Kotimatka alkaa: "Lauleskelen ja hypin ilmaan ilosta!" – touko-kesäkuu 1936

 

George palasi Japanista Eurooppaan Haruna Maru -nimisellä laivalla. Lähtö tapahtui Shimonosekista 15. toukokuuta yöllä. Perillä Marseillessa hän oli 20. kesäkuuta ja viimein kotona Helsingissä sunnuntaina 26. kesäkuuta 1936. Godzinskyn perhearkisto.

 

På svenska

Fjodor Šaljapin ja George de Godzinsky pitivät viimeisen Kaukoidän-kiertueensa konsertin Tokiossa 13. kesäkuuta 1936. Viimeinen konsertti oli suuri menestys, mutta George oli helpottunut raskaan kiertueen päättymisestä ja nyt hän iloitsee pian alkavasta kotiinpaluusta. Ikäväkseen hän joutuu tekemään yli kuukauden mittaisen laivamatkan yksin ilman matkaseuraa.

George on lähettänyt ansaitsemiaan palkkioita kotiin pitkin kiertuetta. Kotiin hän kertoo vielä tuovansa noin 14.750 Suomen markkaa, mikä on nykyrahassa vajaat 7.000 euroa. Mitä summalla sai vuonna 1936? Edellisissä kirjeissään George toivoi ainakin voivansa rahoittaa koko perheen kuukauden mittaisen loman Terijoella.

Georgen Marseillesta ottamia valokuvia on säilynyt. Kuvat ovat satamatorilta sekä pääkadun varrelta, joka lähtee satamasta kohti keskustaa. Georgella oli myös aikaa käydä härkätaistelussa. 

Viimeisessä kirjeessään Pariisista George kertoo suunnitelmista, joita impressaari Mihail Kašuk on hänen tulevaisuutensa varalle valmistellut. Niihin ei lukeudu konsertteja Šaljapinin kanssa, sillä George olettaa tämän lopettavan laulamisen ja jatkavan uraansa elokuvanäyttelijänä. Sen sijaan luvassa olisi konsertteja puolalaisen laulajan ja elokuvanäyttelijän Jan Kiepuran kanssa. Suunnitelma, jota George pitää varmana, on laaja kiertue Etelä-Afrikassa ja Kaukoidässä ranskalaisen laulajan ja viihdetaiteilijan Maurice Chevalierin ja balettien kanssa. Viimemainittuja George ei yksilöi tarkemmin.

Kirjeiden kieli on edelleen yksi Godzinskyjen kotikielistä, ranska, joka on ollut hänen vahvin kirjakielensä. Kirjeissä on myös venäjänkielisiä osuuksia, jotka näkyvät käännöksessä kursiivilla. Tehdessään kotimatkaa yksin, George käyttää kirjeissään venäjää hyvin vähän, vain kirjoittaessaan Šaljapiniin ja kiertueeseen liittyvistä asioista. Omista retkistään hän kirjoittaa ranskaksi ilman venäläisiä välisanoja.

17.05.1936 s/s Haruna Maru

Rakkaat isä, Dida ja Loucia!

Kiitos viimeisimmistä kirjeistänne! Kiitos myös kaikista hyvistä kuulumisista!

Nyt sydämeni riemuitsee, sillä olen laivalla aloittamassa paluumatkaa. Ennen lähtöäni lähetin teille useamman postikortin Kobesta. Oletteko saaneet niitä? Olen lähettänyt kortteja myös kaikille Helsingforsissa ja Suomessa, Ahlströmille jne.

Pitkä matkani alkaa vihdoin toden teolla lähestyä loppuaan, ja olen niin onnellinen kotiinpaluusta, ettette voi edes kuvitella sitä. Lauleskelen ja hypin miltei ilmaan ilosta. Mikä valtaisa onni onkaan nähdä pian teidät kaikki ja rakas Suomi! Kun on kaukana kotimaastaan, ajattelee aivan eri tavalla ja tuntee, kuinka rakas oma maa on ja kuinka siihen on kiintynyt.  

Kerron nyt kaikesta mitä viime päivinä on tapahtunut. Kuten tiedätte, meillä oli viimeiset konsertit Tokiossa 8., 10. ja 13. toukokuuta. Yleisö Tokiossa oli ihana ja arvosti suuresti Fed. Iv:n laulua ja minun soittoani. Koska kyse oli viimeisistä konserteistamme, valitsimme Fed. Iv:n kanssa poikkeuksellisen ja erityisen kiinnostavan ohjelmiston, tietenkin niiden yleisön suosikkikappaleiden ohella, jotka täytyy toistaa miltei jok’ikisessä konsertissa. Sellaisia ovat esimerkiksi Musorgskin Kirppu, Volgan lautturit, "Pitkin Pietarin katuja", jne. Mutta Tokion viimeinen konsertti oli meille molemmille upein ja menestykkäin. On turha edes kertoa, että yleisö osoitti suosiota seisten Boris Godunovin kuoleman ja Musorgskin "Hän löysi kuoleman" -balladin jälkeen (viimeksi mainitusta tulee mieleeni aina Selivanov!)

Olen nyt niin rutinoitunut, että kykenen jo viimeinkin! säestämään maestro Šaljapinia niin hyvin, että kaikki konsertit sujuvat ilman ainuttakaan huomautusta Fed. Iv:lta, mikä on sangen yllättävää.

Keskityn tietysti kaikella tarkkaavaisuudellani, ja jokainen musiikkihermoni pyrkii ennakoimaan Fed. Iv:n kulloisenkin päivän tunnelmaa ja laulutapaa. Tehän tiedättekin jo, ettei hän koskaan laula samaa laulua kahta kertaa samalla tavalla. Ja tunnen myös hänen ohjelmistonsa perin pohjin pienintä yksityiskohtaa ja vivahdetta myöten (Minulla oli Fed. Iv:n kanssa 24 konserttia, ja hän lauloi kaiken kaikkiaan 127 eri kappaletta: 25 ooppera-aariaa, sekä lisäksi romansseja ja muita lauluja). Tähän hän ei siis voi takertua. Tietysti unohdin joskus hermostuksissani kappaleen alussa jonkin pikku yksityiskohdan, mutta olen nyt konserteissa rauhallisempi eikä mitään ikävää tapahtunut. Ja olennaisinta on, että olen nyt niin tottunut hänen tapaansa laulaa ja välittää nyansseja ja olen päässyt niin sisälle hänen laulutaiteeseensa, että saatan lähes aina aavistaa etukäteen, hänen mielialansa, aiempien esitysten (toisin sanoen kuinka hän lauloi jonkin laulun aikaisemmalla kerralla) ja hengityksen (laulamisen edellyttämän hengitystekniikan) perusteella, kuinka kauan fermaatti kestää tai koska on pidettävä tauko.

Huomasin, että kahden viimeisen kuukauden konserteissa Fed. Iv. oli säestämisen suhteen täysin rauhallinen. Hän käveli estradilla laulaessaan, elehti ja otti välillä etäisyyttä pianoon, dramaattisilla hetkillä kaksi tai kolme metriä! Loppuaikana hän oli toipunut täydellisesti Harbinin sairaudestaan, ja myös hänen äänensä oli loistavassa kunnossa. Kun ajattelen kaikkea mitä hän laulaa, minua miellyttävät eniten Rubinsteinin Persialainen laulu ja Puccinin Don Carloksen aaria. Eikä kukaan voi tietenkään milloinkaan esittää sellaisella intensiteetillä dramaattisia lauluja, kuten esimerkiksi Kaksi krenatööriä ja "Kahdeltatoista yöllä arkusta nousee komentaja". Hän laulaa lukemattomia lauluja todella upeasti. On silti yllättävää, että 63-vuotiaalla ikämiehellä on vielä sellainen ääni.

Viimeinen konserttimme oli valtaisa menestys. Fed. Iv:n oli palattava esiripun taakse 15 kertaa. Yleisö (3 000 ihmistä) huusi banzai ja vaati ylimääräisiä. Tuona viimeisenä iltana Fed. Iv. oli sangen antelias: hän esitti neljä ylimääräistä (harvinaista, sillä tätä ei ollut tapahtunut Harbinin jälkeen). Itsekin sain isot aplodit omien esitysteni jälkeen: Bachin Fuuga e-molli, Sibeliuksen Romanssi ja ennen kaikkea omat kappaleeni Mietiskely g-mollissa ja An der schönen blauen Donaun -parafraasi. Nuo kaksi viimeistä ovat aina suosittuja. Viimeisessä konsertissa pyydettiin ylimääräisenä Straussin valssia. Esitämme mieluummin aina jotain kevyempää, jotta yleisö saisi hengähtää Fed. Iv:n vakavien esitysten jälkeen.

Sain matkan aikana paljon ideoita tuon valssin sovituksiin, ja palattuani aion sisällyttää sen lopulliseen julkaisuun. Yleisö piti kovasti myös Scharwenkan ja Szymanowskin masurkoista eli yleisemminkin rytmillisistä kappaleista, joissa on hyvä tempo. Soitin myös välillä Palmgrenia, Kuulaa ja omia kappaleitani, joissa on moderneja elementtejä ja harmonioita. Niistäkin pidettiin kovasti, ja Tuulen tanssi baletistani Presto 6/8 teki suuren vaikutuksen kuulijoihin.

Vähemmälle suosiolle jäivät tunnelmalliset kappaleet – Rahmaninov, Tšaikovski, Chopin –, joita esittäessäni olen liian hermostunut enkä ole niiden soittamiseen riittävän ”pianistinen”. Ainoastaan japanilaiset pitivät Chopinin kappaleesta [piirretty nuottiviivaston pätkä], joka oli valtaisa menestys. Soitin myös Lisztin poloneesin E-duuri, mutta se vie paljon voimia ja on liian väsyttävä silloin, kun säestettävänä on Fed. Iv:n koko pitkä ohjelmisto, joka riipii niin paljon hermoja ja vaatii täydellistä keskittymistä ja henkistä latautumista. Niin, jokainen konsertti oli itse asiassa melko lyhyt: 4 sooloa ja 15–18 laulua (ilman ylimääräisiä) Fed. Iv:n kanssa. Kukin konsertti kesti väliajan kanssa 2 tuntia 45 minuuttia, mutta vaati minulta niin paljon aivo- ja ajattelutyötä ja kuormitti erityisesti muistikapasiteettiani, että olin aina konsertin jälkeen sangen rauhaton, nukuin erittäin huonosti ja olin seuraavana päivänä aivan puhki. Päivä tämän jälkeen olin jo palautunut ja siis aivan tavallinen, mikä tarkoittaa sitä, että hermoni olivat rauhoittuneet. Mutta jos illalla oli uusi konsertti, alkoi kaikki jälleen alusta.

Minulla oli Tokiossa viikko vapaata. Silloin tein turistina retket Nikkoon ja Kamakuraan ja kävelin myös paljon, sillä oli aivan upea sää. Kävelimme myös kahdestaan Fed. Iv:n kanssa, mutta aika harvoin eikä kovin pitkälle, sillä hän ei pidä pitkään kestävistä kävelyretkistä. Rouva Šaljapin ja Dasia lähtivät 1. toukokuuta, Kašuk samaten. Siitä alkaen me huolehdimme Michelin kanssa Fed. Iv:sta, sillä hänellä täytyy aina olla seuralainen ja joku, joka viihdyttää häntä. Hän vieraili myös usein diplomaattien ja korkea-arvoisten japanilaisten luona.

Meillä oli Michelin kanssa rauhallista ja oikein mukavaa. Michel on mukava poika: vähän yksinkertainen, mutta hyväsydäminen ja rehellinen. Meistä tuli tietysti hyvät ystävät. Tutustuin hyvin myös erääseen japanilaiseen nuoreen mieheen, joka kutsui minut japanilaiselle klubille. Kävin myös kerran elokuvissa. Ja tanssin myös tuolla edellä mainitulla klubilla eurooppalaistuneiden japanilaisneitosten kanssa! Se oli hassua! Minulla oli oikein hauskaa ja nauroin hersyvästi kaikelle mitä näin.

Haluan kuvailla teille omin sanoin Japania ja sen luonnon kauneutta. Tietenkin vain muutamalla sanalla, sillä kerron H-forsissa teille kaikesta henkilökohtaisesti. Se on paljon mielenkiintoisempaa! Ja koska teen kirjoitusvirheitä enkä ole kirjallisesti lahjakas millään kielellä, on minun vaikea esittää pitkiä kuvauksia. Mutta yritetään silti! Olisi tietysti pitänyt matkustaa kaikkien Japanin keisarikunnan muodostavan kolmen saaren poikki, jotta olisi saanut hyvän käsityksen koko Japanista ja sen omaperäisyydestä. Maa on kuitenkin kauttaaltaan poikkeuksellisen viehättävä ja erityisellä tavalla kaunis. Siitä huolimatta että minulla oli koko ajan konserttien takia rajallisesti aikaa ja saatoin vain harvoin tyydyttää matkailijan kykyjäni ja mielitekojani, sain kuitenkin täsmällisen käsityksen maasta, sen luonnosta ja asukkaiden tavoista. Käsitykseni perustuu paitsi edellä mainittuihin kahteen retkeeni, jotka suuntautuivat äärimmäisen kauniisiin kohteisiin Tokion lähistöllä, myös kaikkeen siihen mitä näin junan ikkunasta ensimmäisen ja toisen oleskelumme aikana.

Voisin jopa kirjoittaa kirjan Japanista. Se on maa, jota ei voi suoraan ymmärtää. Mutta kun saavuin sinne toista kertaa, aloin pitää maasta ja katsella sitä toisin silmin. Mielestäni Japani on eräs maapallon kaikkein kauneimmista maista. On vain totuttava sen omaperäisyyteen ja asukkaisiin, jotka ovat pohjimmiltaan avarakatseisia ja voimakastahtoisia. Kaikessa on tietysti myös puutteensa. Mutta kerron perusteellisesti kaikista vaikutelmistani, kun tulen Suomeen.

Kävin Kamakurassa sunnuntaina 4. toukokuuta ja Nikkossa 6. toukokuuta. Kamakura on kaupunki, joka sijaitsee 60 kilometrin päässä Jokohamasta lähellä Fudžijamaa. Tuo vuori on niin kaunis, että sitä voisi katsella loputtomasti. Oli upea sää, ja lumihuippuinen vuori oli uskomattoman upea. Valitettavasti en voinut itse ottaa valokuvia vuoresta, sillä alue on linnoitettu (sijaitsee Tyynen valtameren rannalla) ja poliisi on kieltänyt valokuvaamisen. Kävin myös Enoshiman saarella. Sieltä avautuvaa näkymää ei voi sanoin kuvailla. Toisella puolella on Tyyni valtameri, toisella metsien ja japanilaisten talojen täplittämät rannat ja kaukaisuudessa kohoaa majesteetillinen Fuji-vuori. Jos olisin maalari, olisin saanut aikaan kertakaikkisen upean taulun [vieressä piirros Fujista]. Tämä näky oli niin loistelias, että viivyin sitä katselemassa iltaan kello 6:een asti. Laskeva aurinko sukelsi mereen ja värjäsi Fuji-vuoren lumisen huipun hennon vaaleanpunaiseksi…

Palasin Tokioon kello 8.30 onnellisena siitä, että olin nähnyt jotain niin kaunista: sellaista, joka oli piirtynyt aivoihini koko elämäni ajaksi… Lähetän teille valokuvan, joka on otettu samasta paikasta.

Tein toisenkin retkeni yksin. Pärjäsin eleillä ja muutamilla osaamillani japanin kielen sanoilla. Mutta useimmissa turistipaikoissa puhutaan englantia. Huonoa, mutta ymmärrettävää. Oma englannintaitoni on parantunut. Olen tavannut tämän matkan aikana niin paljon englantilaisia ja kuullut englannin kieltä niin paljon, että puhun sitä nyt lähes sujuvasti.

Toinen retkeni oli vielä mielenkiintoisempi. Minulla oli mukana uskollinen ystäväni valokuvauskone ja taskussani kaksi appelsiinia junassa syötäviksi. Nousin ylös aikaisin, aamulla kello 7. Join teetä (En juo täällä kahvia, sillä se on kamalaa). Sitten menin taksilla Uenon rautatieasemalle, joka sijaitsee kolmen kilometrin päässä Imperial-hotellista. Taksikyyti maksoi 50 jeniä (6:50). Matkustin kello 8.20 lähtevällä junalla. Matkasta maksoin kaikkinensa 10 ¥ (130 markkaa). Asetuin kolmannen luokan vaunuun, jossa oli lisäkseni iso joukko pieniä japanilaisia kouluretkellä. En voinut olla ihmettelemättä tuon satapäisen lapsijoukon keskuudessa vallitsevaa järjestystä ja kurinalaisuutta. Matka kesti neljä tuntia. Söin ravintolavaunussa 50 jeniä maksaneen kyljyksen.

Saavuin Nikkoon klo 12. Koko matkan ajan olin ihastellut maisemia, riisipeltoja ja puita, jotka ovat niin erilaisia kuin meillä. Näin myös jättimäisten mahonki -puiden muodostamia metsiköitä.

Tasanko alkoi vähä vähältä muuttua kukkuloiksi ja siellä täällä näkyi japanilaisia kyliä. Kahden sähköveturin vetämä juna kulki 75 kilometriä tunnissa. Erotin kaukaisuudessa Japanin Alpit. Alue muistutti Puolan Zakopanea, mutta siellä oli kauniimpaa ja mahtipontisempaa. Menimme monien tunneleiden läpi. Aina kun äkkiä tuli hetkeksi pimeää, huvitti se japanilaisia, jotka nauroivat sydämellisesti. Olimme nyt aivan lähellä vuoria ja jo 1200 metrin korkeudessa.

Juna saapui Nikkon rautatieasemalle, joka ei ollut suuri mutta kaikki siellä oli modernia ja eurooppalaistyylistä. Nousin junasta ja kuljin hetken japanilaisturistien vanavedessä. Arvatkaa, tuntuiko hassulta olla ainoa valkoihoinen kaikkien noiden aasialaisten keskellä? Tutkin karttojani ja esitteitäni ja päätin tehdä retken Mijanoshita-järvelle ennen kuin menen tutustumaan temppeleihin. Järvi sijaitsee 2 000 metrin korkeudessa, ja edestakainen lippu maksoi 3 jeniä.

Kapusin bussiin. Ensin menimme Nikkon läpi. Se oli tyypillinen japanilainen pikkukaupunki, jossa on puutaloja ja jonka kadut kuhisevat lapsia. Sitten aloimme nousta. Tie oli hyvin kaunis ja kulki rotkoon, jossa virtasi vuoristopuro. Nousimme ylemmäs mutkittelevalla tiellä. Sitten olimmekin jo ylätasangolla, jolta avautui upea näköala eri suuntiin. Kaukana näkyvät Japanin Alppien lumipeitteiset huiput. Menimme funikulaarilla, joka oli hyvin mielenkiintoinen ja jollaisen näin nyt ensimmäistä kertaa. Siitä tuli mieleeni Sveitsi. Nousimme edelleen. Olimme jo lähellä järveä, joka on ympärysmitaltaan 60 kilometriä. Järvi oli vuorten ympäröimä ja niin kaunis, että sai minut hurmioon. Sää ei valitettavasti ollut hyvä tuolla korkealla. Aurinko oli piilossa pilvien takana, ja korkeiden huippujen yllä roikkui sumua, mikä teki niistä alakuloisen näköisiä. Järvi oli teräksenharmaa, ja pienet veneet saivat kirkkaan veden aaltoilemaan kevyesti. Lähdimme kävelemään kohti kuuluisaa vesiputousta. Muuan japanilainen opettaja selosti minulle kaikenlaista huonolla englannilla. Vesiputous oli upea, mutta siinä ei ollut kovinkaan paljon vettä. Käyskentelin ympäri aluetta ja istuin järven rannalla mietteissäni... Kuinka kaunista kaikki siellä olikaan!

Mutta ei koskaan hyvää ilman pahaa. Minusta tuntui, että pääni ei ollut ihan kunnossa noin korkealla. Äkkiä sain huomata, että oloni heikkeni ja sain hirvittävän päänsäryn, melkein kiljuin kivusta. Minun oli myös vaikea hengittää ja sydämeni hakkasi hulluna. Tajusin, etten ole tottunut tuollaisiin korkeuksiin, joissa ilmanpaine on alhaisempi. Vaikka oli mahtavaa ihailla noita upeita vuoria, kiirehdin kuitenkin takaisin alas. Olin kokenut aikaisemmin vastaavaa, vaikkakaan ei noin voimakkaasti, silloin kun olimme Morskie Oko -järvellä [järvi Puolassa], kuten ehkä muistattekin.

Palasin siis takaisin Nikkoon ja kävin kuuluisissa temppeleissä. Sielläkin oli valtavan kaunista: upeita koristeita, värejä ja värisävyjä. Tunsin jo oloni paremmaksi, mutta päätin siitä huolimatta lähteä kello kuuden junalla takaisin Tokioon. Sitten palasin hotelliini tuon mukavan ja mielenkiintoisen päivän jälkeen. Kello 11 olin jo sängyssä.

Seuraavana päivänä piti valmistautua konserttiin ja sovittaa Fed. Iv:n kanssa säestys venäläiseen kansanlauluun, jonka hän halusi laulaa konsertissa ensimmäistä kertaa. Hän oli ilmeisesti kuullut sen äidiltään: laulu oli hyvin haikea ja surumielinen, mutta sanat koskettivat syvälle sieluun.

Hän lauloi melodian minulle. Kirjoitin sen muistiin, harmonisoin sen ja kirjoitin säestyksen, jossa oli kontrapunktit ja muunnelmat jokaista säkeistöä varten. Fed. Iv. piti sovituksestani valtavasti. Hän sanoi haluavansa äänittää sen, kun on Amerikassa.

Lähtöni Japanista sujui oikein hyvin. Minun on matkustettava Mojiin (tai Shimonosekiin) ehtiäkseni Haruna Maru -laivaan. Niinpä minun pitää heti viimeisen konsertin jälkeen kiirehtiä Tokiosta kello 23.40 lähtevään junaan. Minun on toimitettava kaikki isot matkatavarani (kuusi kollia kaiken kaikkiaan) laivalle Jokohamaan jo aiemmin. Minulla oli enää vain pieni matkalaukkuni, jossa oli frakkini, hygieniatarvikkeeni ja pyjamani (tietysti).

Konsertti päättyi kello 22.10 (se oli alkanut tasan kello 19.30). Menin suoraan hotelliin, jossa peseydyin ja vaihdoin puvun päälleni. Sen jälkeen meillä oli viimeinen jäähyväisillallinen Fed. Iv:n, Michelin, Strockin ja hänen perheensä sekä japanilaisten muusikkojen ja isäntien kanssa. Toivotimme toisillemme hyvää matkaa.

Sitten kello 23.20 valmistauduin hyvästelemään kaikki. Fed. Iv. oli ihana. Hän syleili minua ja sanoi minulle: Jos olen moittinut sinua, George, en ole tehnyt sitä ilkeyttäni vaan siksi että tulisit paremmaksi. Voin sanoa sinulle että olet hyvä muusikko ja 20 vuoden kuluttua muistelet ja kiität minua. Toivon että me vielä joskus työskentelemme yhdessä, mikäli minä vielä laulan!

Olin niin kiitollinen ja onnellinen saadessani kuulla sellaiset sanat tuolta mieheltä, joka on niin suuri musiikin asiantuntija ja taiteilija, että sitä on mahdoton sanoin kuvailla. Alan nyt luottaa jonkin verran musiikilliseen osaamiseeni ja lahjakkuuteeni. Toivotin hänelle hyvää matkaa ja kiitin vielä kerran kaikesta siitä, mitä hän, tuo upea mies, oli tehnyt hyväkseni. Hyvästeltyäni kaikki lähdin asemalle surullisen Michelin ja japanilaisen ystävämme herra Watanaben saattamana. Asetuin vaunuosastooni ja kello 23.40 jätin Japanin pääkaupungille hyvästit ikuisiksi ajoiksi. Asemalla minua oli saattamassa monia japanilaisia, joiden kanssa meistä on tullut hyviä ystäviä.

Saattamassa oli myös kaksi johtajaa Victor-yhtiöstä (äänitykset). He antoivat minulle lahjaksi ison paketillisen gramofonilevyjä.

Pilli vihelsi, ja (sähkö)juna lähti liikkeelle ilman höyryä liukuen kiskoilla äänettömästi. Hyvästi, Tokio! Olin viimeisessä vaunussa ja katselin takasillalta, kuinka aina vain etäämmäksi jäi kaupunki kaikkine valoineen, neonvalomainoksineen sekä japanilaisten lyhtyjen valaisemine katuineen ja kujineen…

Syvimmät tuntoni oli kaksijakoiset. Toisaalta oli surullista lähteä kaupungista, josta oli niin paljon muistoja, ja olisi surullista olla ihan yksin koko pitkän matkan ajan. Toisaalta oli riemullista päästä palaamaan Suomeen, jossa on luvassa monenlaisia upeita tulevaisuudennäkymiä…

Nukuin huonosti makuuvaunussa. Olin väsynyt konsertin jälkeen, ja ajatukset pyörivät päässäni. Nukahdin lopulta yöllä kello 2, kun olin ensin käynyt juomassa teetä ravintolavaunussa.

Junan heilahtelu ja alapuolellani nukkuneen japanilaisen kova kuorsaus herättivät minut useaan kertaan yön aikana.  Mutta saavuin lopulta Kobeen aamupäivällä kello 10.55. Vietin siellä koko päivän ja hoidin asioitani. Vaihdoin Japanin rahani Englannin punniksi ja sain matkalippuni N.Y.K-varustamosta. Sain sieltä myös kirjeen, jonka Heinrichsen oli lähettänyt 11. tammikuuta. Sain sen siis tosiaan vasta silloin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan! En ole toistaiseksi saanut isän kirjeitä n:ro 4, 5, 7 ja 8. Kummallista!

Kulutin illan venäläisten tuttavieni Morozovien luona, sillä he oli kutsuneet minut illalliselle. Tuon melko miellyttävän illan jälkeen nousin taas junaan ja lähdin kello 0.14 kohti Shimonosekiä. Saavuin perille seuraavana aamuna kello 9.30. Tutkittuani jonkin verran kaupunkia ja satamaa siirryin Haruna Maru -laivalle. Laivamme on aivan samantyyppinen kuin se, jolla tulimme Japaniin. Matkustajia ei ole kovin paljon, eikä heitä näkynyt vielä laivassa. Siellä oli kaiken kaikkiaan surkeaa ja epämukavaa, koska hiiltä lastattiin parhaillaan.

Mutta illan myötä laivan tiloissa alkoi liikkua matkustajia, ja tunnelma muuttui eloisammaksi. Olimme lähdössä yöllä. Asetuin hyttiini, joka on aika suuri ja erittäin mukava. Laitoin kukkani (ne, jotka sain Tokiossa) ja tavarani paikoilleen. Illalla söin laivalla ensimmäistä kertaa, ja illallinen oli aika hyvä. Tutustuin myös kapteeniin ja purseriin, jotka molemmat ovat erittäin miellyttäviä japanilaisia.

Olen toistaiseksi tavannut laivalla vain yhden mukavan matkustajan, nuoren belgialaisen Walter de Biennen, jonka isä on pankkiiri. Isä oli lähettänyt 24-vuotiaan poikansa Japaniin hoitamaan jonkin liikeasian. Hän on oikein miellyttävä ja älykäs kaveri. Me molemmat matkustamme koko matkan perille Marseilleen asti. En tunne häntä vielä hyvin, mutta pidän hänestä. Kaikki muut matkustajat ovat englantilaisia ja japanilaisia. Japanin Madridin-suurlähettiläs ja hänen lähetystösihteerinsä sekä Japanin Wienin-sotilasasiamies. Muita tavallisempia japanilaisia. Täällä on myös viisi englantilaista rouvaa, joista jokainen on 75-vuotias. Kahdella heistä on mukanaan puolisonsa, jotka kumpikin ovat ainakin 80-vuotiaita. Lisäksi australialainen aviopari ja heidän kaksi lastaan. Ei muita. Tiedän toki, että Shanghaista laivaan tulee lisää matkustajia. Nyt olemme matkalla Mojista Shanghaihin, jonne saavumme huomenna aamulla. Sää on sumuinen: laivan sumutorvi soi kerran minuutissa. Meri on harmaa ja aivan tyyni. On apeaa. Juttelin sen belgialaisen kaverin kanssa: me molemmat haluamme päästä kotiin mahdollisimman pian. Huomenna saavumme Shanghaihin. Laitan tämän kirjeeni postiin siellä.

Rakkaani, tämä on viimeinen kirje, jonka lähetän teille Siperian kautta. Seuraavan kirjeen saatte lentopostina Singaporesta (12 päivää). Sitten lähetän teille kirjeen lentopostina Port-Saidista (5 päivää). Toivon, että saan sinne myös teidän kuulumisianne. Silloin tulee kuluneeksi 50 päivää siitä, kun viimeksi kuulin teistä. Nyt menen nukkumaan. Olen uupunut, meri-ilma taitaa vaatia veronsa.

Isä, Dida ja Loucia, lähetän teille lämpimät halaukset. Näemme toisemme 2. heinäkuuta.

Uskollinen poikanne, oppilaanne ja veljenne
Georges

Paljon terveisiä kaikille! Kirjoitan kaikille, joiden osoitteen muistan.
Miten Misha voi? Halailkaa sitä minun puolestani. Kirjoittakaa Pariisiin 15. kesäkuuta.

Loucia, Soita Venjalle [?] ja kiitä häntä kirjeistään (45874).


26.05.1936 s/s Haruna Maru

Rakkaat isä, Dida ja Loucia,

Koko ajan lähenee se hetki, jolloin saan laskea jalkani Suomen kamaralle. Kun saatte tämän kirjeen, olen jo Punaisellamerellä eli sähkötoimisessa lämminilmakehittimessä kahden rannikkoaavikon leivinuunin välissä. Kaikki nuo luonnon ikiomat tulipesät on kuin luotu siksi, että matkustamisesta tulisi epämiellyttävää ja laivoilla matkustavat ressukat kiehuisivat ja paistuisivat.

Muistakaa minua erityisesti noina päivinä ja pyytäkää taivasta lähettämään raikkaita tuulia Intian valtamereltä, muuten tulen elävältä kypsennetyksi ja Georgesin asemesta Suomeen saapuukin ihmispaisti. Ei ole ollenkaan hauskaa matkata trooppisilla merillä.

Shanghaissa minulla oli aika hauska päivä tohtori Witensonin kanssa. Hän on hyvä tuttavani.

Tuon välipysäyksen jälkeen matka on edennyt vaivattomasti. Laivan merimiesten mukaan on poikkeuksellista, että Shanghaista Singaporeen meri on koko ajan peilityyni eikä tuule käytännössä ollenkaan. Säteilevä aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja tasaisesti nouseva lämpötila kohosi tänään uuteen huippulukemaan +35° varjossa. Singaporeen meille ennustetaan +42°:ta. Kuolen kuumuuteen. Öisin on vielä hirvittävämpää. Kaikki tuulettimet pyörivät hytissämme, eikä niistä silti ole mitään apua: siellä tukehtuu. Nukuin ilkosen alastomana, hikoilen kuin pieni sika ja käyn suihkussa kolme kertaa päivässä. Nyt olen saanut todeta, etten todellakaan ole syntynyt tähän ilmastoon vaan tottunut koto-Suomen kylmyyteen.

"Yksinäinen taiteilija soittaa kitaraa."

Laivalla on ankeaa ja ikävystyttävää. Ainoa hyvä juttu on, että minulla on täällä hyttitoverini, nuori belgialainen Walter de Bienne, joten saan puhua ranskaa. Kaikki muut matkustajat ovat englantilaisia (eivät lainkaan mukavia), australialaisia ja amerikkalaisia. Täällä on myös ranskalainen lähetyssaarnaaja, isä Renon. Hän on omalaatuinen, mutta erittäin ystävällinen.

Elämä laivalla on yksitoikkoista ja aina samanlaista. Heräämme kello 7, jolloin meille tuodaan teetä appelsiinimarmeladin kera. Kello 8 menen suihkuun ja sen jälkeen siirryn kannelle. Muut matkustajat syövät aamupalaa, mutta itse en millään totu syömään niin paljon aamuisin. Sitten teemme erilaisia asioita lounaaseen eli kello 12:een asti. Suurin osa matkustajista lukee jotain ja loikoilee kansituoleilla, sillä kuumuuden vuoksi kukaan ei halua liikkua tai kävellä. Lounaan jälkeen asetun tavallisesti aurinkoon tai nukahdan kannelle varjoon. Kello 3 tarjoillaan teetä tai jäätelöä. Sen jälkeen luemme tai pelaamme golfia tai pingistä kannella. Saan ranskankielisiä kirjoja lainaksi belgialaiselta ystävältäni. Luen parhaillaan Taistelu-nimistä kirjaa. Kello 19 tarjoillaan illallinen. Kello 18 käyn suihkussa ja siistiydyn päivän hikoilemisen jälkeen. Illallisen jälkeen kuuntelemme gramofonia ja, ellei ole liian kuuma, saatan soittaa pianoa – kuin kattilassa! Sormet liimaantuvat yhteen, ja on lähes mahdotonta soittaa. Kerran viikossa näytetään elokuvia.

Siinä lyhyesti kaikki huvituksemme. Lisäksi pelaan joka ilta shakkia laivalla matkustavien japanilaisten kanssa.

Kaiken kaikkiaan päässäni on nyt vain yksi ainoa ajatus: haluan palata kotiin mahdollisimman pian. Siitä saan puhtia kaiken tylsistymisen keskellä ja sen avulla kestän kuumuutta. Sekin on jo ihanaa, kun saa astua maihin Marseillessa! Olen tehnyt vielä uudet laskelmat ja matkustan ilmeisesti kuitenkin Saksan ja Baltian maiden kautta. Jos lähden Pariisista 26. kesäkuuta, tulen H-kiin Räävelistä Suomi-laivalla 29. kesäkuuta kello 3 iltapäivällä. Mutta tuota ihmeen ihanaa päivää on maltettava odottaa vielä yli kuukausi.

Rakkaani, miten te voitte? Miten asiat sujuvat H-forsissa? Toivon, että saamme viettää hauskan kesän yhdessä. Raha-asiani ovat sinne saapuessani aika hyvällä tolalla. Minulla on kotiin palatessa suurin piirtein 14 750:- Suomen markkaa. Tämä raha on kokonaisuudessaan Amerikan dollareina. Päätetään yhdessä mitä tehdään, kun olen palannut H-forsiin.

Voin kaiken kaikkiaan hyvin. Olen kasvanut pituutta kaksi senttimetriä, olen palanut auringossa ja olen toipunut täysin sairaudestani. Painan nyt 70 kiloa, joka on minulle hyvä paino.

Kirjoittakaa minulle Pariisiin Kašukin osoitteella. Tulisin iloiseksi, jos saisin kuulla, mitä te teette. Jos mahdollista, lähettäkää minulle myös yksityiskohtaisia tietoja Antwerpenistä lähtevistä suomalaisista laivoista, kuten Polaris jne. Kesäkuun lopun lähtöpäivät.

Loucia, voisitko tehdä pienen palveluksen? Kävisit jonain iltana kello 6:n jälkeen kysymässä Nikolajeviltä (Zjuka) – osoite Sturegatan 40 I, lokal 103, Sörnäs –, kuinka hänen äitinsä voi. Nikolajev kirjoitti minulle viimeisessä kirjeessään äitinsä olevan kovin sairas. Voisitko samalla kertoa hänelle, että palaan pian ja lähetän terveisiä hänelle, hänen veljelleen ja mamachalleen? Kiitä myös kirjeistä. Kirjoitin hänelle Tokiosta ja Shanghaista, mutta en ole varma, ovatko kirjeet tulleet perille. Loucia, olethan kiltti ja teet tämän pikku palveluksen? Mitä sukulaisillemme kuuluu? Ovatko poikakaverini olleet puhelinyhteydessä?

Näin kaksi päivää sitten kumman unen. Siinä herra Wittenberg oli kuollut ja rouva tuli pyytämään, että soittaisin hautajaisissa. Outoa, eikö vain? Jostain syystä minusta tuntuu, että tässä täytyy olla jotain enteellistä?

Ajattelen Helsinkiä joka päivä ja iloitsen siitä, että saamme nähdä toinen toisemme ja että saan palata omaan kaupunkiini. Eihän se nyt ihan varsinainen synnyinkaupunkini ole, mutta kuitenkin se paikka, josta löytyy kaikki minulle arvokas.

Miten Miša voi? Onko se yhä elossa?

Odotan malttamattomana, että saan kuulumisianne Port-Saidiin ja Pariisiin.

Tässä oli kaikki uusi kerrottava seikkailijanne elämästä. Lähetän teille vielä kirjeet lentopostissa Colombosta ja Port-Saidista.

Näkemiin nyt, rakkaat isä, Dida ja Loucia
Nähdään pian

Tuhat hellää suukkoa
Georgesiltanne

Terveisiä kaikille
 

28.5.1936 postikortti Singaporesta

Rakkaat isä, Dida ja Loucia,

olen juuri astumassa laivaan ja lähetän teille vielä kortin tästä kuumasta kaupungista. Kaikki on hyvin ja matka taittuu nopeasti. Näkemiin, nähdään pian.

Terveisiä kaikille
Teidän Georges


 2.6.1936 postikortti Colombosta

Rakas isä!

Kohta olen ollut matkalla jo kolme viikkoa. Huomenna saavun Colomboon. Lähetän teille Port-Saidista lentopostina kirjeen, jossa aika tärkeitä paluutani koskevia asioita. Mitä kuuluu teille kaikille siellä kotona? Odotan malttamattomana kuulumisianne Port-Saidiin ja Pariisiin. Olen saanut viimeisimmät kirjeenne Tokioon 7. toukokuuta.

Kaikkea hyvää ja halauksin Georges


11.06.1936 s/s Haruna Maru

Rakkaat isä, Dida ja Loucia!

Olemme nyt jälleen Punaisellamerellä, hiekka-aavikoiden keskellä lainehtivalla vesiaavikolla. Sää on tietysti erittäin upea, liian kaunis täkäläiseen ilmastoon. Olisi ollut parempi, että taivaalla olisi pilviä verhoamassa kuumana tulipallona hehkuvaa aurinkoa, joka lähettää meille armotta viheliäisiä x- ja y-säteitään, joiden vuoksi ilma on hengitettäväksi kelpaamatonta. Olemme yltä päältä hiessä aamuvarhaisesta iltamyöhään; hiki virtaa suurina pisaroina. Ei ihme, koska varjossa on 38°.

Valtameren tyrskyjä jossain päin kotimatkaa. Godzinskyn perhearkisto.

Matka etenee aika hyvin. Colombon jälkeen olimme kolme päivää aika kovassa myrskyssä. Mutta kun lähestyimme Adenia, myrskyävä meri alkoi tyyntyä ja yhteisiin tiloihin rupesi ilmaantumaan matkustajia, jotka olivat olleet hyttiensä vankeina (melkein kaikki) viettäen siellä kamalia varttitunteja, tai sanoisin jopa täysiä tunteja. Meritaudin takia ruokasalissa lounasta ja illallista nauttivien matkustajien määrä väheni 84 %. Aden on kauhea paikka. Se sijaitsee vulkaanisen kiven muodostamalla autiolla saarella, joka on yhdistetty Arabian mantereeseen pitkällä, hiekasta ja kivimurskasta rakennetulla aallonmurtajalla. Mutta englantilaiset ymmärsivät hyvin, miten vahvan linnoituksen saa tähän kohtaan, joka on kuin luotu tukikohdan rakentamista varten.

Kaupungissa ei ole eurooppalaisia, lukuun ottamatta Englannin varuskuntaa ja satamaa vartioivien neljän englantilaisen torpedoveneen miehistöjä. Alkuperäisväestö muodostuu pääosin juutalais-arabeista.

Kävelimme jonkin aikaa kaupungin likaisilla kaduilla, joilla saattoi aistia mitä moninaisimpia tuoksuja. Meidän sivistynyt hajuaistimme piti niitä kaikkea muuta kuin miellyttävinä.

Lähdimme Adenista tähtikirkkaana yönä, jolloin Etelän risti heijastui valtavan suurena lahden tummasta vedestä. Lahdella näimme kokonsa puolesta muinaisia merihirviöitä muistuttavien sähkörauskujen (sähkökalojen) fosforoivia valoja ja satamäärin haikaloja odottamassa saalista. Saan väristyksiä, kun vain ajattelenkin noita Punaisenmeren kauhuja.

Olemme nähneet haikaloja melkein päivittäin aina illansuussa. Ne tekevät valtavia hyppyjä aaltojen lomassa. On täällä jotain todella kaunistakin, nimittäin lukuisat vaaleanpunaiset meduusat ja pienet veden pinnalla uivat mustekalat.

Laiva on edennyt jo kaksi päivää ja kaksi yötä 14 solmun nopeudella tyynellä, öljynvihreällä merellä.

Mikään ei riko aution ja tulikuuman meren ankeutta ja yksitoikkoisuutta. Taivas on edelleen pilvetön ja ilma kostea. Olo on kuin pätsissä.

Laivalla elämä jatkuu vanhaan malliin. Yritämme viihtyä ja pitää hauskaa parhaamme mukaan. Luen paljon. Sain venäjänkielisiä kirjoja Shanghaissa ja Harbinissa, ja hyttitoverini lainaa minulle ranskankielisiä kirjoja. Täällä näytetään elokuvia suunnilleen joka neljäs päivä, ja järjestämme kannella urheilukisoja, kansigolfia.

Minut palkittiin shuffle board -mestarin tittelillä. Siinä heitetään pieniä puisia renkaita kehälle, jossa on numeroita. Olemme myös tanssineet aina lauantaisin ja sunnuntaisin vaikka se on kuumuuden takia lähestulkoon mahdotonta.

Huomenna saavumme todennäköisesti Suezille ja menemme kanavan läpi sunnuntaina päivällä. Maanantaina on vuorossa Port-Said, ja lähetän teille tämän kirjeen lentopostissa. Antakaa musteläikät anteeksi: japanilaisia täytekyniä ei ole tehty eurooppalaisten kirjainten kirjoittamiseen. [vieressä kaksi kanji-merkkiä]

Toivon saavani kuulumisianne Port-Saidissa. Oletteko saaneet kirjeeni Tokiosta, Mojista, Shanghaista, Hongkongista, Singaporesta ja Colombosta?

Jos saatte tämän kirjeen ennen kesäkuun 22. päivää, voitte vielä kirjoittaa minulle lentopostitse Pariisiin Kašukin osoitteeseen. Saavun Marseilleen 21. päivänä kello 7 aamulla. Lähden Marseillesta illalla kello 20.36 (vähän aikaa täytyy varata kaupunkiin tutustumiseen) Pariisi–Nizza-pikajunalla. Saavun Pariisiin seuraavana aamuna kello 9.20. Toivottavasti Kašuk ja Michel tulevat minua vastaan asemalle, kuten lupasivat.

Tutkin Colombossa kaikki mahdolliset aikataulut ja Thomas Cook -yhtiön opaskirjat. Kerron nyt, miten paluumatkani järjestyy.

Kirjoitan tästä aivan yksityiskohtaisesti, jotta voitte vielä lähettää Pariisiin ennen lähtöäni vastaukset kysymyksiini. Neuvokaa samalla, miten minun kannattaa toimia.

On yksi seikka. Hyttikaverini ja ystäväni W. de Bienne teki minulle sellaisen ehtotuksen, että viettäisin paluumatkallani kaksi päivää heidän tilallaan Ardenneilla. Lupasin hänelle, että tulisin. Hän on erittäin mukava poika, ja haluan olla hänelle mieleksi. Se ei myöskään maksa minulle yhtään frangia ylimääräistä.

Viivyn Pariisissa neljä tai viisi päivää. Rouva Šaljapin sanoi minulle Tokiossa, että minun pitää ehdottomasti viipyä Pariisissa useampi päivä. Dasia ja Kašuk sanoivat myös, etteivät aio päästää minua lähtemään niin nopeasti.

Mutta nuo asiat eivät ole yhtä tärkeitä kuin se, että minun on ehdottomasti oltava kotona ennen 5. heinäkuuta. Koska minun on myös pysähdyttävä muutamaksi päiväksi myös Pariisissa, ei vaihtoehto n:ro 1 eli palaaminen Antwerpenistä H-forsiin Itämeren poikki Polaris- tai Norma-laivalla ole toteutettavissa (tulisi toki edullisimmaksi).

Laiva lähtee Antwerpenistä keskiviikkona 24. kesäkuuta. Minun pitäisi jatkaa Belgiaan heti kun olen saapunut Pariisiin. Šaljapinit ja Mih. Em. eivät ikinä suostuisi siihen. Seuraava laiva lähtee keskiviikkona 1. heinäkuuta ja saapuu H-forsiin maanantaina 6. heinäkuuta. Liian myöhään!

Nyt paluumatkani näyttää seuraavanlaiselta:

Viivyn Pariisissa neljä päivää. Lähden junalla Brysseliin lauantaina 27. kesäkuuta. Olen lauantain, sunnuntain ja maanantaihin belgialaisen ystäväni luona. Hän tulee hakemaan minua autolla Brysselistä heidän tilalleen. Hän on jo kirjoittanut suunnitelmasta vanhemmilleen, ja he toivovat kovasti voivansa tutustua minuun.

[Vaihtoehdot A ja B:]

Jos on mahdollista järjestää jokin alennus lipusta Cieszyn-laivalla, kannattaa valita se reitti. Mitä ajattelette tästä? Kirjoittakaa Pariisiin lentopostitse, voiko jotain järjestää???

[Vaihtoehdot C ja D:]

Kun otetaan huomioon, kuinka valtavan paljon minulla on matkatavaroita, en voi kuin ääritapauksessa matkustaa tätä reittiä, koska on mentävä viiden valtionrajan yli [matkareitti C].

Mutta arvelen valitsevani joko tämän reitin tai sitten reitin Ruotsin kautta (reitti A). Ne ovat parempia.

Kun olen saapunut Pariisin, kaikki selviää ja sähkötän teille tiedon siitä, milloin ja miten palaan.

Miten riemullista! Enää kolme viikkoa siihen, että näemme toisemme. Jos tulen hulluksi siitä syystä että palaan kotiin, ei se ole minun vikani. Nyt minun täytyy mennä illalliselle, ruokakello on jo soinut. Kirjoitan myöhemmin lisää.

Kello on paljon, ja menen nukkumaan. Saavumme huomenna illalla Suezille ja tästä päivästä menee vain viikko siihen, että pääsemme Marseilleen. Hurraa! Banzai!

15.06.1936 s/s Haruna Maru -kirje jatkuu

Olemme Suezin kanavassa. Sää on varsin miellyttävä, ja Välimereltä puhaltelee leppeä raikas tuuli. Saavumme Port-Saidiin kello 5 iltapäivällä. Teiltä tulleet kirjeet ilahduttavat mieltäni (Tietysti vain, jos olette kirjoittaneet!).

Laivalta ei ole mitään uutta kerrottavaa. Kaikki ovat tietenkin vähän täpinöissään, kun lähestymme Eurooppaa.

Rakkaat isä, Dida ja Loucia, näemme toisemme 22 päivän kuluttua seitsemän kuukautta kestäneen eron jälkeen.

Lopetan kirjoittamisen tältä kerralta. Ei ole enää mitään kerrottavaa paitsi että mielialani nousee päivä päivältä, sitä mukaa jäljellä olevat päivät hupenevat. Heti kun olen Pariisissa, lähetän teille lentopostissa kirjeen, viimeisen tältä matkalta, jossa saatte tietää kaikki paluutani koskevat yksityiskohdat. Varautukaa tulemaan laivalle (tai junalle) minua vastaan. Näette silloin poikanne ja epäonnen muusikon Georgesin, joka yhtä onnellinen pian koittavasta paluustaan Suomeen kuin tekin.

Näkemiin, rakkaani Halaan teitä vielä kerran kirjeen välityksellä ennen kuin teen niin oikeassa elämässä

Terveisiä kaikille
Sanokaa myös Mišalle, että palaan pian

Georges

Ajatelkaa toki, vain kolme viikkoa jäljellä !?!?!

20.06.1936 sähke Marseillesta

GODZINSKY BRUNNSPARKEN
HELSINGFORS

RANSKA HURRAA SUUKKOJA GEORGES

Marseillen satamatori. Taustalla näkyy funikulaari, joka kuljettaa turistit kukkulan päälle Notre-Dame de la Garden basilikalle. Kuvat George de Godzinsky.

Satamatori.

Marseillen satamasta lähtevä pääkatu.

22.06.1936 Pariisi

Rakkaat isä, Dida ja Loucia!

Miten hauskaa! Miten ihanaa! Olen Pariisissa! Mutta vielä ihanampaa on, että kaikki on järjestynyt hienosti ja voin nousta Polarikseen Antwerpenissä keskiviikkona 24. kesäkuuta viivytyksittä ja suoraan, aikaa hukkaamatta. Saavun Helsinkiin terveenä ja täysissä voimissa ensi sunnuntaina 28. päivä kello 18.

Kuolen varmaankin ilosta, kun näen kauniin pääkaupunkimme tutun ja rakkaan siluetin kohoavan horisonttiin. Mutta nyt on iloittu tarpeeksi tässä paperilla, siitä ei ole mitään hyötyä. Annetaan ajan vieriä ja malttamattomien sydäntemme läpättää ilosta.

Matkani Port-Saidista meni hyvin ja ongelmitta. Sain siellä kaikki teidän kirjeenne ja lähetin sieltä teille vielä yhden ylimääräisen kirjeen, jossa vahvistan saaneeni kirjeenne. Kauniin asuurinsininen Välimeri oli upea, ja siellä puhalsivat (vihdoinkin!) leppeät ja raikkaat tuulet.

Viimeiset päiväni laivalla sujuivat iloisesti, ja käytin ne kokonaisuudessaan matkalaukkujeni pakkaamiseen. Samalla valmistauduin mielessäni maihinnousun hankaluuksiin ja Ranskan tulliin, joka, kuten meille kerrottiin, on varsinkin Marseillessa melko hankala. Mutta Messinan lähellä, jolloin näimme jo majesteetillisen Etnan savuavan kaukaisuudessa, meille ilmoitettiin, että Ranskassa on melko kriittinen tilanne ja vallankumouksen odotetaan puhkeavan minä hetkenä hyvänsä. Nuo uutiset oli kuultu englantilaisilta radiokanavilta. Kapteeni ja kaikki matkustajat pelästyivät tietysti. Sanottiin, että emme nouse maihin Ranskassa vaan suuntaamme suoraan Lontooseen, mikäli poliittinen tilanne todella kärjistyy. Keskustelimme myös siitä, että N.Y.K-varustamo ei matkustusehtojen mukaan olisi vastuussa poliittisista levottomuuksista johtuvasta maihinnousun estymisestä ja sen vuoksi meidän kaikkien pitäisi maksaa 15 £:n lisämaksu, mikäli matka jatkuisi Englannin pääkaupunkiin asti.

Mutta kesäkuun 20. päivänä uutislähetykset olivat rohkaisevia ja otimme suunnan Marseillen satamaa kohti, vaikka kaupungissa lakkoiltiin yhä.

Kesäkuun 20. päivän ilta oli miellyttävä, ja laivalla järjestettiin kapteeni Idenon jäähyväisillallinen. Kapteeni on japanilaiseksi erittäin mukava mies ja puhuu täydellistä englantia. Monet matkustajat olivat pukeutuneet naamiaisasuihin. Olin tehnyt itselleni Tohtori Hyde -naamarin (elokuva). Tanssimme myös, ja juuri kun tunnelma oli huipussaan, havaitsimme etäällä Ranskan rannikon majakoita. Ohitimme Toulonin kello 10.45, ja olin niin innoissani, että lähetin teille sähkeen. En voinut muutakaan. Puoli tuntia keskiyön jälkeen laskimme ankkurin redille Marseillen edustalla. Näkymä kaupungin suuntaan oli satumaisen hieno. Hämmästelimme ja ihastelimme kauniin sataman ja tyynellä redillä odottavien pienten veneiden ja isojen matkustaja-alusten tuhansia valoja, jotka heijastuivat tyynestä vedenpinnasta tähtien ja sataman tuhansien valojen lisäksi.

Sunnuntaiaamuna heräsimme aikaisin ja kävimme hakemassa leimat passeihimme, vaihdoimme valuuttaa ja menimme tapaamaan äreitä ja kaikkea muuta kuin hyväntahtoisia ranskalaisia virkamiehiä. Olimme päättäneet W. de Biennen kanssa ottaa kaksi taksia rautatieasemalle matkatavaroidemme kera, koska se tulisi meille halvemmaksi. Mutta lakkojen takia meidän pitikin käyttää matkatavaroidemme siirtämiseen kuljetusyhtiötä, joka ei kursaillut periä minulta matkatavaroiden kuljetus- ja rekisteröintimaksuna 149:75 frangia! Tullitarkastus sujui vaikeuksitta. Annoin tullimiehelle 50 frangia juomarahaa ja voitteko kuvitella: hän päästi kaiken läpi, myös kaikki japanilaiset tavarani, joista minun olisi pitänyt maksaa vähintään 8 000:- frangia.

Nyt on ihanaa, että Japanin [Suomen-]lähettiläs Ichikawa (kunnon mies) niin ystävällisesti auttaa meitä saamaan tavaramme tullista läpi. Muuten minun olisi pitänyt jättää kaikki Suomen viranomaisille, sillä en ikinä kykenisi suoriutumaan niistä huikeista tullimaksuista, joita he olisivat vaatineet. Tavarani ovat pajusta punotussa matka-arkussa (painaa 40 kiloa), joka on kiedottu kohokuvioituun pahviin ja voimapaperiin ja jonka ympärille on sidottu vahasinetein varmistettu naru. Se antaa asiallisen vaikutelman, paremman kuin matkalaukku (en olisi ikinä voinut ostaa sellaista matkalaukkua, johon kaikki olisi mahtunut). Päälle laitoin ison osoitelapun, jossa oli teidän neuvomanne teksti ja myös vahasinetit. Jotta vaikuttaisi vielä enemmän siltä, että arkku tosiaan tulee Tokiosta piirsin etikettiin myös paljon japanilaisia kirjainmerkkejä, joita osaan piirtää oikein hyvin. Etiketti näytti kokonaisuudessaan tällaiselta: [alapuolella piirrokset osoitelapusta ja matka-arkusta, jälkimmäisessä pienemmän nuolen selityksenä vahasinetti].

Kaikki suurilla tussikirjaimilla. Jätän sen tulliin, ja te saatte hoitaa loput. Ikävä kyllä jouduin ottamaan gramofonilevyt pois tästä arkusta, sillä kolme kappaletta meni jo rikki junanvaunussa matkalla Marseillesta Pariisiin! Tulli tulee maksettavaksi, kun ne siirsi pois sieltä. Minulla on kaiken kaikkiaan 26 levyä ja kaksi suurta. Ne 26 pienempää ovat 25-senttisiä, ja ne suuret ovat niitä, jotka äänitimme Fed. Iv:n kanssa Tokiossa.

No, nyt alan taas kertoa matkastani. Sen jälkeen kun olin hoitanut matkatavarani kuljetettaviksi rautatieasemalle ja mennyt tullista ja hyvästellyt kaikki laivalla, menimme toverini kanssa bussilla asemalle. Siellä ostimme matkaliput Pariisiin, kirjasimme isot tavarat ja sitten menimme kävelemään. Marseillen kaupungista sai hassun mielikuvan. Kaikki oli kiinni, jopa ravintolat. Kaduilla kuljeskeli valtavan paljon lakkoilevia työläisiä ja hämäräperäisiä ihmisiä. Siellä oli jopa tappeluita. Kiirehdimme nopeasti kauemmas satamasta ja levottomilta alueilta. Liikkuva vartiosto oli mobilisoitu, ja poliisiryhmiä liikkui koko ajan kaduilla konepistooleineen. Ei ollut kiva nähdä sellaista.

Mutta sää oli upea ja päätimme mennä junalla kaupungin ulkopuolelle Pradoon. Juuri siellä pidetään härkätaistelut. Päätimme mennä katsomaan ja ostimme 10 frangin hintaiset pääsyliput. Pidin näytöksestä kovasti, vaikka se oli hermoille vähän shokeeraavaa. Siellä oli espanjalaisia toreadoreja. En olisi halunnut olla areenalla heidän asemassaan. Kerran minusta näytti siltä, että raivoisa härkä oli saamassa toreadorin kiinni sarviinsa mutta mies oli taitava ja kääntyi toiseen suuntaan viime hetkellä. Yleisö (3 000–4000 katsojaa) pidätti henkeään, minä tietysti muiden mukana.

George kävi matkaseuralaisensa Walter de Biennen kanssa katsomassa härkätaistelua. Kuvat George de Godzinsky.

Sen jälkeen menimme syömään illallista rautatieaseman buffettiin, joka oli Marseillen ainoa auki oleva ravintola. Jouduimme odottamaan pöytää yli puoli tuntia. Junamme lähti kello 20.36. Lähetin sähkeen Kašukille ja pyysin, että hän tulisi vastaan Pariisissa maanantaiaamuna kello 9.20. Istuimme koko yön täpötäydessä junassa. Kävimme juomassa teetä Lyonin asemaravintolassa yöllä kello 1.54 (juna pysähtyi 25 minuutiksi). Junanvaunussa oli aika kuuma. Yritin torkkua junassa vähän, ja kello viiteen asti nukuimme hieman. Se oli vaikeaa, sillä radat ovat huonoja ja kuluneita Ranskassa ja 110 kilometrin tuntivauhtia kulkeva juna hyppi ja keinui joka suuntaan. Maanantaiaamuna oli mahtavan hieno ilma, ja silmiemme editse vilistävät Ranskan maisemat olivat viehättäviä.

Pysähdyimme 10 minuutiksi jollain asemalla kahden tunnin matkan päässä Pariisista, koska meidän piti tehdä tilaa Pariisi–Rooma-pikajunalle. Pian sen jälkeen huomasimme aurinkoisen Seine-joen, jonka rauhaisasti virtaavaan veteen heijastui rannoilla kasvavia puita. Rata seurasi joen rantapengertä. Joki monine proomuineen oli viehättävä, ja viehättäviä olivat myös joen varrella sijaitsevat lukuisat Ranskan linnat. Maisemasta tulivat jostain syystä mieleeni kreivitär de Ségurin kirjat. Sitten lähestyimme Pariisia. Ensin ohitimme taajama-alueita, sitten havaitsimme Radio Parisin lähetysaseman kuusi antennia. Tuota radiotahan me kuuntelemme Suomessa niin innokkaina.

Etäämpänä näkyi jokin esikaupunki, ja sitten lopulta matkan päässä EIFFEL-TORNI! Pariisi! Juna saapui asemalle jopa kolme minuuttia etuajassa. M. E. oli minua vastassa hohtavana ja heleänä ja näytti ihanalta. Hänellä oli ollut aikaa levätä ja toipua Pariisissa. Keskustelimme ja kerroimme toisillemme kaiken matkaseikkailuistamme. Kašuk kertoi saaneensa isän kirjeet ym. Kuulin, että F. Iv. ja Michel saapuisivat Normandie-laivalla samana päivänä mutta vasta illalla. Kaikki voivat loistavasti. Rouva Š. on Pariisissa, mutta Dasia on jo lähtenyt maaseudulle Saint-Jean-de-Luziin.

Otin asemalta isot matkalaukkuni, ja menimme taksiin M. E:n kanssa. Menin samaan hotelliin, jossa olin ollut aikaisemminkin. Maanantaipäivä meni nopeasti. Söin lounasta Kašukeilla, ja sitten kävimme hakemassa viisumini Belgiaan, varaamassa laivalippuni ja selvittämässä aikatauluja jne. Koska minulla ei ollut mitään erikoisempaa tekemistä Pariisissa ja koska olimme puhuneet jo maanantaina M. E:n kanssa kaiken mitä meillä oli puhuttavana, päätin matkustaa Antwerpenistä keskiviikkona 24. päivä lähtevällä Polariksella. Siis mikä onni ja autuus! Ensi sunnuntaina olen kotona!     

M. E. sanoi kirjoittavansa teille lähipäivinä ja lähettävänsä teille samalla Michelin ja F. I:n allekirjoittamat Fazerin tapaukseen liittyvät sertifikaatit. Hänen piti odottaa heidän paluutaan, mikä on ollut syynä hiljaisuuteen.

M. E:llä on paljon suunnitelmia tulevaisuutta varten mutta mikään ei Pariisissa ole varmaa. Olosuhteista riippuu paljon. Jos poliittinen tilanne kärjistyy Pariisissa, en tiedä, mitä Ranskassa voisi olla luvassa ensi syksynä. M. E. haluaa järjestää erilaisia tapahtumia, mutta niiden myötä minulle järjestyisi vain vähän töitä. Varminta on, että todennäköisesti tulee uusi kiertue, mutta ei F. Iv:n kanssa (Hän on luullakseni lopettanut uransa ja todennäköisesti haluaa näytellä, mutta ei laulaa. Hän neuvottelee myös amerikkalaisen elokuvayhtiön kanssa siitä, että kuvattaisiin Boris Godunov -elokuva.) Joka tapauksessa M. E. tekee parhaansa järjestääkseen minulle töitä Euroopassa (ellei syty sotaa tai synny muuta poliittista katastrofia). Hän on puhunut minusta Jan Kiepuralle, joka sanoo tarvitsevansa hyvää säestäjää. Mutta hän on kiinni uusissa elokuvasopimuksissaan 1. tammikuuta 1937 asti ja jos hän konsertoi, tapahtuu se vasta tuon ajankohdan jälkeen.

Nyt kerron toisesta suunnitelmasta, joka varmasti toteutuu. M. E. haluaa järjestää Maurice Chevalierin ja balettien kanssa ison kiertueen Etelä-Afrikassa ja Kaukoidässä. Mutta nyt ei ole mitään varmaa. Koko tämä suunnitelma saatetaan lyödä lukkoon elokuun alussa.

Äärimmäisessä tapauksessa, jos Ranskassa tapahtuu jotain vakavaa tai M. E. ei kykene järjestämään minulle Euroopassa mitään, on minun pysyttävä Suomessa ja yritettävä tienata säestyksillä jne. tai mentävä takaisin oopperaan, mutta paremmalla palkalla! Joka tapauksessa, jos Ranska on sodassa tai siellä tapahtuu vallankumous, on minusta turvallisempaa pysyä kotikonnuilla Pohjolassa. Pariisissa sanotaan, että tilanne on erittäin kriittinen ja siksi minäkin kiirehdin lähtöäni.

Junani lähtee Pariisista keskiviikkona 24. päivä kello 9.15. Olen Antwerpenissä iltapäivällä kello 2, ja Polaris lähtee kello 17.

23.06.1936 Pariisi, kirje jatkuu

Jatkan nyt kirjettäni, jotta se tulisi toivoakseni perille (lentopostissa) ennen minua. Olimme eilen illalla Fed. Iv:ia ja Micheliä vastassa Saint Lazaren asemalla. He tulivat Le Havresta kello 22.02 saapuvalla junalla.

Fed. Iv. sädehti ja oli äärettömän iloinen kotiinpaluusta. Asemalla olivat Maria W., Marina Š. ja M. E. veljensä kanssa. Sieltä me kaikki menimme Šaljapineille, jossa joimme teetä ja juttelimme ja vietimme erittäin mukavan illan. F. Iv. kertoi matkallamme sattuneista hauskoista kommelluksista, ja muistelimme M. E:n, Michelin ja myös F. Iv:n kanssa erilaisia koomisia edesottamuksia ja me kaikki nauroimme paljon. Lähdimme sieltä aamuyöllä kello 2.

Tänä aamuna ilma oli raikkaampi. Yöllä oli mahtava myrsky ja kuului fantastisia ukkosenjyrähdyksiä. Nousin ylös, ajoin partani, siistiydyin ja menin Kašukeille. Kävimme hakemassa lippuni ja lähetimme sähkösanoman. Palasimme lounaalle kello 1. Nyt olen täällä M. E:n luona ja kirjoitan teille. Tänä iltana syön illallista Šaljapineilla, sitten hyvästelen heidät ja menen illalla Marinan kanssa Paramount-elokuviin. Sen jälkeen minun pitää mennä nukkumaan, koska huomenna on noustava aikaisin. Minun täytyy olla asemalla kello 9.

Rakkaat isä, Dida ja Loucia, minusta tuntuu, ettei minun kannata kirjoittaa teille enempää. Näemme viiden päivän päästä, ja aion puhua teille seikkailuistani kokonaisen kuukauden ajan aamusta iltaan (niin paljon asioita on kerrottavana). Koska en tiedä, työskentelenkö Pariisissa ensi syksynä, vien kaikki matkatavarat mukanani. Kiitos kirjeistänne ja kiittäkää myös Corinne-tätiä.

Päätän nyt kirjeen teille viimeistä kertaa. M. E. tulee vaimonsa kanssa Suomeen heinäkuun lopulla (28)(29). Hän puhuu teille silloin valtavan monista mielenkiintoisista asioista, ja voimme puhua töistäni ja kaikesta. Nyt kykenen vain ajattelemaan vain paluuta ja lasken tunteja ja minuutteja…

Rakkaani, sunnuntaina näemme toisemme. Tulkaa kaikki minua vastaan ja, jos mahdollista, soittakaa myös Koliubakinelle ja kertokaa, että palaan. Ostakaa illalliselle tummaa leipää (en ole syönyt sitä viiteen kuukauteen). Se on ehdottomasti asia, jota täällä kaipaa kamalasti. Siis sunnuntai-iltana kello 6. Miten riemullista! Nauran ja itken ilosta! X.Y.Z.A.B.C

Tulen luultavasti hulluksi! Herrajumala! Kunpa olisi keksitty jonkinlainen raketti, joka kuljettaisi minut Helsinkiin silmänräpäyksessä! Pitää odottaa vielä viisi pitkää päivää!

Näkemiin, nähdään sunnuntaina

Georgesinne, joka palaa luoksenne elossa, hyvässä kunnossa ja onnellisena

Sitä odotellessa, 1 000 suukkoa

Vova

Mitä Miša tekee? Halatkaa vanhaa uskollista koiraa ja pyytäkää, että sekin tulisi satamalaiturille. Hyvästi! X.Y.Z.A.B.C

24.06.1936 sähke Antwerpenista

GODZINSKY BRUNNSPARKEN
HELSINGFORS

LÄHTENYT POLARIS TÄYDELLISTÄ SUNNUNTAIHIN GEORGES

 

Teksti: Laila Tarpila

Kirjeiden käännökset ranskasta: Soili Vihavainen.
Venäläiset osuudet (kursiivi): Laura Tarpila & Laila Tarpila.

HEMRESAN BÖRJAR: "JAG SJUNGER OCH HOPPAR AV GLÄDJE" - MAJ-JUNI 1936

George återvände till Europa från Japan med fartyget Haruna Maru. Avfärden skedde från Shimonoseki natten till den 15 maj. Han anlände till Marseilles den 20 juni och kom slutligen hem till Helsingfors söndagen den 26 juni 1936. Familjen Godzinskys arkiv..

 

Suomeksi

Feodor Shaljapin och George de Godzinsky gav den sista konserten på sin turné i Fjärran Östern i Tokyo den 13 juni 1936. Den sista konserten var en stor succé, men George var lättad över att se slutet på sin mödosamma turné och ser nu fram emot att snart återvända hem. Tyvärr måste han göra den över en månad långa båtresan ensam, utan resesällskap.

George har skickat hem de belöningar som han har tjänat under resans gång. Han säger att han kommer att ännu ta hem cirka 14 750 finska mark, vilket motsvarar knappt 7 000 euro i dagens penningvärde. Vad fick han för sina pengar 1936? I sina tidigare brev hade George hoppats på att åtminstone kunna finansiera en månads semester för hela familjen i Terijoki.

Georges fotografier från Marseille har bevarats. De är tagna från hamntorget och från huvudgatan som leder från hamnen in mot centrum. George hade också tid att gå på en tjurfäktning. 

I sitt sista brev från Paris beskriver George de planer som impresario Mikhail Kashuk har utarbetat för hans framtid. I dessa ingår inte konserter med Shaljapin, för George antar att han kommer  att sluta sjunga och fortsätta sin karriär som filmskådespelare. Istället skulle det bli konserter med den polske sångaren och filmskådespelaren Jan Kiepura. Planen, som George anser vara helt säker, är en omfattande turné i Sydafrika och Fjärran Östern med den franske sångaren och underhållaren Maurice Chevalier och baletter. Det senare specificerar George inte noggrannare.

Språket i breven är fortfarande ett av Godzinskys modersmål, franska, som har varit hans starkaste skriftspråk. Det finns också passager på ryska, som är kursiverade i översättningen. När George reser ensam hem använder han mycket lite ryska i sina brev, bara när han skriver om Shaljapin och resan. Om sina egna utflykter skriver han på franska utan några ryska mellanord.

17.05.1936 s/s Haruna Maru

Kära pappa, Dida och Loucia!

Tack för era senaste brev! Tack också för alla goda nyheter!

Nu gläder sig mitt hjärta, eftersom jag är på fartyget på väg att påbörja min återresa. Innan jag åkte skickade jag flera vykort från Kobe till er. Har ni fått dem? Jag har också skickat kort till alla i Helsingfors och Finland, till Ahlström m.fl.

Min långa resa börjar äntligen på riktigt gå mot sitt slut och jag är så lycklig över att få komma hem att ni inte ens kan föreställa er det. Jag sjunger och nästan hoppar av glädje. Vilken oerhörd lycka det är att snart få återse er alla, och kära Finland! När man är långt borta från sitt hemland tänker man annorlunda och känner hur kärt ens land är och hur fäst man är vid det.

Jag skall nu berätta om allt som har hänt under de senaste dagarna. Som ni vet hade vi våra sista konserter i Tokyo den 8, 10 och 13 maj. Publiken i Tokyo var underbar och mycket uppskattande av Fed. Iv:s sång och mitt pianospel. Eftersom det var våra sista konserter valde vi och satt ihop tillsammans med  Fed. Iv ett exceptionellt och synnerligen intressant program, naturligtvis vid sidan av de publikfavoriter som måste spelas vid nästan varje konsert. Såsom Musorgskijs Loppan, Pråmdragarnas sång vid Volga, ”Längs St Petersburgs gator”, etc. Men den sista konserten i Tokyo var den mest underbara och framgångsrika för oss båda. Det behöver knappast sägas att publiken applåderade med stående ovationer efter Boris Godunovs död och Musorgskijs ballad "Han fann döden” (den senare får mig alltid att tänka på Selivanov!).

Jag är nu så rutinerad vid att kunna ackompanjera Maestro Shaljapin så bra att alla konserter går äntligen! går utan en enda anmärkning från Fed. Iv, vilket är ganska förvånande.

Naturligtvis koncentrerar jag mig med all min uppmärksamhet, och varje musikalisk nerv jag har och försöker förutse Fed. Iv:s humör och sångstil för dagen. Som ni redan vet sjunger han aldrig samma låt på samma sätt två gånger. Och jag känner också till hans repertoar in i minsta detalj och nyans (jag hade med Fed. Iv. 24 konserter, och han sjöng totalt 127 olika sånger: 25 operaarior, plus romanser och andra sånger). Så han kan inte klänga sig fast vid detta. Naturligtvis glömde jag ibland i min nervositet en liten detalj i början av en sång, men nu är jag lugnare på konserter och inget obehagligt händer. Viktigast av allt är att jag nu är så van vid hans sätt att sjunga och förmedla nyanser och jag har blivit så bekant med hans sång att jag nästan alltid kan gissa i förväg, baserat på hans humör, tidigare framträdanden (dvs. hur han sjöng en låt vid ett tidigare tillfälle) och andning (den andningsteknik som krävs för att sjunga), hur länge fermatet kommer att räcka eller när jag ska hålla en paus.

Jag märkte att under de två sista månadernas konserter var Fed. Iv. helt avslappnad när det gällde ackompanjemanget. Han vandrade på scenen medan han sjöng, gestikulerade och tog ibland avstånd från pianot, i dramatiska ögonblick två eller tre meter! Den sista tiden hade han helt återhämtat sig från sin sjukdom från Harbin, och hans röst var också i utmärkt skick. När jag tänker på allt han sjunger tycker jag bäst om Rubinsteins Persiska sång och Puccinis Don Carlos aria. Och naturligtvis kan ingen sjunga dramatiska sånger med en sådan intensitet, som De två Grenadjärerna och ”Vid midnatt reser sig befälhavaren ur kistan”. Han sjunger otaliga sånger så vackert. Det är fortfarande förvånande att en 63-årig man fortfarande har en sådan röst.

Vår sista konsert var en stor framgång. Fed. Iv. var tvungen att återvända framför ridån 15 gånger. Publiken (3 000 personer) ropade banzai och krävde extranummer. Den sista kvällen var Fed. Iv. var mycket generös: han framförde fyra extranummer (en sällsynthet, eftersom detta inte hade hänt sedan Harbin). Själv fick jag stora applåder efter mina egna framträdanden: Bachs Fuga i e-moll, Sibelius Romance och framför allt mina egna stycken Funderingar i g-moll och An der schönen blauen Donau -parafrasen. De två sistnämnda är alltid populära. Vid den sista konserten efterfrågades en extra Strauss-vals. Vi föredrar alltid att spela något lättare för att ge publiken en chans att hämta andan efter de seriösa framträdandena av Fed. Iv.

Under resan fick jag många idéer till arrangemang av den valsen, och när jag kommer tillbaka kommer jag att ta med dem i den slutliga utgivningen. Publiken tyckte också mycket om Scharwenkas och Szymanowskis mazurkor, eller mer allmänt rytmiska stycken med bra tempo. Jag spelade också ibland Palmgren, Kuula och mina egna stycken med moderna inslag och harmonier. De var också mycket populära, och publiken var mycket imponerad av Presto 6/8 från min balett Vindens dans.

Mindre populära var de mer stämningsfulla styckena - Rachmaninov, Tjajkovskij, Chopin - då jag är för nervös när jag spelar dem och att jag inte då är tillräckligt ”pianistisk”. Det var bara japanerna som gillade Chopins stycke [ett tecknad stump av noter], som blev en stor succé. Jag spelade också Liszts polonäs i E-dur, men den kräver mycket energi och är för tröttande när man ackompanjerar Fed. Iv:s hela långa repertoar, vilken är så nervkittlande och kräver total koncentration och mental uppladdning. Ja, varje konsert var faktiskt ganska kort: 4 solon och 15-18 sånger (utan extranummer) med Fed. Iv. Varje konsert varade i 2 timmar och 45 minuter med paus, men krävde så mycket hjärn- och tankearbete av mig, och särskilt minneskapacitet, att jag alltid var ganska rastlös efter konserten, sov mycket dåligt och var helt utmattad nästa dag. Dagen därpå var jag redan återhämtad och därför helt normal, vilket innebar att mina nerver hade lugnat ner sig. Men om det var en ny konsert på kvällen började allt om från början igen.

Jag hade en vecka ledigt i Tokyo. Jag gjorde några resor som turist till Nikko och Kamakura och promenerade också mycket, för vädret var helt underbart. Vi promenerade också på tu man hand med Fed. Iv., men ganska sällan och inte särskilt långt, eftersom han inte gillar promenader som räcker länge. Fru Shaljapin och Dasia åkte iväg den 1 maj, liksom Kashuk. Från och med då tog Michel och jag hand om Fed. Iv., eftersom han alltid behöver sällskap och någon som underhåller honom. Han gästade ofta också diplomater och högt uppsatta japaner.

Michel och jag hade det fridfullt och mycket trevligt. Michel är en trevlig pojke: lite enkel, men godhjärtad och ärlig. Vi blev naturligtvis goda vänner. Jag blev också väl bekant med en ung japansk man som bjöd mig till en japansk klubb. Jag gick också på bio en gång. Och jag dansade också på den ovannämnda klubben med europeiserade japanska damer! Det var tokigt! Jag hade jätteroligt och skrattade hjärtligt åt allt jag såg.

Jag vill beskriva Japan och dess naturliga skönhet för er med mina egna ord. Bara med några få ord förstås, för jag kommer att berätta allt till er personligen i H-fors. Det är mycket mer intressant! Och eftersom jag gör skrivfel och inte är begåvad i att skriva på något språk, är det svårt för mig att ge långa beskrivningar. Men låt oss försöka ändå! Naturligtvis skulle jag ha varit tvungen att resa över alla tre öarna som utgör det japanska riket för att få en bra uppfattning om hela Japan och dess originalitet. Landet är dock exceptionellt charmigt och vackert på sitt eget speciella sätt. Trots att jag hade begränsat med tid på grund av konserter och bara sällan kunde tillfredsställa min reslust och vad jag hellst ville göra, lyckades jag få en korrekt bild av landet, dess natur och invånarnas seder och bruk. Min uppfattning grundar sig inte bara på de två utflykter jag nämnde ovan till mycket vackra platser i närheten av Tokyo, utan också på allt jag såg från tågfönstret under vår första och andra vistelse.

Jag skulle till och med kunna skriva en bok om Japan. Det är ett land som man inte kan förstå direkt. Men när jag kom dit för andra gången började jag tycka om landet och se det med andra ögon. Jag tycker att Japan är ett av de vackraste länderna på jorden. Man måste bara vänja sig vid dess originalitet och folk, som i grunden är öppensinnade och viljestarka. Naturligtvis har allt sina brister. Men jag kommer att berätta i detalj om alla mina intryck när jag kommer till Finland.

Jag besökte Kamakura söndagen den 4 maj och Nikko den 6 maj. Kamakura är en stad 60 kilometer från Yokohama, nära Fujiyama. Berget är så vackert att man skulle kunna beskåda det i all oändlighet. Vädret var underbart och det snötäckta berget var otroligt vackert. Tyvärr kunde jag inte ta några bilder av själva berget, eftersom området är befäst (ligger vid Stilla havet) och polisen har förbjudit fotografering. Jag besökte också ön Enoshima. Utsikten därifrån går inte att beskriva med ord. På ena sidan ligger Stilla havet, på den andra stränder med skogar och japanska hus och i fjärran det majestätiska berget Fuji. Om jag vore målare skulle jag ha skapat en magnifik målning [bredvid en teckning av Mount Fuji]. Utsikten var så magnifik att jag stannade uppe till klockan 6 på kvällen och tittade på den. Solnedgången störtade ner i havet och färgade Fujis snöklädda topp i en skör rosa nyans...

Jag återvände till Tokyo kl. 18.30, lycklig över att ha sett något så vackert, något som hade etsat sig fast i min hjärna för resten av livet... Jag skickar med ett fotografi taget från samma plats.

Jag gjorde även min andra utflykt ensam. Jag klarade mig med gester och några få ord på japanska som jag kunde. Men de flesta turistplatserna talar engelska. Dålig, men förståelig. Min egen engelska har förbättrats. Jag har träffat så många engelska människor på den här resan och hört så mycket engelska att jag nu nästan talar flytande engelska.

Min andra resa var ännu mer intressant. Jag hade med mig min trogne vän kameran och två apelsiner i fickan för att ätas på tåget. Jag gick upp tidigt, kl. 7 drack jag te (jag dricker inte kaffe här, det är hemskt). Sedan tog jag en taxi till Ueno järnvägsstation, som ligger tre kilometer från Imperial Hotel. Taxiresan kostade 50 yen (6:50). Jag tog 8:20-tåget. Den totala biljettkostnaden var 10 yen (130 mark). Jag gick ombord på en tredjeklassvagn med en stor grupp unga japanska barn som var på skolresa. Jag kunde inte låta bli att förvånas över den ordning och disciplin som rådde bland de 100 barnen. Resan tog fyra timmar. Jag åt en 50 yens kotlett i restaurangvagnen.

Jag anlände till Nikko kl. 12.00. Hela vägen hade jag beundrat landskapet, risfälten och träden, som är så annorlunda än våra. Jag såg också skogsdungar som bestod av gigantiska mahognyträd.

Så småningom började slätterna övergå i kullar och här och där såg jag japanska byar. Tåget, som drogs av två elektriska lokomotiv, körde 75 kilometer i timmen. I fjärran kunde jag skymta de japanska Alperna. Området påminde mig om Zakopane i Polen, men det var vackrare och mer storslaget. Vi åkte genom många tunnlar. När det plötsligt blev mörkt för ett ögonblick roade det japanerna, som skrattade hjärtligt. Vi var nu mycket nära bergen och redan på 1200 meters höjd.

Tåget anlände till Nikkos järnvägsstation, som inte var så stor, men allt var modernt och i europeisk stil. Jag gick av tåget och promenerade en stund i kölvattnet av de japanska turisterna. Gissa hur roligt det kändes att vara den enda vita personen bland alla dessa asiater? Jag studerade mina kartor och broschyrer och bestämde mig för att ta en tur till Mijanoshita-sjön innan jag gick för att se templen. Sjön ligger på 2 000 meters höjd och en tur- och returbiljett kostade 3 yen.

Jag steg på en buss. Först åkte vi genom Nikko. Det var en typisk japansk småstad med trähus och gator som kryllade av barn. Sedan började vi stiga uppåt. Vägen var mycket vacker och gick ner i en klyfta där en bergsbäck flödade. Vi klättrade upp längs den slingrande vägen. Sedan var vi uppe på en platå med en magnifik utsikt åt alla håll. I fjärran syntes de snötäckta topparna i de japanska alperna. Vi tog en funikulär, vilket var mycket intressant och första gången jag någonsin hade sett en sådan. Det påminde mig om Schweiz. Vi fortsatte uppåt. Vi var redan nära en sjö med en omkrets på 60 kilometer. Sjön var omgiven av berg och var så vacker att jag blev helt fascinerad. Tyvärr var vädret inte bra där uppe. Solen dolde sig bakom molnen och det hängde dimma över de höga topparna som fick dem att se dystra ut. Sjön var stålgrå och de små båtarna fick det klara vattnet att bölja mjukt. Vi började vandra mot det berömda vattenfallet. En japansk lärare förklarade allt för mig på dålig engelska. Vattenfallet var magnifikt, men det fanns inte mycket vatten i det. Jag gick runt på området och satt vid sjön i mina tankar... Hur vackert allt var där!

Men man kan aldrig ha något bra utan något dåligt. Det kändes som om mitt huvud inte riktigt var som det skulle på den höjden. Plötsligt kände jag mig sämre och fick en fruktansvärd huvudvärk och nästan skrek av smärta. Jag hade också svårt att andas och mitt hjärta slog som en galning. Jag insåg att jag inte var van vid sådana höjder, där lufttrycket är lägre. Även om det var fantastiskt att beundra de magnifika bergen skyndade jag mig ner igen. Jag hade upplevt något liknande tidigare, fast inte lika intensivt, när vi var vid Morskie Oko-sjön [en sjö i Polen], som ni kanske minns.

Så jag åkte tillbaka till Nikko och besökte de berömda templen. Det var också mycket vackert där: underbara dekorationer, färger och nyanser. Jag kände mig bättre, men jag bestämde mig ändå för att ta tåget klockan 18 tillbaka till Tokyo. Sedan återvände jag till mitt hotell efter denna trevliga och intressanta dag. Klockan 23 var jag redan i säng.

Nästa dag måste jag göra mig i ordning för konserten och med Fed.Iv. arrangera  ackompanjemanget till en rysk folksång som han ville sjunga för första gången på konserten. Han hade tydligen hört den av sin mor: sången var mycket melankolisk och sorglig, men orden berörde själen djupt.

Han sjöng melodin för mig. Jag skrev ner den, harmoniserade den och skrev ackompanjemanget med kontrapunkter och variationer för varje vers. Fed. Iv. tyckte mycket om mitt arrangemang. Han sa att han ville spela in det när han är i Amerika.

Min avresa från Japan gick mycket bra. Jag måste resa till Moji (eller Shimonoseki) för att hinna med fartyget Haruna Maru. Så direkt efter den sista konserten måste jag skynda mig för att hinna med tåget från Tokyo kl. 23.40. Jag måste leverera allt mitt stora bagage (totalt sex kollin) till fartyget i Yokohama redan tidigare. Allt jag hade kvar var min lilla resväska med min frack, toalettartiklar och pyjamas (naturligtvis).

Konserten slutade kl. 22.10 (den hade börjat exakt kl. 19.30). Jag gick direkt till hotellet där jag tvättade mig och bytte om till min kostym. Efter det åt vi en sista avskedsmiddag med Fed. Iv, Michelin, Strock och hans familj samt de japanska musikerna och värdarna. Vi önskade varandra god resa.

Klockan 23.20 gjorde jag mig sedan redo att säga adjö till alla. Fed. Iv. var underbar. Han kramade mig och sa till mig: Om jag har kritiserat dig, George, så var det inte av illvilja, utan för att göra dig bättre. Jag kan säga dig att du är en bra musiker och om 20 år kommer du att minnas mig och tacka mig. Jag hoppas att vi kommer att arbeta tillsammans igen en dag, om jag fortfarande sjunger!

Jag blev så tacksam och glad över att höra sådana ord från en man som är en sådan expert och artist inom musik att det är omöjligt att beskriva det med ord. Jag börjar nu få lite förtroende för min musikaliska kunskap och talang. Jag önskade honom en god resa och tackade honom än en gång för allt som han, denna underbara man, hade gjort för mig. Efter att ha sagt adjö till alla begav jag mig till stationen, åtföljd av en ledsen Michelin och vår japanske vän herr Watanabe. Jag installerade mig i min kupé och kl. 23.40 tog jag farväl av den japanska huvudstaden för alltid. På stationen eskorterades jag av många japaner som vi hade blivit goda vänner med.

Två chefer från Victor-bolaget (inspelningar) var också och följde. De gav mig ett stort paket med grammofonskivor som present.

Visselpipan ljöd och (el)tåget började röra sig utan ånga och gled tyst längs rälsen. Farväl, Tokyo! Jag satt i sista vagnen och såg från den bakre bryggan hur staden, med alla sina ljus, neonskyltar och japanska lyktor som lyste upp gator och gränder, blev alltmer avlägsen...

Mina djupaste känslor var ambivalenta. Å ena sidan var det sorgligt att lämna en stad med så många minnen, och det var sorgligt att vara helt ensam under hela den långa resan. Å andra sidan var det glädjande att återvända till Finland, där alla möjliga underbara framtidsutsikter väntade...

Jag sov dåligt i sovvagnen. Jag var trött efter konserten och tankarna snurrade i huvudet. Jag somnade till slut klockan 2 på natten efter att ha druckit en kopp te i restaurangvagnen.

Jag vaknade flera gånger under natten av att tåget gungade och av de högljudda snarkningarna från japanen som sov under mig.  Men till slut kom jag fram till Kobe kl. 10.55 på morgonen. Där tillbringade jag hela dagen med att uträtta mina ärenden. Jag växlade mina japanska pengar till brittiska pund och köpte min biljett på N.Y.K.:s rederikontor. Där fick jag också det brev som Heinrichsen hade skickat den 11 januari. Så jag fick det inte förrän då, men bättre sent än aldrig! Ännu har jag inte fått breven 4, 5, 7 och 8 från pappa. Märkligt!

Kvällen tillbringade jag hos mina ryska bekanta, Morozovs , för de hade bjudit mig på middag. Efter denna ganska trevliga kväll gick jag ombord på tåget igen och åkte kl. 0.14 mot Shimonosek. Jag anlände kl. 9.30 nästa morgon. Efter att ha lite utforskat staden och hamnen flyttade jag över till fartyget Haruna Maru. Vår båt är av exakt samma typ som den vi kom till Japan med. Det finns inte många passagerare, och de har ännu inte setts ombord. Allt som allt var där eländigt och obehagligt eftersom kol lastades för tillfället.

Men allt eftersom kvällen gick började passagerar röra sig runt på fartyget och stämningen blev mer livlig. Vi skulle avgå på natten. Jag installerade mig i min hytt, som är ganska stor och mycket bekväm. Jag lägger mina blommor (de jag fick i Tokyo) och mina saker på plats. På kvällen åt jag ombord för första gången, och middagen var ganska god. Jag träffade också kaptenen och pursern, som båda är mycket trevliga japaner.

Hittills har jag bara träffat en trevlig passagerare ombord, en ung belgare, Walter de Bienne, vars far är bankir. Hans far hade skickat sin 24-årige son till Japan för att ta hand om några affärer. Han är en mycket trevlig och intelligent kille. Vi reser båda två hela vägen fram till Marseille. Jag känner honom inte så väl än, men jag tycker om honom. Alla de andra passagerarna är engelsmän och japaner. Den japanska ambassadören i Madrid och hans ambassadsekreterare, och den japanska militärattachén i Wien. Andra mer vanliga japaner. Det finns också fem engelska damer, som alla är 75 år gamla. Två av dem har sina makar med sig, som båda är minst 80 år gamla. Det finns också ett australiskt gift par och deras två barn. Inga andra. Naturligtvis vet jag att det kommer att komma fler passagerare ombord från Shanghai. Vi är nu på väg från Moji till Shanghai, var vi anländer i morgon bitti. Vädret är dimmigt: fartygets mistlur ljuder en gång i minuten. Havet är grått och helt lugnt. Det är dystert. Jag pratade med den belgiske kompisen: vi vill båda komma hem så fort som möjligt. I morgon anländer vi till Shanghai. Jag ska posta det här brevet där.

Mina kära, det här är det sista brevet jag skickar er via Sibirien. Nästa brev kommer att skickas med flygpost från Singapore (12 dagar). Sedan skickar jag er ett brev med flygpost från Port Said (5 dagar). Jag hoppas att få era nyheter även dit. Det kommer då att ha gått 50 dagar sedan jag senast hörde från er. Nu ska jag gå och lägga mig. Jag är utmattad, jag tror att havsluften tar ut sin rätt.

Pappa, Dida och Loucia, jag sänder er varma kramar. Vi ses den 2 juli.

Er trogne son, elev och bror.
Georges

Många hälsningar till alla! Jag skriver till alla vars adress jag kan komma ihåg.
Hur mår Misha? Ge honom en kram från mig. Skriv till Paris den 15 juni.

Loucia, ring Venja [?] och tacka henne för hennes brev (45874).

26.05.1936 s/s Haruna Maru

Kära pappa, Dida och Loucia,

Den stunden närmar sig alltmer när jag får sätta min fot på finsk mark. När ni får detta brev befinner jag mig redan på Röda havet, i en eldriven varmluftsgenererare mellan två öknar vid kusten som bakugnar. Alla dessa naturens egna eldstäder har skapats för att göra resandet obehagligt och för att få stackars människor på fartyg att koka och stekas.

Kom särskilt ihåg mig under dessa dagar och be himlen skicka friska vindar från Indiska oceanen, annars kommer jag att kokas levande och i stället för George kommer en stekt människa att anlända till Finland. Det är inte alls roligt att resa på tropiska hav.

I Shanghai hade jag en ganska rolig dag med doktor Witenson. Han är en god bekant till mig.

Efter den där mellanstoppet har resan gått smidigt. Enligt sjömännen ombord är det exceptionellt att havet är konstant lugnt från Shanghai till Singapore, och det är i stort sett vindstilla. Den skinande solen lyser från en molnfri himmel och den stadigt stigande temperaturen nådde idag en ny toppnotering på +35° i skuggan. För Singapore är prognosen att vi ska nå +42°. Jag håller på att dö av hettan. Det är ännu värre på natten. Alla fläktar är igång i vår hytt, men de hjälper ändå inte: man kvävs där. Jag sover spritt naken, svettas som en gris och duschar tre gånger om dagen. Jag har nu upptäckt att jag inte är född till det här klimatet, utan att jag är van vid den finska kylan.

"Den ensamme konstnären spelar gitarr."

Det är trist och tråkigt ombord. Det enda positiva är att jag har min hyttkamrat här, den unge belgaren Walter de Bienne, så att jag får tala franska. Alla andra passagerare är engelsmän (inte alls trevliga), australiensare och amerikaner. Det finns också en fransk missionär, fader Renon. Han är excentrisk, men mycket vänlig.

Livet ombord är enformigt och alltid likadant. Vi vaknar kl. 07.00 och serveras te med apelsinmarmelad. Klockan 8 tar jag en dusch och går sedan upp på däck. De andra passagerarna äter frukost, men jag kan inte på något sätt vänja mig vid att äta så mycket på morgonen. Sedan gör vi olika saker fram till lunch, alltså fram till klockan 12. De flesta läser något och ligger på solstolarna, eftersom ingen vill röra sig eller promenera på grund av hettan. Efter lunch brukar jag ligga i solen eller somna på däcket i skuggan. Klockan 15 serveras te eller glass. Efter det läser vi eller spelar golf eller bordtennis på däcket. Jag får låna franska böcker av min belgiska vän. Jag läser just nu en bok som heter Strid. Klockan 19.00 serveras middagen. Klockan 18.00 tar jag en dusch och tvättar mig efter hela dagens svettande. Efter middagen lyssnar vi på grammofon och om det inte är för varmt kanske jag spelar piano - som i en kastrull! Mina fingrar klibbar ihop och det är nästan omöjligt att spela. En gång i veckan visar de filmer.

Kort sagt, det är allt det roliga vi har. Jag spelar också schack varje kväll med japanerna som reser med fartyget.

Allt som allt har jag nu bara en endaste tanke i huvudet: Jag vill återvända hem så snart som möjligt. Det är det som håller mig igång mitt i all tristess och det är det som gör att jag tål värmen. Det är redan underbart att kliva i land i Marseille! Jag har gjort lite nya beräkningar och kommer förmodligen ändå att resa via Tyskland och Baltikum. Om jag lämnar Paris den 26 juni kommer jag att anlända till H-for från Reval med Finlandsbåten kl. 15.00 den 29 juni. Men jag får vänta ännu över en månad på den underbara dagen.

Mina kära, hur mår ni? Hur löper sakerna i H-fors? Jag hoppas att vi kan fira en trevlig sommar tillsammans. Jag har en ganska bra ekonomi när jag kommer dit. Jag har ungefär 14.750 finska mark när jag kommer hem. Alla dessa pengar är i amerikanska dollar. Vi får tillsammans bestämma vad vi ska göra när jag är tillbaka i H-Fors.

Allt som allt mår jag bra. Jag har vuxit två centimeter på längden, jag har blivit solbränd och jag har återhämtat mig helt från min sjukdom. Jag väger nu 70 kilo, vilket är en bra vikt för mig.

Var vänlig och skriv till mig i Paris till Kashuks adress. Det skulle glädja mig att höra vad ni gör. Om möjligt, skicka mig också uppgifter om finska fartyg som avgår från Antwerpen, såsom Polaris etc. Avgångsdatumen i slutet av juni.

Loucia, kan du göra mig en liten tjänst? Kan du gå en kväll efter kl. 6 till Nikolajev (Zjuka) - adress Sturegatan 40 I, lokal 103, Sörnäs - och fråga hur hans mor mår. Nikolajev skrev i sitt sista brev till mig att hans mor var mycket sjuk. Kan du också berätta till henne att jag snart kommer tillbaka och att jag hälsar till henne, hennes bror och hennes mamacha? Tacka också för breven. Jag skrev till henne från Tokyo och Shanghai, men jag är inte säker på om breven har nått henne. Loucia, kan du göra mig den här lilla tjänsten? Hur är det med våra släktingar? Har mina pojkkompisar haft telefonkontakt?

För två dagar sedan hade jag en mycket märklig dröm. Herr Wittenberg hade dött och en dam kom och bad mig spela på begravningen. Märkligt, eller hur? Av någon anledning känner jag att det måste vara något olycksbådande med detta?

Jag tänker på Helsingfors varje dag och jag är glad att vi får se varandra och att jag får återvända till min egen stad. Det är inte precis min födelsestad, men det är fortfarande den plats där jag hittar allt det jag värdesätter.

Hur är det med Misha? Är han fortfarande vid liv?

Jag väntar otålig att höra från er i Port-Said och Paris.

Här var allt det nya att berätta om er äventyrares liv. Jag kommer ännu att skicka er brev med flygpost från Colombo och Port-Said.

Adjö nu, käre pappa, Dida och Loucia
Vi ses snart igen

Tusen ömma kyssar
Från er Georges

Hälsningar till alla

 

28.5.1936 Vykort från Singapore

Kära pappa, Dida och Loucia,

Jag är precis på väg att gå ombord och skickar er ett nytt vykort från denna heta stad. Allt är bra och resan går fort. Hej då, vi ses snart igen.

Hälsningar till er alla
Er Georges

 2.6.1936 vykort från Colombo

Kära pappa!

Snart har jag varit på resande fot i tre veckor. I morgon anländer jag till Colombo. Jag skickar dig ett brev med flygpost från Port-Said med några ganska viktiga saker som rör min återresa. Hur mår ni alla där hemma? Jag väntar otåligt att få höra från er i Port-Said och Paris. Jag har fått era senaste brev till Tokyo den 7 maj.

Allt gott och kramar Georges

11.06.1936 s/s Haruna Maru

Kära pappa, Dida och Loucia!

Vi är nu tillbaka på Röda havet, bland sandöknen på de böljande vattenöknen. Vädret är naturligtvis mycket vackert, för vackert för klimatet här. Det hade varit bättre om det fanns moln på himlen som dolde solen, som lyser som ett hett eldklot och skickar oss sina skoningslöst hårda x- och y-strålar som gör luften oduglig att andas. Vi är täckta av svett från tidig morgon till sen kväll; svetten rinner i stora droppar. Inte så konstigt eftersom det är 38° i skuggan.

Havsstorm någonstans på vägen hem. Familjen Godzinskys arkiv.

Resan fortskrider ganska bra. Efter Colombo var vi i en ganska svår storm i tre dagar. Men när vi närmade oss Aden började det stormiga havet lugna ner sig och passagerare som hade varit instängda i sina hytter (nästan alla) och tillbringat en fruktansvärd kvart, eller borde jag säga hela timmar, började dyka upp i de gemensamma utrymmena. På grund av sjösjukan minskade antalet passagerare som åt lunch och middag i matsalen med 84 procent. Aden är en fruktansvärd plats. Det är en öde ö av vulkanisk sten som är förbunden med det arabiska fastlandet genom en lång vågbrytare av sand och stenkross. Men engelsmännen förstod mycket väl en hurudan stark fästning man kan bygga på detta ställe, som är som gjord för en bas.

Det finns inga européer i staden, förutom Englands garnison och  besättningarna på de fyra engelska torpedbåtarna som vaktar hamnen. Den inhemska befolkningen är till övervägande del judisk-arabisk.

Vi tillbringade en stund med att promenera genom stadens smutsiga gator, där vi kunde känna de mest varierande dofter. Vårt civiliserade luktsinne tyckte att de var allt annat än behagliga.

Vi lämnade Aden en stjärnklar natt, då Södra korset speglade sig i vikens mörka vatten. I viken såg vi de fosforescerande ljusen från elektriska Stingrockor (elektriska fiskar), som till storleken liknade forntida havsmonster, och hundratals hajar som väntade på sitt byte. Jag får rysningar bara jag tänker på dessa fasor i Röda havet.

Vi har sett hajar nästan varje dag alltid vid skymningen. De gör enorma hopp bland vågorna. Det finns något riktigt vackert här också, nämligen de många rosa maneterna och de små bläckfiskarna som simmar på ytan.

Båten har redan seglat i två dagar och två nätter i 14 knop, i det lugna oljegröna havet.

Ingenting bryter det ödsliga och brännande havets dysterhet och monotoni. Himlen är fortfarande molnfri och luften fuktig. Det är som att befinna sig i ett inferno.

Livet på fartyget fortsätter som vanligt. Vi försöker trivas och ha roligt så gott vi kan. Jag läser mycket. Jag fick ryska böcker i Shanghai och Harbin, och min hyttkamrat lånar mig franska böcker. De visar filmer här ungefär var fjärde dag och vi anordnar idrottstävlingar på däck - däckgolf.

Jag blev utsedd till mästare i shuffle board. Man kastar små träringar på en ring med siffror på. Vi har också dansat varje lördag och söndag trots att det är nästan omöjligt på grund av hettan.

I morgon kommer vi förmodligen att anlända till Suez och gå genom kanalen på söndag eftermiddag. På måndag är det Port-Said och då skickar jag det här brevet till er med flygpost. Förlåt de svarta bläckfläckarna: japanska reservoarpennor är inte gjorda för att skriva europeiska bokstäver med [bredvid två kanji-tecken].

Jag hoppas att höra från er i Port-Said. Har ni fått mina brev från Tokyo, Moji, Shanghai, Hongkong, Singapore och Colombo?

Om ni får detta brev före den 22 juni kan ni fortfarande skriva till mig med flygpost till Paris på adressen till Kashuk. Jag kommer att anlända till Marseille kl. 7.00 den 21 juni. Jag lämnar Marseille på kvällen kl. 20.36 med snabbtåget Paris-Nice (måste reservera lite tid för att bekanta mig med staden). Jag anländer till Paris följande morgon kl. 9.20. Jag hoppas att Kašuk och Michel kommer och möta mig till stationen, som de lovade.

I Colombo undersöker jag alla möjliga tidtabeller och Thomas Cooks guideböcker. Nu ska jag berätta hur min återresa är organiserad.

Jag kommer att skriva om detta i detalj så att ni fortfarande kan skicka mig svaren på mina frågor till Paris innan jag åker. Ge mig samtidigt råd om hur jag ska gå till väga.

Det finns en sak. Min hyttkamrat och vän, W. de Bienne, har gjort ett sådant förslag att jag skulle tillbringa under min återresa två dagar på deras gård i Ardennerna. Jag lovade honom att jag skulle göra det. Han är en mycket trevlig pojke, och jag vill göra honom till lags. Och det kommer inte att kosta mig en enda franc extra.

Jag stannar i Paris i fyra eller fem dagar. Fru Shaljapin sa till mig i Tokyo att jag absolut måste stanna i Paris i flera dagar. Dasia och Kashuk sa också att de inte tänker låta mig åka så snabbt.

Men de sakerna är inte lika viktiga som det faktum att jag absolut måste vara hemma före den 5 juli. Eftersom jag också måste stanna i Paris några dagar är alternativ 1, att åka tillbaka från Antwerpen till H-fors över Östersjön med Polaris eller Norma, inte genomförbart (det skulle naturligtvis bli billigare).

Fartyget avgår från Antwerpen onsdagen den 24 juni. Jag borde fortsätta till Belgien så snart jag anländer till Paris. Shaljapins och Mih. Em. skulle aldrig gå med på det. Nästa båt avgår onsdagen den 1 juli och anländer till H-fort måndagen den 6 juli. Alldeles för sent!

Nu ser min återresa ut så här:

Jag stannar i Paris i fyra dagar. Lördagen den 27 juni tar jag tåget till Bryssel. Lördag, söndag och måndag tillbringar jag hos min belgiska vän. Han kommer att hämta mig med bil från Bryssel till deras gård. Han har redan skrivit till sina föräldrar om planen, och de är mycket angelägna om att få träffa mig.

[Alternativ A och B:]

Om det finns någon möjlighet att få rabatt på en biljett till Cieszyn-färjan, då lönar det sig att välja den rutten. Vad tycker ni om detta? Skriv till Paris med flygpost, kan något ordnas???

[Alternativ C och D:]

Med tanke på den enorma mängd bagage jag har kan jag bara resa den här vägen i extrema fall, eftersom jag måste korsa fem statsgränser [rutt C].

Men jag tror att jag väljer antingen den här rutten eller rutten via Sverige (rutt A). De är bättre.

När jag har anlänt till Paris kommer allt att klaras upp och jag kommer att telegrafera till er om när och hur jag kommer tillbaka.

Vilken glädje! Det är bara tre veckor kvar tills vi ses. Om jag blir galen av att återvända hem, är det inte mitt fel. Nu måste jag gå och äta middag, middagsklockan har redan ringt. Jag skriver mer senare.

Det börjar bli sent och jag ska gå och lägga mig. Vi anländer till Suez i morgon kväll och det är bara en vecka kvar tills vi kommer till Marseille. Hurra! Banzai!

15.06.1936 s/s Haruna Maru brevet fortsätter

Vi är i Suezkanalen. Vädret är ganska behagligt med en lätt frisk bris från Medelhavet. Vi anländer till Port Said klockan 5 på eftermiddagen. Jag är mycket glad över breven från er (bara om ni har skrivit, förstås!).

Det finns inget nytt att rapportera från fartyget. Naturligtvis är alla lite upprymda när vi närmar oss Europa.

Kära pappa, Dida och Loucia, om 22 dagar ses vi igen efter sju månaders separation.

Jag slutar skriva nu för denna gång. Det finns inget mer att säga förutom att mitt humör stiger för varje dag som går, i takt med att de återstående dagarna krymper. Så snart jag är i Paris kommer jag att skicka ett brev med flygpost, det sista för den här resan, och ge er alla detaljer om min återkomst. Var beredda att möta mig vid båten (eller tåget). Ni kommer då att få träffa er son och otursmusikern Georges, som är lika glad som ni över sin förestående återkomst till Finland.

Adjö, mina käraste, jag kramar er ännu en gång per brev innan jag gör det i verkligheten.

Hälsningar till alla

Och hälsa Misha att jag snart är tillbaka.

Georges

Tänk på att det bara är tre veckor kvar !?!?!!!!

20.06.1936 Telegram från Marseille

GODZINSKY BRUNNSPARKEN
HELSINGFORS

FRANKRIKE HURRA KYSSAR GEORGES

Marknaden i hamnen i Marseille. I bakgrunden syns linbanan som tar turisterna upp för kullen till basilikan Notre-Dame de la Garden. Foton av George de Godzinsky.

Hamntorget.

Huvudgatan som början i hamnen i Marseille.

22.06.1936 Paris

Kära Pappa, Dida och Loucia!

Vad roligt! Så underbart! Jag är i Paris! Men ännu mer underbart är det att allt har fungerat perfekt och jag kan gå ombord på Polaris i Antwerpen onsdagen den 24 juni utan dröjsmål och utan att slösa tid. Jag kommer att anlända till Helsingfors, frisk och kry, nästa söndag den 28 juni kl. 18.00.

Jag kommer förmodligen att dö av glädje när jag ser den bekanta och älskade silhuetten av vår vackra huvudstad resa sig vid horisonten. Men nog med glädjerop på det här papperet, det nyttar inget. Låt oss tiden rulla på och våra otåliga hjärtan sprängfyllas av glädje.

Min resa från Port Said gick bra och utan problem. Jag fick alla era brev där och skickade ytterligare ett brev därifrån där jag bekräftar mottagandet av era brev. Det vackra azurblå Medelhavet var vackert, och det blåste (äntligen!) milda och friska vindar.

Mina sista dagar ombord var en fröjd, och jag ägnade dem helt åt att packa mina resväskor. Samtidigt förberedde jag mig mentalt för besväret med landstigningen och franska tullen, som vi fick höra är ganska besvärlig, särskilt i Marseille. Men i närheten av Messina, när vi redan kunde se den majestätiska Etna ryka i fjärran, informerades vi om att situationen i Frankrike var mycket kritisk och att en revolution förväntades bryta ut när som helst. Nyheten hade hörts via engelska radiostationer. Kaptenen och alla passagerare blev naturligtvis rädda. Vi fick veta att vi inte skulle landstiga i Frankrike utan styra raka vägen till London om den politiska situationen verkligen skulle spetsas till. Vi diskuterade också det faktum att N.Y.K.-rederiet inte skulle vara ansvarigt enligt resevillkoren om landstigningen förhindrades på grund av politiska oroligheter och att vi därför alla skulle behöva betala 15 pund extra om vi fortsatte till den engelska huvudstaden.

Men den 20 juni var nyhetsrapporterna uppmuntrande och vi satte kurs mot hamnen i Marseille, trots att det fortfarande strejkades i staden.

Kvällen den 20 juni var trevlig och ombord hölls kapten Idenos avskedsmiddag. Kaptenen är en mycket trevlig man för att vara japan och talar perfekt engelska. Många av passagerarna hade maskeraddräkter. Själv hade jag gjort en Doctor Hyde-mask (filmen). Vi dansade också och just när stämningen var på topp såg vi fyrarna vid den franska kusten i fjärran. Vi passerade Toulon kl. 22.45, och jag var så upprymd att jag skickade ett telegram till er. Jag hade inget val. En halvtimme efter midnatt kastade vi ankaret vid redden utanför Marseille. Utsikten över staden var sagolik. Vi förundrades och beundrade den vackra hamnen och de tusentals ljusen från de små båtarna och de stora passagerarfartygen som väntade på den lugna redden, som reflekterades i det lugna vattnet, tillsammans med stjärnorna och de tusentals ljusen i hamnen.

På söndagsmorgonen vaknade vi tidigt för att få våra pass stämplade, växla valuta och träffa griniga och mindre välvilliga franska tjänstemän. W. de Bienne och jag hade bestämt oss för att ta två taxibilar till tågstationen med vårt bagage, eftersom det skulle bli billigare för oss. Men på grund av strejkerna var vi tvungna att använda ett transportföretag för att flytta vårt bagage, och de hade inga problem med att debitera mig 149:75 franc för transporten och registreringen av vårt bagage! Tullklareringen gick utan problem. Jag gav tulltjänstemannen 50 franc i dricks, och kan ni tänka er: han släppte igenom allt, inklusive alla mina japanska saker, som jag skulle ha fått betala minst 8 000 franc för.

Nu är det underbart att den japanske [Finlands] ambassadören Ichikawa (en hygglig man) så vänligt hjälper oss att få våra saker genom tullen. Annars skulle jag ha varit tvungen att lämna allt till de finska myndigheterna, eftersom jag aldrig skulle kunna betala de enorma tullavgifter som de skulle ha krävt. Mina varor ligger i en korgkista (som väger 40 kilo), inslagen i präglad kartong och kraftpapper, med ett snöre knutet runt om och säkrad med vaxsigill. Det ger ett ordentligt intryck, bättre än en resväska (jag skulle aldrig ha kunnat köpa en resväska som rymde allt). Jag satte en stor adresslapp ovanpå, med den text du tipsade om, och även vaxsigillena. För att få det att se ännu mer ut som om det verkligen kom från Tokyo ritade jag också en massa japanska tecken på etiketten, som jag kan rita väldigt bra. Etiketten i sin helhet såg ut så här: [nedan ritningar av adressetiketten och kofferten, den senare med en mindre pil som förklarar vaxsigillen].

Allt med stora bläckbokstäver. Jag lämnar det till tullen och ni kan göra resten. Tyvärr var jag tvungen att ta ut grammofonskivorna ur denna kista, eftersom tre av dem redan gick sönder i tågvagnen på väg från Marseilles till Paris! Tullen måste betalas när de flyttades därifrån. Jag har totalt 26 skivor och två stora. De 26 mindre är 25-centimetersskivor och de stora är de som vi spelade in med Fed. Iv i Tokyo.

Nåväl, nu ska jag börja berätta om min resa igen. Efter att ha ordnat mitt bagage till tågstationen för transport och passerat tullen och sagt adjö till alla på fartyget tog jag och min kompis en buss till stationen. Där köpte vi våra biljetter till Paris, checkade in de större sakerna och gick sedan ut och  promenera. Staden Marseille gav oss ett lustigt intryck. Allt var stängt, till och med restaurangerna. Det fanns ett stort antal strejkande arbetare och skumma människor som strövade omkring på gatorna. Det förekom till och med slagsmål. Vi skyndade oss snabbt bort från hamnen och de oroliga områdena. Det mobila gardet hade mobiliserats och polisteam rörde sig ständigt ute på gatorna med sina maskingevär. Det var inte trevligt att se sådant.

Men vädret var fantastiskt och vi bestämde oss för att ta tåget ut ur stan till Prado. Det är just där tjurfäktningarna hålls. Vi bestämde oss för att gå och titta och köpte biljetter för 10 franc. Jag gillade showen mycket, även om det var lite av en chock för nerverna. Där fanns spanska toreadorer. Jag skulle inte ha velat vara på arenan i deras skor. Vid ett tillfälle såg det för mig ut som om en rasande tjur var på väg att ta toreadoren i sina horn, men mannen var smart och vände sig om i sista stund. Publiken (3 000-4 000 åskådare) höll andan, jag naturligtvis tillsammans med de andra.

George följde med sin reskamrat Walter de Bienne för att titta på en tjurfäktning. Foton av George de Godzinsky.

Efteråt gick vi och åt middag till tågstationens buffé, den enda öppna restaurangen i Marseille. Vi fick vänta på ett bord i över en halvtimme. Vårt tåg avgick kl. 20.36. Jag skickade ett telegram till Kashuki och bad honom möta mig i Paris på måndag morgon kl. 9.20. Vi satt hela natten i ett överfullt tåg. Vi drack te på stationsrestaurangen i Lyon kl. 01.54 (tåget stannade i 25 minuter). Det var ganska varmt i tågvagnen. Jag försökte slumra till lite på tåget och fram till klockan 5 sov vi lite. Det var svårt eftersom spåren är dåliga och slitna i Frankrike och tåget som körde i 110 km/h hoppade och gungade i alla riktningar. Vädret var strålande på måndagsmorgonen, och det franska landskapen som susade förbi våra ögon var pittoreska.

Vi stannade i 10 minuter på en station två timmar från Paris för att ge plats åt snabbtåget Paris-Rom. Strax därefter fick vi syn på den soliga floden Seine, vars lugnt flödande vatten reflekterade träden som växte vid dess stränder. Spåret följde flodens stränder. Floden med sina många pråmar var charmig, liksom de många franska slotten längs floden. Av någon anledning påminde landskapet mig om böckerna om grevinnan de Ségur. Sedan närmade vi oss Paris. Först passerade vi de bebyggda områdena, sedan såg vi de sex antennerna vid Radio Paris sändningsstation. Det är den radio som vi lyssnar så ivrigt på i Finland.

I fjärran såg vi någon förort, och så till slut, vid färdens slut, EIFFELTORNET! Paris! Tåget anlände till stationen upp till tre minuter för tidigt. M. E. var där för att möta mig, strålande och ljus och såg underbar ut. Han hade haft tid att vila och återhämta sig i Paris. Vi pratade och berättade för varandra om våra reseäventyr. Kashuk berättade att han hade fått brev från sin far osv. Jag hörde att F. Iv. och Michel skulle anlända med fartyget Normandie samma dag, men inte förrän på kvällen. Alla mår utmärkt. Fru Š. är i Paris, men Dasia har redan rest ut till  landsbygden till Saint-Jean-de-Luz.

Jag hämtade mina stora resväskor på stationen och vi satte oss i en taxi med M. E. Jag åkte till samma hotell som jag hade bott på tidigare. Måndagen gick snabbt. Jag åt lunch hos Kashukis, och sedan gick vi för att hämta mitt visum för Belgien, boka min färjebiljett, kolla tidtabeller osv. Eftersom jag inte hade något speciellt att göra i Paris och eftersom vi redan hade diskuterat allt vi hade att prata om med M.E. på måndagen, bestämde jag mig för att resa med Polaris som lämnar Antwerpen onsdagen den 24. Vilken lycka och välsignelse! Nästa söndag är jag hemma!    

M.E. sa att han skulle skriva till er inom de närmaste dagarna och skicka er de intyg som Michel och F.I. undertecknat angående Fazer-fallet. Han var tvungen att vänta på deras återkomst, vilket har varit orsaken till tystnaden.

M.E. har många planer för framtiden men ingenting är säkert i Paris. Mycket beror på omständigheterna. Om den politiska situationen i Paris eskalerar vet jag inte vad som kan hända i Frankrike nästa höst. M.E. vill anordna olika evenemang, men de skulle bara ge mig en begränsad mängd arbete. Det mest säkra är att det förmodligen blir en ny turné, men inte med F. Iv. (han har troligen slutat sin karriär och förmodligen vill skådespela men inte sjunga. Han förhandlar också med ett amerikanskt filmbolag om att spela in en Boris Godunov-film.) I vilket fall som helst kommer M. E. att göra sitt bästa för att skaffa mig arbete i Europa (om det inte blir krig eller någon annan politisk katastrof). Han har talat om mig för Jan Kiepura, som säger att han behöver en bra ackompanjatör. Men han är bunden av sina nya filmkontrakt fram till den 1 januari 1937 och om han ger en konsert blir det först efter det datumet.

Nu skall jag berätta om en annan plan som säkert kommer att förverkligas. M. E. vill organisera en stor turné med Maurice Chevalier och baletterna i Sydafrika och Fjärran Östern. Men ingenting är säkert för tillfället. Hela denna plan kan komma att slutföras i början av augusti.

I extremfallet, om något allvarligt händer i Frankrike eller M.E. inte kan ordna något för mig i Europa, får jag stanna i Finland och försöka tjäna pengar på ackompanjemang etc. eller gå tillbaka till operan, men med bättre lön! I vilket fall som helst, om Frankrike är i krig eller om det blir revolution, så tror jag att det är säkrare för mig att stanna på hemmaplan i Norden. I Paris säger de att situationen är mycket kritisk och det är därför jag har bråttom att komma iväg.

Mitt tåg avgår från Paris onsdagen den 24:e kl. 9.15. Jag kommer att vara i Antwerpen klockan två på eftermiddagen och Polaris avgår klockan 17.

23.06.1936 Paris, brevet fortsätter

Jag fortsätter nu mitt brev så att det förhoppningsvis kommer fram (med flygpost) före mig. Vi var och möta Fed. Iv och Michel på Saint Lazare-stationen i går kväll. De kom från Le Havre med 22.02 -tåget.

Fed. Iv. var strålade och oerhört glad över att återvända hem. På stationen fanns Maria W., Marina Š. och M. E. med sin bror. Därifrån åkte vi alla till Shaljpins, där vi drack te och pratade och tillbringade en mycket trevlig kväll. F.Iv. berättade om roliga händelser som inträffat under vår resa, och M.E., Michel och även F.Iv. och jag mindes olika komiska händelser och vi skrattade alla mycket. Vi åkte därifrån klockan två på morgonen.

Den här morgonen var luften friskare. Under natten hade det varit en kraftig storm och vi hörde fantastiska åskknallar. Jag steg upp, rakade mig, snyggade upp mig och åkte till Kashukis. Vi gick och hämtade min biljett och skickade ett telegram. Vi kom tillbaka till lunch kl. 13.00. Nu är jag här hos M. E. och skriver till er. I kväll ska jag äta middag hos Shaljapins, sedan ska jag ta farväl av dem och på kvällen ska jag gå med Marina på Paramount bio. Efter det måste jag gå och lägga mig eftersom jag måste gå upp tidigt i morgon. Jag måste vara på stationen klockan 9.

Kära pappa, Dida och Loucia, jag känner att jag inte borde skriva till er mer. Vi ses om fem dagar och jag kommer att berätta om mina äventyr under en hel månad från morgon till kväll (det finns så mycket att berätta). Eftersom jag inte vet om jag kommer att arbeta i Paris nästa höst tar jag med mig allt mitt bagage. Tack för era brev och tacka också moster Corinne.

Nu avslutar jag brevet till er för sista gången. M. E. och hans hustru anländer till Finland i slutet av juli (28)(29). Han kommer då att tala med er om en hel del intressanta saker, och vi kan tala om mitt arbete och allt möjligt. Nu kan jag bara tänka på returen och räknar timmar och minuter.

Mina älskade, på söndag kommer vi att se varandra. Kom allihop emot mig, och om möjligt, ring också Koliubakines och berätta att jag återvänder. Köp lite mörkt bröd till middagen (jag har inte ätit det på fem månader). Det är definitivt något som man fruktansvärt saknar här. Så söndag kväll kl. 18.00. Så roligt! Jag skrattar och gråter av glädje! X.Y.Z.Z.A.B.C

Jag håller nog på att bli galen! Åh, herregud! Om de ändå hade uppfunnit någon sorts raket som skulle ta mig till Helsingfors på ett ögonblick! Jag får vänta i fem långa dagar till!

Adjö, vi ses på söndag

Er George, som kommer att återvända tillbaka till er levande, frisk och lycklig.

Till dess, 1 000 kyssar

Vova

Vad gör Misha? Krama den trogna gamla hunden och be även honom komma till kajen. Adjö, adjö! X,Y,Z,A,B,C

24.06.1936 Telegram från Antwerpen

GODZINSKY BRUNNSPARKEN
HELSINGFORS

AVGICK POLARIS FULLSTÄNDIGT TILL SÖNDAG GEORGES

 

Text: Laila Tarpila

Översättning av breven från franska: Soili Vihavainen.
Ryska bidrag (kursiv stil): Laura Tarpila & Laila Tarpila.
Svensk översättning: Christian de Godzinsky