Tammikuun alussa 1936 Hakone Maru kyntää Intian valtamerta ja on muuttunut pätsiksi

Harjoituksissa laivalla maestro Šaljapinin kanssa. Godzinskyn perhearkisto.

På svenska

Matka Hakone Maru -laivalla kohti Japania on edennyt Intian valtameren trooppisille vesille. Tammikuun 5. ja 11. päivänä 1936 George kirjoitti kirjeet kotiin. Matka Suezin kanavan läpi Välimereltä Punaisellemerelle oli Georgelle suuri elämys, vaikka muuten matkustaminen pitkästyttää ja kuumuus hermostuttaa. Harjoitukset maestro Šaljapinin kanssa jatkuvat. George kertoo lyhyesti myös sävelteemoista, joita hän on kehittänyt – ehkä hieman yllättäen – viulukonserttoa varten.

Ceylonin (nyk. Sri Lanka) pääkaupungissa Colombossa George näki etelän eksotiikkaa: norsuja, käärmeenlumoajia ja fakiireja ja laivalla saa syödä monia tuoreita hedelmiä, erityisesti herkullisia ananaksia. Koti-ikävä on kuitenkin kova.

George kirjoittaa kirjeet yhdellä Godzinskyjen kotikielistä, ranskaksi. Joitakin sanoja ja lyhyitä lauseita hän on kirjoittanut venäjäksi. Kyrilliset osuudet näkyvät käännöksessä kursiivilla.

05.01.1936

Rakkaat isä, Dida ja Loucia!

Vasta tänään voin vetää hiukan henkeä, ja minulla on tarpeeksi puhtia ryhtyä kirjoittamaan: koko tämän viikon ilmasto on jo tuntunut valtavan trooppiselta eikä ole voinut hengittää kunnolla. Eilen oli varjossa edelleen 29 astetta ja ilma tuntui läpitunkevan kostealta. Ei tuollaisessa pätsissä voi liikkua, ja pienikin askel saa hien virtaamaan.

Olemme olleet jo 11 päivää tällä laivalla, joka ärsyttää meitä jo nyt ihan hitosti. Olemme ylittäneet Punaisenmeren, ja laiva kyntää parhaillaan Intian valtamerta Afrikan ja Intian välillä. Merkitsen paikan karttaan, jonka liitän tähän kirjeeseen. Port Saidin jälkeen menimme Suezin kanavan läpi. Se oli erittäin mielenkiintoista, ja otin paljon valokuvia. Oli outoa, kun laivan molemmilla puolilla näkyi aavikkoa, keitaita ja luonnonvaraisia palmuja. Siinä alussa minusta tuntui ihan siltä kuin olisin nähnyt unta tai ollut elokuvissa.

Lähellä kanavan vasenta rantaa kulkee Port Saidin ja Suezin kaupungin välinen rautatie, ja on hassua nähdä junan kulkevan ihan keskellä keltaisia hiekkadyynejä. Havaitsin siellä joitakin kameleilla ratsastavia tuaregejä, ja eräässä kaupungissa kanavan keskivaiheilla näin useita muhamettilaisten temppeleitä ja juutalaisten synagogia sekä ihmisiä pukeutuneina samalla tavalla kuin uskonnollisten historiankirjojen kuvissa. Laivamme ei pysähtynyt siellä. Suezissa emme menneet satamaan: jäimme redille ankkuriin ja odottelimme arabialaisia ja egyptiläisiä sekä Suezin kanavan (englantilaisia) viranomaisia, jotka tulivat pienellä höyryveneellä veloittamaan kanavamaksua ja tarkastamaan laivan papereita. Ajatelkaa nyt! Jokaisen Suezin kanavan läpi kulkevan yli 10 0000 tonnia painavan aluksen on maksettava 2 000 £ (Englannin puntaa) mennessään Euroopasta itään ja 3 000 £ mennessään idästä Eurooppaan. Nuo ovat suuria rahasummia. Voitteko tajuta, miten paljon Italialle maksaa joukkojen kuljettaminen Abessiniaan? Järjettömiä rahasummia! Kanava oli täynnä italialaisia aluksia, joilla sotilaat ja työmiehet olivat kuin sillit purkissa. Kun laivamme kulki heidän ohitseen, he kaikki huusivat ”Evviva il Duce” ja lauloivat ylevällä tavalla [fasistihallinnon kansallislaulua] Giovinezzaa, mikä oli säälittävää kuultavaa. Voi raukkoja! Kuinka moni heistä vielä sairastuukaan malariaan ja kuinka moni ei siitä toivu!

Port Saidissa kerrottiin, että Afrikasta palaavat italialaiset laivat vaikuttavat täysin erilaisilta kuin Genovasta lähteneet. Miesten katse on lasittunut, eikä yksikään huuda ”Evviva il Duce”, vaan ruumat ovat täynnä haavoittuneita ja sairaita (näin itsekin kaksi tällaista kuljetusta). Laivan kannella näkyi ainoastaan hiljaisia, synkkäilmeisiä upseereja ja merimiehiä katselemassa merta. Lähdimme Suezista yöllä ja sen jälkeen saavuimme Punaisellemerelle.

Port Saidin jälkeen sää oli loistava, ei pilvenhattaraakaan eikä aaltoja juuri nimeksikään. Lämpötila nousi selkeästi päivä päivältä. Päivällä 27. joulukuuta oli jo 25 astetta, eikä lämpötila laskenut yölläkään. En noista ensimmäisistä päivistä alkaen ole pärjännyt yhtään moisen ilmastonmuutoksen kanssa. Yöllä ei nukkumisesta tule mitään. Pidän hytin ikkunat auki, ja sähköinen ilmanvaihto on koko ajan päällä mutta mikään ei auta: sitä on vain yltä päältä hiessä ja meinaa tukehtua. Nukahdan aina vasta lähempänä aamua, jolloin alkaa olla vilpoisampaa.

Nukun ”adomovitch” eikä siitäkään ole apua. Pitäisi olla jääkaappi sängyn vieressä ja jäitä patjalla. On hassua, että kaksi meistä täällä laivalla kärsii kuumuudesta, herra Kašuk ja minä. Muiden mielestä on toki kuuma, mutta ei siinä ole mitään ihmeellistä.

Arvelen, etten ole eläessäni hikoillut näin paljon. Päiväsaikaan olen ilman puvuntakkia, ja olen joutunut luopumaan myös ohuesta puuvillaisesta neulospaidasta, jota käytän tavallisesti pukupaidan alla. Muuten kuolisin. Kamalinta on, kun hiki ei haihdu iholta vaan juoksee isoina noroina. Käyn kaksi kertaa päivässä virkistävässä suihkussa, ja siitä tulee parempi olo. Tämä kaikki johtuu Intian valtameren kosteasta ilmasta.

Tammikuun 4. päivänä laivan kapteeni tarjosi aidon japanilaisen illallisen, jolloin sai pukeutua kimonoon. George on polvillaan, puku päällä, oikella toisessa rivissä. Hänen takanaan käsi Georgen olkapäällä on impressaari Kašuk. Godzinskyn perhearkisto.

Punnitsin itseni eilen ja totesin laihtuneeni 3 kiloa! Me syömme kuitenkin kunnolla, ja ruoka on erittäin hyvää, ei tietenkään sellaista kuin kotona, mutta on täällä tarjolla ihan hyvää ruokaa. Tarkoitan siis, että he yrittävät valmistaa erinomaisia ruokia, mutta eivät ne silti ole erityisen hyviä. Olemme myös maistelleet japanilaisia ruokalajeja. Jotkut niistä ovat olleet hyviä, jotkut taas – kuten makea naudanliha paahdetun rapukastikkeen kera – eivät sovi meidän eurooppalaisten makunystyröille. Joulupäivänä meille tarjoiltiin japanilainen spesialiteetti: miltei raakaa kanaa nokkosten [pinaatin] ja marinoitujen "ruusunmarjapäiden" [punajuurien] kera. Tänä iltana oli aito japanilainen illallinen: me kaikki istuimme lattialla ja söimme syömäpuikoilla suolatonta riisiä, jossa oli runsaasti pippuria, ja heidän kuuluisaa makeaa lihaansa, joka kypsytettiin pöydän keskellä keittimellä muskotti- ja sipulikastikkeessa. Pöytään tuotiin raakoja lihapaloja, ja jokainen otti palan lihaa, jonka söi kypsennyksen jälkeen riisin kanssa. Illallisella tarjoiltiin sakia eli japanilaista väkevää alkoholia, jossa on kokonaisia neilikoita. Aivan kammottavaa! Maistoin yhdestä lasista ja vähältä piti, etten sylkäissyt kaikkea lattialle. Kummastelin mielessäni, mitä ihmettä se oikein mahtoi olla ja sain kuin sainkin niellyksi suussani olleen kulauksellisen kunnon japanilaisen tavoin. Tuon illallisen tulen varmasti muistamaan koko elämäni ajan.

Illallisen jälkeen tanssimme laivan kannella, ja sitten laivan henkilökunta esitti meille japanilaiset Tokio-ondo- ja Sakura-ondo-kansallistanssit, joita me kaikki sen jälkeen tanssimme (tarkoitan siis, että me kaikki matkustajat).

Yleisesti ottaen päivät kuluvat mielestäni, kuten koko meidän matkaseurueemmekin mielestä, melko nopeasti. Ei huomaa, kuinka aika kuluu, vaikka olemme olleet keskellä valtamerta jo 9 päivää. Täällä näkee vain taivaan ja veden ja kirkkaalla taivaalla porottavan auringon. Auringonlaskut ovat todella upeita. Taivas värjäytyy ensin vaaleankeltaiseksi, ja sitten kun appelsiinia muistuttava aurinko uppoaa sinisiin aaltoihin, näkyy taivaalla sellaisia värisävyjä, joita en ole eläessäni nähnyt. Koko spektaakkeli on taianomainen.

Kun aurinko on kadonnut horisonttiin, täyttyy taivas vihreistä heijastuksista. Outoa! Sitten parissa minuutissa tulee näkyviin kolme kirkasta tähteä: Etelän risti, Jupiter ja Venus. Ne kaikki loistavat uskomattoman kirkkaina. Joka ilta tarkastelen eteläisen tähtitaivaan uusia tähtiä, joita ei näe meillä kotona. Ja kun katselen Pohjantähteä, joka tuskin erottuu pohjoisessa horisontissa, ajattelen tietysti teitä kaikkia ja niitä tuhansia kilometrejä, jotka erottavat meitä toinen toisistamme, ja rakasta Suomea, joka tuntuu minusta nyt isänmaalta. Eikö olekin hassua? Ehkä, mutta isä on oikeassa sanoessaan, että kiintymys perhettä ja omaa kotiseutua (vaikka sitä Helsingforsissa ollessaan inhoaisikin aika tavalla) kohtaan tuntuu paljon suuremmalta silloin kun on laivalla ja keskellä tällaista aavaa ulappaa ja kun tuntee itsensä häviävän pieneksi luonnon edessä. Sydämestä puristaa tahattomasti, ja alakulo valtaa mielen. 

Ja sitten huolet alkavat pyöriä päässä: Mitä te teette siellä? Oletteko pysyneet terveinä? Onko isällä töitä? Ja tuhat muuta asiaa velloo mielessä. Minulla on aina vakaa luottamus meidän "kohtaloomme" ja aina täytyy sanoa "kaikki on hyvin", mutta en ole kuullut teistä mitään Pariisista lähdön jälkeen ja odotan innolla kirjeitä, jotka saan käsiini Shanghaissa ja Tokiossa. Mutta tässä oli nyt riittämiin synkkiä mietteitä, pakko on olla fatalisti. Sanoin tämän muutama päivä sitten Feodor Ivanille, ja hän oli samaa mieltä. Me keskustelemme päivittäin tällaisista asioista. Vaikka on todella kuuma eikä tee mieli tehdä yhtään mitään ja pianokin on kamala, soitan kuitenkin 4 tuntia päivässä: 2,5–3 tuntia itsekseni ja tunnin harjoittelemme Fedin kanssa. Olemme jo käyneet läpi suurimman osan hänen ohjelmistostaan. Minun on tietysti aika vaikea muistaa kaikki tempot ja nyanssit, aksentit ja huokaukset. Olemme käyneet läpi yli 150 eri asiaa, mutta palaamme hankaliin kohtiin kerta toisensa jälkeen ja Fed. Iv. selvittää ne minulle niin ihailtavalla tavalla, että sen ansiosta muistan paremmin, miten kyseisissä kohdissa kuuluu soittaa. Lisäksi teen nuottien yläpuolelle omia merkintöjäni: ”rit.”, ”pp.” jne.

Tähän asti työskentelymme on sujunut oikein hyvin. Hän ei kiivastu mutta on nimittänyt minua monta kertaa aasiksi ym., mutta kun kaikki menee hienosti, hän sanoo: Nyt oli hyvä, ja silloin tiedän, että näin kuuluu soittaa.

Vaikeinta on oppia ulkoa ne kappaleet, jotka esitän yksin. Soitan jokaisen jutun 200 kertaa ja silti niiden muistaminen on tosi hankalaa. Minulla on kuitenkin ollut aikaa levätä ja ennen kaikkea olen päässyt lepuuttamaan hermojani. Mutta kyseessä on epäilemättä vika pääkopassani. Kaikki kivut ja säryt, joita minulla oli Suomessa ja Norrmarkissa ovat kokonaan poissa, ja vatsa toimii loistavasti, kuten aina! [Suomeksi:] Kaksi kerta päivässä!  

Olen ihan tumma, auringon päivettämä, ja nukun yöt sikeästi. Näen toki erinäisiä eriskummallisia unia, mutta vointini on paljon parempi.

Tämä japaninkielinen lause tarkoittaa: ”Kehoni ja sieluni ovat yhtä puhtaita kuin pyhästä Fuji-vuoresta virtaavien purojen puhdas vesi”.

Japanilaisten puhtaus on kaiken kaikkiaan ihailtavaa.

Vielä yksi asia: puhuin unista. Uudenvuodenyönä näin kaksi unta.

N:ro 1 Olin Salutorgetilla ja odotin raitiovaunua kaatosateessa. Yht'äkkiä jostain ilmestyivät Hra Granberg? ja hänen ystävänsä Hra Kousnetzoff? (tiedätte varmasti ketä tarkoitan, siis Lydia Maksimovnan veljen-/sisarentyttären aviomies). Ja tämä mies minun edessäni tervehti minua ja alkoi äkkiä suudella Vlad. Ivanovin kättä. Sitten siihen ilmestyi myös rouva Wittenberg. Rouva sanoi, että tuo mies on pyhä mies. Minä käännyin toiselle puolelle, nostin hattuani tervehdykseksi ja lähdin pois suurta raivoa ja halveksuntaa tuntien. 

Sitten siirryinkin jälleen tänne laivallemme ja olimme saapumassa saarelle, joka muistutti Brändö Casinoa. Siellä käveli parrakkaita ihmisiä ja näin, että tiellä kasvoi isoja valkoisia sieniä. Sitten näin laivan lähtevän, ja minä jäin keräämään niitä sieniä noiden naurettavien saarelaisten kanssa.

Tämän jälkeen näin kahtena peräkkäisenä yönä unta Didasta, mutta ne unet olivat niin hajanaisia, etten pysty palauttamaan tapahtumia mieleeni.

Fed. Iv. ja Maria Valent. pyytävät lähettämään teille paljon terveisiä.

Tulemme kaikki erinomaisesti toimeen toinen toistemme kanssa. Minun on toisinaan pelattava bridgeä heidän kanssaan, sillä he todella pitävät siitä. Itse en välitä korttipeleistä juuri laisinkaan, mutta olen hyvä pelaamaan huonosti. Yleensä he kyllä pelaavat toistensa kanssa melkein aamusta iltaan. Niin tekevät myös Michel ja Kašuk, mutta heidän lempipelinsä on belote. Fed.Iv. suuttuu hävitessään, ja niin käy usein. Kaiken kaikkiaan täytyy sanoa, että päivät tuntuvat kovin yksitoikkoisilta. Kulutamme aikaa pelaamalla dominoa tai shakkia. Sunnuntaisin laivan kannella näytetään japanilaisia elokuvia, jotka ovat mielenkiintoisia. Lauantaisin tanssitaan. Laivalla ei ole ketään kenen kanssa tanssia. Täällä on vain kaksi nuorta neitiä: tanskalainen tyttö, joka on Tanskan Tokion-ministerin tytär ja jonka kanssa puhun ruotsia, ja nuori englantilainen nainen, joka matkustaa siirtomaahan mennäkseen naimisiin venäläisen sulhasensa kanssa Saigonissa (Ranskan Indokiinassa). Nuorison edustajiin laivalla kuuluu näiden kahden lisäksi eräs hollantilainen nuorukainen. Mutta Dasia, jolla on hirveä luonne, on ominut tuon nuoren hollantilaisen ja kuluttaa kaiken aikansa hänen kanssaan typeryyksiä puhuen.

Vaikka Dasia on vain 14-vuotias (mikä tuntuu sinänsä yllättävältä), on hän aina oikeassa ja haluaa asettua kaikkien muiden yläpuolelle. Ja tuo ääliömäinen nuorimies antaa kävellä ylitseen ja tekee ja sanoo kaiken mitä toinen haluaa ja mikä toista miellyttää.

Hän yritti toimia samalla tavalla minun suhteeni, mutta ei onnistunut siinä. Ja nyt hän antaa minun olla rauhassa. Nuori tyttö, joka pitää itseään aikuisena ja luulee olevansa kaikkien tieteenalojen professori. Onpa ihmeellistä (vanhempiensa kasvatusvirheiden vuoksi)! Hän alkoi kritisoida minun soittoani isänsä kuullen, mutta Fed. Iv. tajusi tilanteen ja palautti hänet takaisin ruotuun. Tyttö on kyllä oikea pirulainen parin kolmen vuoden kuluttua.

Tämän enempää minulla ei teille kerrottavaa laivan tapahtumista viimeisten kahden viikon ajalta. Saavumme huomenna Colomboon, ja lähetän teille tämän kirjeen lentopostissa. Toivon, että saatte sen yhdeksän päivän päästä. Seuraavaksi laiva pysähtyy Singaporessa (11. tammikuuta), Hongkongissa (16. tammikuuta), Shanghaissa (19. tammikuuta) ja Kobessa (24. tammikuuta). Kobesta menemme junalla Japanin pääkaupunkiin, ja meillä on ensimmäinen konsertti 28. tammikuuta Tokiossa. Se tulee olemaan spännande!

Mitä Helsingforsiin kuuluu? Minkälainen sää siellä on? Onko siellä paljon lunta? Mitä oopperaan kuuluu? Onko uutta Gudinnarnas strid -balettia esitetty? Mitä mielenkiintoisia konsertteja siellä on ollut? Kiitos neiti Schulzin saamasta arvostelusta, odotinkin siitä. Mutta olisi pitänyt katsoa suomenkielisiä sanomalehtiä. No, herra Van der Pals oli jälleen kerran omassa elementissään. Sääli, ettei Palmgren päässyt kuulemaan hänen laulavan. Onko uusi Ruotsalainen teatteri jo valmis? Miten mielenkiintoista olisikaan päästä Suomeen edes viikoksi tai kahdeksi. Herra Kašuk antoi minulle juuri isälle osoittamansa kirjeen, jonka laitan samaan kuoreen oman kirjeeni kanssa.

Nyt olen kirjoittanut tätä kirjettä jo neljä tuntia yhteen menoon, ja on myöhä, kello 1 yöllä. Suomessa kello on vasta 9.30 illalla. Kuuntelettekohan te radiota (miten se toimii?) vai mitä te, rakkaani, mahdatte parhaillaan tehdä? Jospa tietäisitte, kuinka suunnaton koti-ikävä minua vaivaa ja miten valtavasti kaipaan teitä kaikkia! On tietysti mahdotonta ilmaista tuollaisia tunteita sentimentaalisin sanoin! (jotka eivät ole juuri minkään arvoisia) Huh! Helpotuksen huokaus. Olen joka tapauksessa turvassa. Kaikki tämä tehdään taiteen vuoksi ja hyvässä tarkoituksessa.

Olen joka tapauksessa onnellinen siitä, että voin kirjoittaa teille tämän kirjeen, joka toivoakseni ilahduttaa teitä hiukkasen. Kun kirjoittaa, tuntuu se minusta vähän samalta kuin jos puhuisi itselle rakkaille ihmisille. Olen jo todella uninen ja menen nukkumaan. Herra Kašuk kirjoittaa vielä monta kirjettä ja siinä menee pitkään. Hän on äärettömän mukava ja hyväntahtoinen mies. Ylipäätään kaikki täällä ovat erittäin mukavia minulle ja toinen toisilleen. Muussa tapauksessa, ja ellei minulla olisi musiikkia, olisin kuollut pitkästykseen ja epätoivoon. Voin vain kuvitella, mitä olisi tapahtunut, jos olisin joutunut tekemään tämän matkan ihan yksin! Olisin varmaankin heittäytynyt laidalta mereen! Mutta nyt saavat synkät ajatukset riittää! Lopetan tämän kirjeen ja toivon, että se saapuu aikanaan perille.

Sydämellisiä terveisiä teille, isä, Dida ja Loucia, sekä vanhalle koiralle! (Onko se vielä elossa? Eikö sillä olekin tylsää ilman minua?) Odotan innolla kuulevani teistä Shanghaissa Hakone Maru -laivan osoitteessa. Voikaa hyvin, olkaa hyvällä mielin ja pax vobiscum [olkoon rauha kanssanne]. Älkää unohtako Georgesia, joka rakastaa teitä.

P.S. Terveisiä sukulaisille sekä ystäville ja tutuille.

Hakone Marun kannella. Godzinskyn perhearkisto.

11.01.36

Rakkaat isä, Dida ja Loucia!

Mitään uutta tai erityistä ei ole tapahtunut sen jälkeen kun lähdimme Colombosta. On vain ollut kaksi peräkkäistä myrskyä, jolloin oli isoja aaltoja ja upea spektaakkeli taivaalla. Salama iski mereen useaan otteeseen. Sen jälkeen näimme taivaalla myös toisen luonnonilmiön: täydellisen kuunpimennyksen. Näittekö tekin sen? Pimennys alkoi illalla klo 10.20 eli kello 6 tai 7 Suomen aikaa. Elämä laivalla on edelleen samanlaista. Ceylonissa nousi laivaan paljon uusia 5. luokan matkustajia: alkuasukaskansojen hinduja tuli 90 henkeä. He kaikki asettuivat laivan takakannelle. Siellä on myös naisia ja pieniä lapsia. Heillä on mukanaan keittoastioita, ja he valmistavat ruokansa niillä sijoilla.

Colombossa. Godzinskyn perhearkisto.

Viime sunnuntaina laiva kävi Colombossa. Emme viipyneet siellä pitkään, vain neljä ja puoli tuntia. Näin kasvitieteellisessä puutarhassa norsuja, käärmeenlumoajia ja fakiireja, jotka saivat pensaan kasvamaan maasta ihan yhdessä hujauksessa! Ihailtava suoritus: ensinnäkin esitystavan vuoksi ja toiseksi taikurin taitavuuden vuoksi. Hän asetti maahan mangopähkinän eli sellaisen hedelmän pähkinän, joka maistuu todella hyvältä. Olinkin väärässä: se oli mangon kivi. Joka tapauksessa hän peitti sen pyyhkeellä ja teki käsillään liikkeitä. Ja vähä vähältä pyyhe alkoi nousta ilmaan kasvavan pensaan työntämänä. Sitten kun kaikki oli valmista, hän nykäisi pyyhkeen sivuun ja saimme nähdä pensaan, joka oli saanut alkunsa kivestä. Miten hän oikein teki sen? Pohdin asiaa kaksi päivää, ja lopulta tuli siihen tulokseen, että pensas oli mangon kiven sisässä ja kivi oli ontto.

Nyt on päivä päivältä kuumempi: lähestymme päiväntasaajaa. Huomenna on ohjelmassa pysähdys Singaporessa, ja sen jälkeen on matkattava vielä kaksi viikkoa kunnes saavumme Japaniin. Edessä on siis vielä monta päivää merellä! Kauhean monta! Colombosta lähdön jälkeen on täällä ollut saatavilla paljon hedelmiä: omenia, mandariineja, appelsiineja, viinirypäleitä ja valtavasti ananaksia (herkullisia). Yksi ananas maksaa täällä Suomen rahassa 3:50! Paluumatkalla otan mukaani yhden laatikollisen niitä. Ne säilyvät todella pitkään ja maistuvat hyvältä. Lisäksi täällä on eksoottisia hedelmiä: mangoja, bataatteja ja pieniä vihreitä sitruunoita, joita kutsutaan nimellä tinto. Se on jonkinlainen sitruunan ja greipin välimuoto, ja sokerin kanssa todellinen herkku.

Voin hyvin ja alan pikku hiljaa totuttautua kaikkiin noihin hedelmiin. On niin kuuma, ettei voi syödä tavallista ruokaa, vaan ainoastaan kevyesti. Olen tietenkin laihtunut vähän, kun hikoilee kamalasti. Painan 62,5 kiloa enkä 67 kiloa kuten Helsingforsissa. Herra ja rouva Šaljapin eivät ole ihan parhaassa kunnossa kuumuuden ja kostean ilmanalan takia. Työskentelemme siitä huolimatta yhdessä joka päivä jonkin verran, ja minä soitan melkein koko aamupäivän. Mielialani on myös hyvä ja olen viime aikoina säveltänyt kaikenlaista musiikkia. Olen merkinnyt muistiin muutamia mielenkiintoisia aiheita viulukonserttoon orkesterin kanssa (à la Brahms).

Iltaisin on vielä kuumempi, ja silloin pelaamme koronaa tai dominoa. Joskus pelaan bridgeä kaikkien kanssa, kun olen kerännyt tarpeeksi rohkeutta. En enää ole välittänyt kortinpeluusta sen jälkeen kun tulimme tänne. Täällä olen joutunut pelaamaan niin paljon (ei tietenkään rahasta!), että se alkaa tulla korvista ulos. Ja lisäksi olen voittanut usein, eikä kukaan oikein halua pelata sellaisen ihmisen kanssa, joka voittaa kovin usein. Palkinnoksi saa limonadia ja suklaata.

Tämän kirjeen mukana saatte erikokoisia valokuvia. Isoin valokuva esittää uudenvuodeniltaa, muut ovat eri henkilöiden ottamia laivalla ja jotkut olen itse ottanut. Eräs omista valokuvistani on otettu jouluillallisen aikana (se on suurennettu erittäin suttuisesti). Sitä ei osata tehdä oikein täällä laivalla.

Vanha vuosi kääntyy uudeksi vuodeksi 1936. Fjodor Šaljapin istuu kuvassa keskellä. Dasia-tytär kurkistaa pelastusrenkaasta vierellään laivan lääkäri. George seisoo äärimmäisenä vasemmalla. Godzinskyn perhearkisto.

Pieniä valokuvia kannattaa katsella suurennuslasin avulla. Sillä tavalla näkee melkein kaikki yksityiskohdat. Nekään eivät ole sellaisia kuin pitäisi: valokuvapaperi ei ole parasta mahdollista. Jos se olisi hienorakeista, kuten sanotaan, kaikki pienet yksityiskohdat näkyisivät yhtä terävästi kuin negatiivissa, joka on otettu ensiluokkaisella kamerallani.

Kamerani on kaiken kaikkiaan ylittänyt kaikki odotukseni. Voin ottaa tilannekuvia 1/300 sekunnin valotusajalla vasten aurinkoa, ja niistä tulee upeita.

Kuukauden päästä lähetän teille negatiiveja Japanin näkymistä mainostarkoituksiin sekä venäjänkielisiä matkaa ja Japania käsitteleviä lehtiartikkeleita varten.

En halua katkaista filmiä nyt, vaan täytyy pyytää jotakuta valokuvaajaa tekemään se. Ja juuri nyt mietin pääni puhki, mitä muuta voisin vielä kirjoittaa teille. Olen kertonut ihan kaiken, eikä täällä ole tapahtunut enää mitään uutta. Kaikki lähettävät parhaat terveisensä ja erityisesti Fed. Ivanovitš. Hän on hieno mies: mitä paremmin hänet oppii tuntemaan, sitä enemmän häntä arvostaa. Lähetän teille tämän kirjeen lentopostissa. En tiedä tarkalleen, milloin sen saatte, mutta arvelen, että se on perillä kahden viikon kuluttua.

Lopetan nyt tältä kerralta ja toivon, että te kaikki voitte hyvin ja että teillä kaikki sujuu hyvin. Minua tietysti huolettaa jossain määrin se, etten ole kuullut teistä mitään nyt jo 20 päivään, mutta Shanghaissa sitten.

Rakkaat terveiset, vielä kerran, pojaltanne ja veljeltänne Georgesilta

Terveisiä kaikille. Miten Miša [perheen koira] jaksaa? Minkälainen sää siellä on? Entä onko Hforsissa ollut mielenkiintoisia tapahtumia?

Lue seuraavaksi Tammikuu 1936: Shanghai, Hongkong ja viimein perillä Japanissa

Teksti: Laila Tarpila 

Kirjeiden käännökset ranskasta: Soili Vihavainen
Kirjeiden venäjänkieliset osuudet (kursiivi): Laura Tarpila

I BÖRJAN AV JANUARI 1936 PLÖJER HAKONE MARU INDISKA OCEANEN SOM HAR BLIVIT HET SOM EN UGN

Repetitioner ombord med Maestro Shajapin. Familjen Godzinskys arkiv..

Resan med Hakone Maru mot Japan har nu fortsatt till tropiska vatten i Indiska oceanen. Den 5 och 11 januari 1936 skrev George några brev hem. Resan genom Suezkanalen från Medelhavet till Röda havet var en stor upplevelse för George, även om resandet i övrigt tråkade ut honom och värmen gjorde honom nervös. Repetitionerna med maestro Shaljapin fortsatte. George berättar också kort om de musikaliska teman som han - kanske lite överraskande - har utvecklat för sin violinkonsert.

I Colombo, huvudstaden i Ceylon (nuvarande Sri Lanka), fick George uppleva sydstaternas exotism: elefanter, ormtjusare och fakirer, och ombord på fartyget kunde man äta massor av färsk frukt, särskilt läckra ananaser.

Men hemlängtan är kraftig.

05.01.1936

Kära pappa, Dida och Loucia!

Det är först i dag som jag kan hämta andan och orkar börja skriva: hela den här veckan har klimatet redan känts oerhört tropiskt och jag har inte kunnat andas ordentligt. Igår var det fortfarande 29 grader i skuggan och luften kändes genomträngade fuktig. I den där sortens hetta kan man inte röra sig och minsta lilla steg får svetten att rinna.

Vi har varit ombord på det här fartyget i 11 dagar nu, och det börjar redan irritera oss. Vi har korsat Röda havet och för närvarande plöjer fartyget genom Indiska oceanen mellan Afrika och Indien. Jag har markerat platsen på en karta som jag bifogar i detta brev. Efter Port Said åkte vi genom Suezkanalen. Det var mycket intressant och jag tog en hel del fotografier. Det var märkligt att se öken, oaser och vildväxande palmer på båda sidor om fartyget. I början kändes det som om jag drömde eller var med i en film.

Nära kanalens vänstra strand går järnvägen mellan Port Said och staden Suez, och det är roligt att se ett tåg köra rakt in bland de gula sanddynerna. Jag såg några tuareger rida på kameler där, och i en stad som låg mitt längs kanalen såg jag flera muhammedanska tempel och judiska synagogor, samt människor som var klädda på samma sätt som i religiösa historieböcker. Vår båt stannade inte där. I Suez gick vi inte i hamn utan låg kvar på en skyddad ankarplats utanför hamnen och väntade på att arabiska och egyptiska och Suezkanalens (engelska) myndigheter skulle komma med en liten ångbåt för att driva in kanalavgiften och kontrollera fartygets papper. Tänk på det! Varje fartyg på över 10 0000 ton som passerar genom Suezkanalen måste betala 2 000 pund (GBP) österut från Europa och 3 000 pund österut till Europa. Det är stora penningsummor. Kan ni föreställa er hur mycket det kostar Italien att transportera trupper till Abessinien? Absurda summor pengar! Kanalen var full av italienska fartyg med soldater och arbetare som sillar i en burk. När vårt fartyg passerade dem ropade de alla "Evviva il Duce" och sjöng den sublima Giovinezza [fascistregimens nationalsång], vilket var patetiskt att höra. Stackars människor! Hur många av dem kommer att få malaria och hur många kommer inte att återhämta sig!

I Port Said fick vi höra att de italienska fartyg som återvänder från Afrika ser helt annorlunda ut än de som lämnar Genoa. Männens blick är glasartad, ingen av dem ropar "Evviva il Duce", utan lastrummen är fulla av sårade och sjuka (jag såg även själv två sådana transporter). På fartygets däck kunde man bara se tysta officerare och sjömän med dystra ansikten som tittade ut över havet. Vi lämnade Suez på natten och anlände sedan till Röda havet.

Efter Port Said var vädret perfekt, inte ett moln i sikte och knappt några vågor. Temperaturen steg tydligt dag för dag. Den 27 december var den redan 25 grader och temperaturen sjönk inte på natten heller. Sedan dessa första dagar har jag inte alls kunnat hantera en sådan klimatförändring. Att sova på natten är inte möjligt. Jag håller kabinfönstren öppna och den elektriska ventilationen på hela tiden, men ingenting hjälper: man blir alldeles svettig och det känns som man kvävs. Jag somnar inte förrän närmare gryningen, när det börjar bli lite kyligare.

Jag sover "adomovitch" och det hjälper inte heller. Det borde finnas ett kylskåp bredvid sängen och is på madrassen. Det är lustigt att två av oss här ombord lider av värmen, Mr Kashuk och jag. De andra tycker förstås att det är varmt, men menar att det är inget att förvånas över.

Jag tror inte att jag någonsin har svettats så mycket i hela mitt liv. Under dagen är jag utan kostymjacka och jag har också fått ge upp den tunna bomullsstickade skjortan som jag brukar ha under min kostymskjorta. Annars skulle jag dö. Det värsta är när svetten inte avdunstar från huden utan rinner av i stora bäckar. Jag tar en uppfriskande dusch två gånger om dagen och det får mig att må bättre. Allt detta beror på den fuktiga luften i Indiska oceanen.

Den 4 januari serverade fartygets kapten en äkta japansk middag där vi fick bära kimono. George står på knä, iklädd kostym, till höger i andra raden. Bakom honom med sin hand på Georges axel står impressario Kashuk. Familjen Godzinskys arkiv.

Jag vägde mig i går och konstaterade att jag hade gått ner 3 kilo! Men vi äter ordentligt, och maten är mycket god, inte som hemma förstås, men det finns en del god mat här. Jag menar, de försöker laga utmärkt mat, men den är inte så särskilt god. Vi har också provat japanska maträtter. En del av dem har varit goda, andra - som söt biff med sås på rostad krabba - är inte något för våra europeiska smaklökar. På juldagen serverades vi en japansk specialitet: nästan rå kyckling med nässlor [spenat] och marinerade nyponhuvuden [rödbetor]. I kväll var det en riktig japansk middag: vi satt alla på golvet och åt med pinnar osaltat ris med mycket peppar och deras berömda söta kött med muskotnöts- och löksås, som stektes mitt på bordet i på en bordsspis. Bitar av rått kött lades fram på bordet och alla tog en bit kött som de åt tillsammans med riset efter tillagningen. Till middagen serverades sake, en japansk spritdryck med hela kryddnejlikor. Helt fruktansvärt! Jag provade ett glas och det var nästan så jag inte kunde hålla mig från att spotta ut allt på golvet. Jag undrade i mitt stilla sinne vad i hela friden det var, och svalde det som en ordentlig japan. Jag kommer säkert att minnas den middagen resten av mitt liv.

Efter middagen dansade vi på fartygets däck, och sedan utförde fartygets personal de japanska nationaldanserna Tokyo-ondo och Sakura-ondo, som vi alla sedan dansade (jag menar, alla vi passagerare).

Generellt sett tycker jag att dagarna går ganska fort, precis som de gör för resten av vårt resesällskap. Man märker inte hur tiden flyger iväg, trots att vi har varit mitt ute på havet i 9 dagar. Här ser man bara himmel och vatten och solen som gassar på en klar himmel. Solnedgångarna är verkligen spektakulära. Först blir himlen blekgul, och sedan, när den orangefärgade solen sjunker ner i de blå vågorna, får himlen en nyans som jag aldrig har sett i hela mitt liv. Hela spektaklet är magiskt.

När solen har försvunnit ner i horisonten fylls himlen av gröna reflexer. Märkligt! Sedan, om några minuter, dyker tre ljusstarka stjärnor upp: Södra korset, Jupiter och Venus. De lyser alla otroligt starkt. Varje kväll betraktar jag nya stjärnor på den södra himlen som inte syns hemma. Och när jag tittar på Polstjärnan, som knappt syns vid den norra horisonten, tänker jag naturligtvis på er alla och på de tusentals kilometer som skiljer oss från varandra, och på vårt älskade Finland, som nu känns som ett hemland för mig. Är det inte lustigt? Kanske, men pappa har rätt när han säger att anknytningen till familjen och till det egna hemlandet (även om man kan tycka illa om det när man är i Helsingfors) känns mycket större när man befinner sig på ett fartyg mitt på ett öppet hav och när man känner sig liten inför naturen. Hjärtat kniper ofrivilligt ihop och melankolin tar över. 

Och så börjar bekymren rulla runt i huvudet: vad gör ni där? Har ni hållit er friska? Har pappa jobb? Och tusen andra saker flyter genom huvudet. Jag har alltid en stark tro på vårt "öde" och måste alltid säga "allt är bra", men jag har inte hört av er sedan jag lämnade Paris och jag ser fram emot de brev jag kommer att få i Shanghai och Tokyo. Men det räcker med dystra tankar för tillfället, jag måste vara fatalist. Jag sa detta för några dagar sedan till Feodor Ivan, och han höll med. Vi diskuterar sådana här saker varje dag. Trots att det är väldigt varmt och jag inte känner för att göra någonting och trots att pianot är hemskt spelar jag 4 timmar om dagen: 2,5-3 timmar för mig själv och en timmes övning med Fed. Vi har redan gått igenom det mesta av hans repertoar. Naturligtvis är det ganska svårt för mig att komma ihåg alla tempon och nyancer, accenter och suckar. Vi har gått igenom över 150 olika saker, men vi kommer tillbaka till de knepiga bitarna om och om igen och Fed. Iv. förklarar dem för mig på ett så beundransvärt sätt att jag därför minns bättre hur jag ska spela dem. Jag gör också mina egna anteckningar ovanför noterna: "rit.", "pp." etc.

Hittills har vårt samarbete gått mycket bra. Han blir inte arg men har kallat mig för åsna många gånger med flera, men när allt går bra säger han: Nu var det bra, och då vet jag att det är så jag ska spela.

Det svåraste är att lära sig utantill de låtar jag spelar solo. Jag spelar varje grej 200 gånger och det är fortfarande jättesvårt att komma ihåg dem. Men jag har haft tid att vila och framför allt har jag kunnat vila mina nerver. Men utan tvekan är felet i mitt huvud. All den värk jag hade i Finland och Norrmark är helt borta och magen fungerar utmärkt, som alltid! [Två gånger om dagen]!  

Jag är helt solbränd och sover tungt om nätterna. Jag har en och annan dröm, men jag mår mycket bättre.

Denna japanska fras betyder: "Min kropp och själ är lika rena som det rena vattnet i de bäckar som rinner från det heliga berget Fuji".

Allt som allt är japanernas renhet beundransvärd.

En sak till: Jag talade om drömmar. På nyårsnatten hade jag två drömmar.

Nr 1 Jag stod på Salutorget och väntade på spårvagnen i hällande regn. Plötsligt, från ingenstans, dök herr Granberg och hans vän herr Kousnetzoff upp  (ni vet säkert vem jag menar, maken till Lydia Maksimovnas brors/systerdotters bror). Och den här mannen framför mig hälsade på mig och började plötsligt kyssa Vlad. Ivanovs hand. Sedan dök också fru Wittenberg upp. Frun sa att den här mannen är en helig man. Jag vände mig åt andra hållet, lyfte på hatten till honnör och gick därifrån med stor vrede och förakt. 
Sedan återvände jag till vårt fartyg och vi anlände till en ö som liknade Brändö Casino. Där gick skäggiga människor omkring och jag såg stora vita svampar som växte på vägen. Sedan såg jag båten åka iväg och jag stannade kvar för att plocka de där svamparna med de där löjliga öborna.

Efter det drömde jag om Dida två nätter i rad, men drömmarna var så fragmenterade att jag inte kan minnas händelserna.

Fed. Iv. och Maria Valent. bad mig att skicka många hälsningar till er.

Vi kommer alla mycket bra överens med varandra. Ibland måste jag spela bridge med dem, för de tycker verkligen om det. Jag bryr mig inte så mycket om kortspel, men jag är bra på att spela dåligt. De brukar dock spela med varandra nästan från morgon till kväll. Det gör Michel och Kašuk också, men deras favoritspel är belote. Fed.Iv. blir arg när han förlorar, och det händer ofta. Allt som allt måste jag säga att dagarna känns väldigt enformiga. Vi fördriver tiden med att spela domino eller schack. På söndagar visar de intressanta japanska filmer på fartygets däck. På lördagar dansar vi. Det finns ingen att dansa med på fartyget. Det finns bara två unga damer: en dansk flicka, dotter till den danske ministern i Tokyo, som jag talar svenska med, och en ung engelsk kvinna som reser till kolonin för att gifta sig med sin ryske fästman i Saigon (Franska Indokina). Bland ungdomarna ombord finns, förutom dessa två, en ung holländare. Men Dasia, som har ett fruktansvärt humör, har fattat tycke för den unge holländaren och tillbringar all sin tid med att prata strunt med honom.
Trots att Dasia bara är 14 år gammal (vilket i sig verkar förvånande) har hon alltid rätt och vill vara överlägsen alla andra. Och denne idiotiske unge man låter sig bli överkörd och gör och säger vad hon vill för att behaga.

Hon försökte agera på samma sätt med mig, men misslyckades. Och nu lämnar hon mig i fred. En ung flicka som tror att hon är vuxen och tror att hon är professor i alla vetenskaper. Så otroligt (på grund av hennes föräldrars misstag med uppfostran)! Hon började kritisera mitt spelande framför hennes far, men Fed. Iv. förstod situationen och tillrättade henne. Flickan blir en riktig djävul efter två eller tre år.

Det är allt jag har att berätta om vad som hänt på fartyget under de senaste två veckorna. Vi anländer till Colombo i morgon, och jag skickar det här brevet till er med flygpost. Jag hoppas att ni får det om nio dagar. Nästa stopp blir Singapore (11 januari), Hong Kong (16 januari), Shanghai (19 januari) och Kobe (24 januari). Från Kobe tar vi tåget till den japanska huvudstaden och har vår första konsert den 28 januari i Tokyo. Det ska bli spännande!

Vad är läget i Helsingfors? Hur är vädret där? Finns det mycket snö? Hur är det med operan? Har den nya baletten Gudinnornas strid uppförts? Vilka intressanta konserter har det hållits? Tack för den recensionen som fröken Schulz fick, jag såg fram emot det. Men jag borde ha läst de finska tidningarna. Tja, herr van der Pals var än en gång i sitt rätta element. Synd att Palmgren inte fick höra honom sjunga. Är den nya Svenska Teatern redan färdig? Hur intressant skulle det inte vara att besöka Finland i en vecka eller två. Herr Kašuk har just gett mig ett brev från honom till pappa, som jag kommer att lägga i samma kuvert som mitt eget brev.

Jag har nu skrivit detta brev i fyra timmar i ett sträck, och det är sent, klockan är ett på natten. I Finland är klockan bara 9.30 på kvällen. Lyssnar ni på radio (hur fungerar det?) eller vad gör ni, mina kära, just nu? Om ni bara visste hur mycket hemlängtan jag har och hur mycket jag saknar er alla! Naturligtvis är det omöjligt att uttrycka sådana känslor med sentimentala ord! (som knappast är värda någonting) Huh! En suck av lättnad. Hur som helst, jag är i säkerhet. Allt detta görs för konstens skull och för en god orsak.

Hur som helst är jag glad att kunna skriva det här brevet till er, som jag hoppas kommer att göra er lite gladare. När jag skriver känns det lite som att prata med dem man älskar. Jag är redan mycket sömnig och ska gå och lägga mig. Mr Kashuk kommer att skriva många fler brev och det kommer att ta lång tid. Han är en extremt trevlig och välvillig man. I allmänhet är alla här mycket trevliga mot mig och mot varandra. Annars, och om jag inte hade haft musiken, skulle jag ha dött av uttråkning och förtvivlan. Jag kan bara föreställa mig vad som skulle ha hänt om jag hade varit tvungen att göra den här resan helt ensam! Jag skulle förmodligen ha kastat mig överbord! Men nu räcker det med dystra tankar! Jag avslutar detta brev och hoppas att det når sin destination i sinom tid.

Hjärtliga hälsningar till dig, pappa, Dida och Loucia, och till den gamla hunden! (Lever han fortfarande? Är han inte uttråkad utan mig?) Jag ser fram emot att höra från er i Shanghai på fartyget Hakone Marus adress. Ha det bra, var glada och pax vobiscum [frid vare med er]. Glöm inte Georges, som älskar er.

P.S. Hälsningar till släktingar och vänner och bekanta.

George sitter på kanten av solstolen, på Hakone Marus däck. Familjen Godzinskys arkiv.

11.01.1936

Kära pappa, Dida och Loucia!

Inget nytt eller speciellt har hänt sedan vi lämnade Colombo. Det har bara varit två stormar i rad med stora vågor och ett spektakulärt skådespel på himlen. Blixten slog ner i havet flera gånger. Efter det såg vi också ett annat naturfenomen på himlen: en total månförmörkelse. Såg ni den också? Förmörkelsen började kl. 10.20 på kvällen, dvs. kl. 6-7 finsk tid. Livet ombord är fortfarande detsamma. På Ceylon gick många nya 5:e klassens passagerare ombord på fartyget: 90 infödda hinduer kom ombord. De bosatte sig alla på fartygets bakre däck. Bland dem finns också kvinnor och små barn. De har med sig kokkärl och tillreder sin mat på dessa platser.

I Colombo. Familjen Godzinskys arkiv.

Förra söndagen besökte vårt fartyg Colombo. Vi stannade inte länge, bara fyra och en halv timme. I de botaniska trädgården såg jag elefanter, ormtjusare och fakirer som fick en buske att växa upp ur marken i ett enda svep! En beundransvärd prestation: för det första för hur det presenterades och för det andra för magikerns skicklighets skull. Han satte en mangonöt på marken, alltså en nöt från en frukt som smakar riktigt gott. Jag hade fel: det var en mangokärna. Hur som helst, han täckte den med en handduk och gjorde rörelser med sina händer. Och så småningom började handduken stiga upp i luften, upptryckt av den växande busken. När allt var klart drog han handduken åt sidan och vi kunde se busken, som hade börjat växa från kärnan. Hur gjorde han det där? Jag funderade på frågan i två dagar och kom till slut fram till att busken fanns inuti en mangosten och att stenen var ihålig.

Nu blir det varmare för varje dag: vi närmar oss ekvatorn. Till morgondagens program hör ett stopp i Singapore, och efter det har vi ytterligare två veckor kvar att resa tills vi anländer till Japan. Så ännu många fler dagar till sjöss framför oss! Fruktansvärt många! Sedan vi lämnade Colombo har det funnits mycket frukt att tillgå här: äpplen, mandariner, apelsiner, vindruvor och en enorm mängd ananas (utsökt goda). En ananas kostar 3:50 i finska pengar här! På vägen tillbaka ska jag ta med mig en låda med dem. De håller sig riktigt länge och smakar fantastiskt. Det finns också exotiska frukter: mango, sötpotatis och små gröna citroner som kallas tinto. Det är en blandning av citron och grapefrukt, och med socker är det en riktig godbit.

Jag mår bra och börjar långsamt vänja mig vid alla dessa frukter. Det är så varmt att man inte kan äta normal mat, bara lite lätt. Naturligtvis har jag gått ner lite i vikt eftersom jag svettas så mycket. Jag väger 62,5 kilo och inte 67 kilo som i Helsingfors. Herr och fru Shaljapin är inte i bästa form på grund av värmen och den fuktiga luften. Ändå arbetar vi tillsammans varje dag i viss utsträckning och jag spelar större delen av förmiddagen. Mitt humör är också gott och jag har komponerat all slags musik på sistone. Jag har antecknat några intressanta teman för en violinkonsert med orkester (à la Brahms).

Kvällarna är ännu varmare och då spelar vi corona eller domino. Ibland spelar jag bridge med alla när jag har samlat tillräckligt med mod. Jag har slutat bry mig om att spela kort sedan vi kom hit. Här har jag varit tvungen att spela så mycket (inte för pengar, förstås!) att det börjar komma ur öronen på mig. Dessutom har jag vunnit mycket, och ingen vill egentligen spela med någon som vinner så ofta. Belöningen är lemonad och choklad.

Med detta brev kommer du att få foton i olika storlekar. Det största fotot är från nyårsafton, de andra är tagna av olika personer på båten och några har jag tagit själv. En av mina egna bilder är tagen under en julmiddag (den har förstorats mycket suddigt). De vet inte hur man gör det på rätt sätt här ombord.

Det gamla året övergår i det nya året 1936. Fjodor Sjaljapin sitter i mitten. Dottern Dasia kikar genom livbojen med fartygsläkaren vid sin sida. George står längst till vänster. Familjen Godzinskys arkiv.

De små fotografierna lönar det sign att betrakta med ett förstoringsglas. På så sätt kan man se nästan alla detaljer. De är inte heller precis som de borde vara: fotografiska pappret är inte det bästa. Om det vore finkornigt, som man säger, skulle alla små detaljer vara lika skarpa som på ett negativ taget med min förstklassiga kamera.

Allt som allt har min kamera överträffat alla mina förväntningar. Jag kan ta ögonblicksbilder med 1/300 sekunders slutartid mot solen och de blir jättefina.

Om en månad kommer jag att skicka dig negativ av utsikten över Japan för reklamändamål och ryskspråkiga tidningsartiklar om resan och Japan.

Jag vill inte kapa filmen nu, men jag måste be en fotograf att göra det. Och just nu grubblar jag febrilt på vad mer jag kan skriva till er. Jag har ju berättat allt, och det har inte hänt något nytt här. Alla skickar sina bästa hälsningar och särskilt Fed. Ivanovich. Han är en fin man, och ju bättre jag lär känna honom, desto mer uppskattar jag honom. Jag skickar detta brev till er med flygpost. Jag vet inte exakt när ni kommer att få det, men jag räknar med att det kommer fram inom två veckor.

Jag slutar nu för den här gången och hoppas att ni alla mår bra och att allt går bra där. Naturligtvis är jag lite bekymrad över att jag inte har hört av er på 20 dagar nu, men i Shanghai sedan.

Än en gång kära hälsningar från er son och bror Georges.

Hälsningar till alla. Hur mår Misha [familjens hund]? Hur är vädret där? Och har det varit några intressanta händelser i Hfors?

Text: Laila Tarpila

Översättning av brev från franska: Soili Vihavainen
Svensk översättning: Christian de Godzinsky