela tiden i den friska luften så att han inte skulle känna krängningarna så starkt.

Sedan Singapore har temperaturen gradvis sjunkit, och nu är det kallt och vi kan inte gå upp på däck utan en paltå. Temperaturen är 8-10 plusgrader och det är små skummande vågor i havet. Fartyget gungar bara lite, vilket känns trevligt. 

Familjen Godzinskys arkiv.

Idag känner jag mig energisk och på gott humör. I Hong Kong möttes vi av representanter för den lokala ryska kolonin samt olika journalister och representanter för koloniala Honkong. Hongkong, som är ett brittiskt protektorat och en mycket vacker plats, ligger på en bergig ö nära det kinesiska fastlandet. När fartyget anlände var utsikten magnifik. Det var en stor folkmassa på kajen med blombuketter och kameror. Eftersom jag har min egen kamera tog jag genast en bild av alla människor som trängdes på piren. Herr Shaljapin hyllades och jag gick åt sidan så att folkmassan kunde förflytta sig till fartygets däck.

Ryssarna som bodde i Hongkong tog oss alla ut för att bekanta oss med staden. Vi fördes genom staden på tvåhjuliga rickshaws som drogs av kineser. Vi besökte sedan ett varuhus och några av stadens vackraste platser. Våra värdar tog också med oss på lunch till ett hotell i Hongkong, där vi avnjöt en specialmåltid. Jag träffade professor Makhletsov, som studerade piano vid konservatoriet i Moskva för 20 år sedan. Denna mycket vänliga herre har varit ansvarig för Hongkongs musikliv i sex år. Han är hotellets pianist och dirigent och spelar konsertmusik i en kvartett (två violiner, cello och piano) tre gånger om dagen: 11.30-12.30, 14.00-15.00, 18.00-19.00, och det är allt. Alla musikerna är naturligtvis ryssar. De har alla mycket bra löner, boende och helpension på hotellet, tvättservice och av Hong Kong får de 400 dollar per månad, eller 7500:- i finska pengar. Observera att deras musikalitet inte är av första klass (jag hörde dem spela). Violinisten, som är en före detta Mariinskij-musiker,  spelade inte på alla ställen helt rätt. Pianisten (en professor) spelade visserligen allt från notbladet exakt rätt, men inte vackert ("känslo-oframkallande!"). Och de arbetar inte särskilt hårt, bara tre timmar om dagen. Och för det de tjänar kan man köpa mycket i Hongkong. Här är det mycket billigt, eftersom alla varor importeras tullfritt. En fotografisk film som kostar 36:- i Finland kostar 22:50 finska mark där osv. Det finns vackra saker i skyltfönstren (siden etc.), men jag har hört att alla liknande varor är ännu billigare i Tokyo.

Herr Makhletsov och hans fru var med oss på en utflykt vi gjorde till bergen nära Hongkong. Utsikten från toppen var så vacker att det var svårt att sluta beundra naturen. Himlen var klarblå och solen sken. Nedanför kunde man se staden Hongkong och på andra sidan berget havet så långt ögat kunde se. Efter att ha fotograferat varandra och druckit kaffe på en liten restaurang på berget hoppade vi in i de två bilar som hade givits till vårt förfogande och åkte tillbaka till staden. Vi kom tillbaka till färjan bara en halvtimme innan den skulle avgå. Det var ganska mycket folk på kajen och F.I. var tvungen att signera sina foton. Efter att ha tagit farväl av våra hjärtliga värdar gav vi våra visitkort till herr Makhletsov och de andra musikerna. Fartyget avgick halv fyra till ackompanjemang av musik, som alltid. Med andra ord, varje gång fartyget anländer till eller lämnar hamnen körs två stora högtalare in i hamnen och musik spelas på radiogrammofonen, precis som hemma. Detta har en enorm effekt på både de människor som eskorterar fartyget och de människor som reser med det. Det får en att glömma bort att man är gråtfärdig. Jag glömde att säga att den herre jag träffade har många pianoelever i Hongkong, och det ger honom hundra dollar extra i månaden.

Det sägs allmänt att ryssar inte vet hur de ska organisera sina affärer, men på det hela taget kan man säga att ryssar som bor i Hongkong lever mycket bekvämt. Solen gick ner över havet, och Gula havet, som verkligen var gult och gyllene av solnedgångens strålar, sträckte sig mot horisonten.

16.01.1936

Det är kallt denna morgon och vi håller oss inomhus. Fartygets inre är mycket väl uppvärmt med hjälp av ånga och hytterna har precis rätt temperatur. Jag spelade piano från kl. 8 på morgonen till lunchen kl. 12.30. Sedan spelade jag två partier schack med en ung holländare ombord. Och nu sitter jag vid mitt skrivbord för att skriva och fortsätta mitt epistel!

I morgon anländer vi till Shanghai. Vi har fått telegram därifrån som säger att de ska festa med oss. Men vi har svarat att vi inte kan vara med på den aktuella middagen, särskilt som vi har blivit varnade för ryssarna i Shanghai. Det är bättre att hålla oss på avstånd från dem. Vi vet inte vad de är för slags människor, men ryktet säger att det finns en förskräcklig rysk koloni där.

Godzinskys familjearkiv.

I Hongkong fick jag tag på flera ryskspråkiga tidningar som publiceras i Shanghai. Jag bläddrade igenom dem och blev förbluffad. Där fanns bara annonser. En glad kväll - nyår. Baren var så här och kabarén så där. Dansa och dansa, ha roligt och supande! Detta ord var inte i tryckt form, men det verkar som om de lokala ryssarna lever svinaktigt och berusar sig. Naturligtvis har de sin egen aristokrati där, precis som vi har i Helsingfors. Generaler, grevar etc. Och sedan vid sidan av det finns det vanliga folket. Jag tycker att F.I. gjorde rätt när han vägrade att gå på den fest som skulle hållas för oss. Han spottar inte i glaset, och eftersom han ska sjunga nästa vecka kan det påverka hans röst på ett skadligt sätt och även försämra hans hälsa.

Nu har vi kommit fram till Shanghai. En fruktansvärd besvikelse! Jag hade så tänkt att jag skulle få brev från er och jag räknade med det en gång för alla. Sedan fick jag ingenting alls! Hittills har jag inte på något sätt kunnat förstå hur detta har gått till. Jag skickade mina brev från Port Said och Colombo med flygpost, och jag är säker på att de har kommit fram i tid. Hade jag i mina brev gett er adressen till Shanghai för båten: Mr Godzinsky, Shanghai - Kina, N.Y.K. Line, s/s Hakone Maru? Har ni inte fått mina brev? Och jag levererade dem själv till postkontorets dörr? Eller kom de för sent? Om ni hade skrivit omedelbart, skulle jag ha fått ert brev så snart jag kom hit, eftersom brev korsar Sibirien på 12 till 14 dagar. Men inte ett brev! Kasjuk och fröken Shaljapin fick många brev var, men till mig kom ingenting, inte ett enda brev! Ni kan förstå hur besviken, deprimerad och förtvivlad jag var. De mest fruktansvärda tankar av alla dök upp i mitt huvud och mitt goda humör försvann som askan i vinden. Fru Shaljapin försökte uppmuntra mig genom att säga att ni kanske hade skickat breven till det polska konsulatet i Shanghai, för säkerhets skull. Vi bestämde oss för att åka dit och hämta breven lite senare. Jag var helt övertygad om att så kunde vara fallet. Men det fanns ingenting där heller!  

18.01.1936

Fartyget fick ett magnifikt mottagande. När vi närmade oss såg vi ryska flaggor på kajen! Vita, blå, röda... och blomsterbuketter. Vi gick ut på däck och jag tog några bilder. När landgångsbryggan sänktes steg en delegation av de mest framstående personerna i den ryska kolonin ombord på fartyget, representanter för rederiet, ryska och kinesiska musiker och artister och många fler. De gick för att hälsa på F.I. och deras ordförande, herr Baranovsky, överlämnade blommor till fru Shaljapin. Många fotografer och journalister dök också upp ombord, och F.I. gav en intervju. Jag blev inte heller lämnad ensam utan fick frågor om hur resan hade gått, vilka planer vi hade, när vi skulle ge en konsert i Shanghai osv. Det bästa var när F.I. och den Kašuk som var med honom gick från fartyget till piren för att hälsa på de delegationer som samlats på piren, många människor som stod där hade plakat med orden i stora bokstäver: "Hälsningar F.I. Šaljapin". Naturligtvis blev det jubel och ropades "Länge leve F.I.!"

Fotograf George de Godzinsky.

Fotograf George de Godzinsky.

Men jag anser nog att mottagandet var finare när Shaljapin anlände till Helsingfors. Shaljapin ryska konstnärsvänner stannade sedan kvar ombord även efter att huvudskaran hade skingrats en aning.

Vi gick på lunch kl. 13.00. Vi bad herr Boris Stepanovich Zakharov, som ni också känner mycket väl, att äta lunch med oss. Herr Zakharov var violinisten Cecilia Hansens ackompanjatör och make. Han är nu sedan sex år tillbaka professor i piano vid National Conservatory of China i Shanghai. Han har 40 studenter, varav många är mycket begåvade. Jag blev mycket förvånad när jag fick veta att 70% av studenterna är kineser, både män och kvinnor.

"På det hela taget kan man säga att musiken blir mer och mer populär i Kina", sade herr Zakharov. "I orkestrar spelar och i musikskolor undervisar inte längre ryska musiker som bor här (en masse), utan ursprungsbefolkningen blir också mer och mer intresserad av musik och studerar för att bilda orkestrar som enbart består av kineser, vilket verkar osannolikt eftersom instrument som oboe och fagott inte är gjorda för den gula rasen."

Herr Zakharov är en mycket trevlig man. Vi tog en bil för att utforska staden tillsammans med honom och en rysk ung man, som är en av hans elever.

Det enormt stora Shanghai.

De europeiska kvarteren påminner om Amerika. Och den väsentliga skillnaden är att man knappt ser några européer på gatorna. Bara kinesiska kvinnor. Varuhus, hotell och 30-våningsskyskrapor får en att glömma att man befinner sig i Fjärran Östern.

Ryssarna i Shanghai hade ordnat en tebjudning på Chatay Hotel kl. 17.00, så vi gick dit. Jag skulle dock säga att vårt Grand Hotel är mer exklusivt. Det var mycket trevligt, med orientaliska mattor, ett grillrum, en lyxig bar, men det var ändå något som saknades. Kanske är jag inte van vid de där nya sakerna. Men det fanns något riktigt trevligt: en härlig kvintett med piano, två violiner, cello och kontrabas som spelade klassisk musik i en timme och så bra att det var riktigt njutbart. Alla musikerna var naturligtvis ryssar och  kapellmästaren, den rysk-judiske cellisten Uhlstein, var utbildad vid konservatoriet i Moskva. Jag bad dem att spela många intressanta stycken:  Glazunovs Spanska Serenad (cellosolo), Tjajkovskijs Andante, Borodins kvartetter osv.

De spelade alla de stycken jag bad dem spela med absolut excellens. Jag skulle vilja att alla stora orkestrar i vårt hemland skulle kunna spela dessa stycken som de gjorde. Omöjligt! Det var så underbart att höra något så bra framfört efter en månads uppehåll, eftersom jag inte hade hört någon musik på en hel månad. Vi har ingen radio ombord och inget annat heller. Jag tackade musikerna för den fantastiska upplevelsen de gav mig.

Även kvällen gick lika fint. Vi var alla inbjudna till herr Stroks döttrars hus. Strok är manager för Japanska delen. Vi åt en utsökt middag och tillbringade två timmar i glatt sällskap. Sedan återvände vi till fartyget, som avgick till Kobe klockan 3 på morgonnatten.

Jag skickade inte något brev från Shanghai, eftersom posten därifrån är långsam. Det är bättre att skicka från Japan. Denna sista del av resan gick utan problem och klockan 3 på eftermiddagen den 21:a anlände vi till fast japansk mark.  Vi hade passerat genom sundet mellan Moji och Shimonoseki kvällen innan. På ena sidan av stranden låg en stad, på den andra en annan. En fascinerande syn: ljus och mångfärgade elektroniska reklamskyltar.

Ankomsten till Kobe var intressant. Innan vi kunde lägga till kom japanska poliser och tulltjänstemän ombord, alla med röda mössor. Efter att pass och bagage hade kontrollerats fick vi alla genomgå en läkarundersökning: vi fick sticka ut tungan och låta känna på pulsen. Personer med smittsamma sjukdomar släpps tydligen inte in i Japan, utan måste genomgå en särskild karantän innan de får sätta sin fot på japansk mark. När vi väl hade klarat av alla formaliteter började vi närma oss - eller snarare började fartyget närma sig - en pir full av människor. Folkmassan vrålade och viftade med flaggor och banderoller i alla färger. Jag har aldrig sett något liknande. En stor grupp japanska journalister, fotografer och filmmakare ockuperade fartyget. Unga flickor i nationaldräkter överlämnade blommor till Shaljapin och representanter för staden Kobe kom för att hälsa på den berömda sångaren. De senare bar, i enlighet med landets sed, pappersrullar fyllda med japansk skrift.

Vi tog oss med nöd och näppe igenom den enorma folkmassan, men satt så småningom i bilar på väg till Osaka.

Avskedet med fartygspersonalen var mycket rörande. Kaptenen tog farväl av Shaljapin med tårar i ögonen och gav honom sitt eget signerade fotografi som minne av Hakone Maru. Resan med det japanska fartyget var mycket trevlig på alla sätt och vis. Jag skulle vilja påstå att det knappast går att hitta i hela världen ett mer tjänstvilligt och vänligt folk än japanerna.

Vi färdades en hel timme med bil till Osaka, 28 kilometer från Kobe. Vägen var mycket intressant, liksom den japanska naturen. Vädret var rätt så vackert och temperaturen var ungefär en minusgrad. Det var skönt att känna fast mark under fötterna igen efter en månads resa över oceanerna runt ekvatorn! Det fanns små bruna japanska hus överallt. Berg tornade upp sig i fjärran och fabriksskorstenar reste sig överallt.

Japan är en enorm myrstack av fabriker och kraftledningar. Överallt finns det elektrifierade järnvägslinjer som förbinder förorterna Kobe och Osaka. Det sistnämnda är Japans viktigaste kommersiella och industriella nav. Jag kommer att skicka bilder så snart de är framkallade. Vi anlände till Hotel Mombachi, eller New-Osaka på engelska, klockan 17.00.

På kvällen bjöd våra japanska värdar oss på en japansk middag på en lokal restaurang. Geishorna spelade och dansade japanska danser för att underhålla oss. Dessa föreställningar var inte särskilt intressanta och upprepade hela tiden samma mönster.

Vi gick till sängs klockan 10, utmattade. Nästa dag fortsatte vi vår resa till landets huvudstad.

Text: Laila Tarpila

Översättning av breven från franska: Soili Vihavainen

Ryska bidrag - kursiverade - av Laura Tarpila & Laila Tarpila
Svensk översättning: Christian de Godzinsky