Kiertuemuistelmat 1953: Helsingistä Pariisiin 11.–15. joulukuuta 1935

Kaukoidän kiertue venäläisbasso Fjodor Šaljapinin kanssa alkoi George de Godzinskyn osalta Helsingistä 11. joulukuuta 1935. Laivamatka Marseillesta Japaniin, Kōbeen kesti viisi viikkoa. Konsertteja pidettiin tammi-toukokuun aikana Japanissa ja Kiinassa runsaat kaksikymmentä. Takaisin kotiin George palasi puolen vuoden kuluttua 28. kesäkuuta 1936. Kartta The World 1935. Public domain.

På svenska

Kun George de Godzinskyn Kaukoidän kiertueesta maailmankuulun venäläisbasson Fjodor Šaljapinin säestäjänä oli kulunut 17 vuotta, hän kirjoitti kiertuemuistelmat. Ystävän avustuksella kirjoitettujen muistelmien ensimmäinen versio lähti luettavaksi maisteri Eino Revolle lokakuun 13. päivänä 1953. Muistelmien mukana oli saatekirje, joka oli kirjoitettu tuontiagentuuriliike Arvi Laukkanen Oy:n paperille. Lähettäjä oli hra Juutilainen.

"Lähetän pyynnöstänne käsikirjoituksemme 68 ensimmäistä sivua sekä viimeksi kirjoittamani sivut 157–172. Sisällysluettelo ei loppuosiltaan varsinkaan pidä paikkaansa, vaan on se muovattava enemmän Shaljapin- ja konserttihenkiseksi. Edelleen seuraavat oheisina ne valokuvat, jotka aikoinaan jo alkuseulonnassa erottelimme muista. Toivon voivani lähettää Teille vielä huomenna lisätekstiä."

Godzinskyn perhearkisto.

Muistelmia kertyi 219 sivua, mutta teosta ei koskaan viimeistelty eikä se koskaan edennyt painoon asti. Muistelmien sekä tässä blogissa jo julkaistujen kirjeiden ja postikorttien kautta kuva mittavasta Japanin ja Kiinan kiertueesta kuitenkin täydentyy.

KOESOITTOJEN KAUTTA ŠALJAPININ SÄESTÄJÄKSI

Japanissa asuva latvialaistaustainen impressaari Avsej Strok oleskeli kesällä 1935 Salzburgissa. Siellä hän alkoi suunnitella Fjodor Šaljapinin Kaukoidän maihin suuntautuvaa konserttikiertuetta, joka oli ajoitettu vuoden 1936 ensimmäiselle puoliskolle. Vaikka Šaljapinin kalenteri oli täynnä esiintymisiä, Kaukoidän kiertueen päivämäärät saatiin sovittua ja ne olivat kalenterissa kun Šaljapin saapui Helsinkiin marraskuussa 1935.

Helsingin Sanomat 21. marraskuuta 1935.

Muistelmien alussa George kertaa miten kaikki sai hänen osaltaan alkunsa, kuinka hänen toimiessaan Suomalaisessa oopperassa oopperan ja baletin harjoituspianistina Šaljapin oli kiinnittänyt hänet säestäjäkseen puolen vuoden mittaiselle kiertueelle. Muistelmissaan George kirjoitti kuinka hän onnistuneen koesoiton jälkeen tunsi yhä suurta epävarmuutta.

"Epäilin kuitenkin omia kykyjäni. Olin mielestäni nuori ja epäkypsä taiteilija Shaljapinin säestäjäksi kun hän itse taas oli maailmankuulu taiteilija. Shaljapin vaati kuitenkin vielä toisen koesoiton. Hain hänen toivomuksestaan musiikkikaupasta hänen ohjelmistonsa vaikeimmat kappaleet. Jos niissä onnistuisin olisi asia selvä."

"Koe onnistui erinomaisesti ja Shaljapin luotti vaistoihini ja herkkyyteeni. Vasta paljon myöhemmin saavuttuani Pariisiin sain tietää, että Shaljapinin vanhan säestäjän hermot olivat yhteistyöstä aivan pilalla. Impressaario olikin tästä syystä hyvin tyytyväinen saatuaan uuden, nuoren, rauhallisen ja hyvänahkaisen säestäjän, jolta vielä saattoi odottaa sopeutumis- ja kestokykyä edessä olevalla vaikealla matkalla."

Godzinskyn perhearkisto.

Puolen vuoden mittainen kiertue oikukkaan maestron säestäjänä vaati nuorelta Georgelta todella paljon sopeutuvuutta ja sietokykyä. Jälkikäteen katsottuna sietokyky taisi olla yksi hänen suurista valttikorteistaan. Ilmeisesti George saavutti ennätyksen kaikkien Šaljapinin säestäjien joukossa mitä tulee muusikkosuhteen yhtämittaiseen kestoon. Kymmenen vuotta aikaisemmin 1926 Šaljapin oli tehnyt pitkän konserttikiertueen Australiaan ja Uuteen-Seelantiin säestäjänään venäläissyntyinen Max Rabinowitsch. Konsertteja oli hieman enemmän kuin Kaukoidän kiertueella Georgen kanssa, mutta kestoltaan kiertue oli puolet lyhyempi.

Vaikka George joutui sietämään Šaljapinin oikkuja ja niistä aiheutunutta valtavaa hermopainetta, hän piti kiertuetta henkilökohtaisena musiikkikorkeakoulunaan.

"Impressaario ei toistaalta aavistanut miten suuren palveluksen hän teki minulle. Yhteistyö tällaisen mestarin kanssa oli minulle koulutuksellisesti säestäjänä erinomaisessa merkityksessä. Myös urallani kapellimestarina se oli hyvin hedelmällinen. Äärimmäiseen tarkkuuteen ja jännitykseen antautuminen säestäjänä kehitti herkkyyttäni. Suotuisa päätös matkasta oli minulle merkityksellinen myös sentähden, että sain nähdä maailmaa ja sain avartaa maailmankatsomustani sekä tyydyttää matkustamishaluani, joka lapsesta saakka on minua kiehtonut. Vain harvalle eurooppalaiselle on lisäksi tarjoutunut mahdollisuus tutustua Kauko-idän musiikkielämään ja itämaiseen musiikkiin yleensä."

EUROOPAN LÄPI HELSINGISTÄ PARIISIIN 11.–15. JOULUKUUTA 1935

Kartta The World 1935. Public domain.

George halusi matkustaa Pariisiin junalla halki Euroopan nähdäkseen mahdollisimman paljon. Aikaisemmin hän oli käynyt vain Baltian maissa, Puolassa ja Ruotsissa.

"Minulla oli tietenkin paljon matkavalmisteluja. Köyhä kun olin, minun piti ensin hankkia laina voidakseni teettää itselleni uuden frakin ja smokingin. Tropiikkipukimia en itselleni hankkinut. Mukaani otin kuitekin kesäpuvun. Matkalaukkuja minulla oli vain kaksi, sillä impressaario oli etukäteen varoittanut liioista matkatavaroista. Matkalle lähtöni tuli ystäväpiiriini kuin pommi kirkkaalta taivaalta. Useimmat olivat lähdöstäni pahoillaan; orkesterini jäi ilman kapellimestaria j.n.e. Kaikki uskoivat etten enää palaisi takaisin Suomeen, vaan että musiikkimiehenurani jatkuisi ulkomailla."

"[Tallinnassa] Pitkähkön tulliselvityksen jälkeen otimme taksin ja ajoimme rautatieasemalle. Junani Riikaan lähti klo 16. Ostin kolmannen luokan junalipun koko matkalle aina Pariisiin asti. Virolaiset ystäväni eivät uskoneet, että olin matkalla Japaniin, mutta Šaljapinin sähke, passini ja viisumini vahvistivat että puhuin totta. Šaljapin oli luvannut isälleni, jonka hän tunsi Venäjän ajoilta, pitää minusta huolta pitkällä matkalla."

Ruuhkaisella Baltic Express -asemalla George ahtautui vaunuun. Hänen piti seistä Tarttoon asti.

"Valgan raja-asemalle jäi myös paljon matkustajia, juna myös lyheni ja sain makuupaikan puiselta penkiltä. Rajamuodollisuudet Latvian rajalla sujuivat nopeasti. Virossa ja Latviassa oli jo täysi talvi ja paljon lunta. Nukahdin Valgan asemalta lähdön jälkeen ja heräsin keskiyöllä vasta 20 minuuttia junan Riikaan saapumisen jälkeen. Hyppäsin kiireesti ulos, sain kantajan ja juoksin portaita ylös kohti Berliinin junaa, joka lähti aseman toiselta puolelta. Junan lähtöön oli enää vain muutamia minuutteja. Onneksi matkustajia oli vähän ja junassa oli tilaa. Ravintolavaunu oli auki, tilasin teetä ja söin evääni."

Aamulla juna saapui Kaunasiin ja seisoi asemalla puoli tuntia.

"Viihdytin itseäni tutustumalla aseman ympäristöön. Kaunas oli vielä unten mailla, mutta kaksi taksia odotti matkustajia asema-aukiolla. Lumiaurat puhdistivat katuja yöllisen lumipyryn jäljiltä. Asemaravintola oli tyypillinen slaavilainen valtavine samovaareineen. Samovaarin takana torkkui likaiseen esiliinaan sonnustautunut tarjoilija, joka myi kuumaa vettä. Tee ja viisi sokeripalaa maksoivat 50 penniä Suomen rahassa."

"Puoli kymmeneltä saavuimme Tilsitiin [nyk. Sovetsk], missä kaksi parimetristä piikkikypäräpäistä santarmia alkoi tarkastaa passeja. Heidän jäljessään kulki likainen, tupakkaa, rahaa jne. kerjäävä mies. Tapani mukaan lähdin Tilsitissä ulos katsomaan junan veturia ja muita laitteita. Rautatiet ovat aina kiehtoneet minua. Junan kärkeen oli tuotu kaunis, nopeakulkuinen saksalainen höyryveturi, jonka ansiosta vauhtimme kasvoi huomattavasti. Se saavutti 93,5 kilometrin tuntivauhdin." 

George aloitti valokuvauksen jo ensimmäisellä etapillaan kohti Pariisia. Tässä juna on saapumassa Königsbergiin, Itä-Preussiin, joka kuului tulloin Saksalle. Nykyinen Königsberg eli Kaliningrad on osa Venäjää.

"Saksassa kaikki toimi sujuvasti. Königsbergissä [nyk. Kaliningrad] junamme liitettiin kymmenessä minuutissa Berliinin pikajunaan, joka lähti kohti Puolaa täsmälleen aikataulussa. Puolan rajalla Puolan rajaviranomaiset nousivat junaan, tarkastivat sen läpikotaisin ja lukitsivat kaikki vaunut. Puolalainen veturi työnsi junan Puolan käytävän läpi 70 kilometrin tuntivauhdilla [Puolan käytävä oli Versaillesin rauhansopimuksessa 1919 Puolalle määrätty alue, joka mahdollisti Puolan yhteyden Itämerelle, mutta erotti Saksalle kuuluneen Itä-Preussin muusta Saksasta]. Kerran kuitenkin pysähdyimme lisäämään vettä. Puolan käytävän läpi ajettaessa matkustajat saivat kulkea vapaasti vaunuissa ja katsella ohikiitäviä maisemia. Minä ihailin niitä suurella kiinnostuksella, tarkastelin maata, josta perheeni oli kotoisin, josta esi-isäni olivat aikoinaan lähteneet, mutta jotka yhä tunsivat sen kotimaakseen. Ravintolavaunussa kuuntelin muutamien SS-upseerien keskustelua, joka kosketti politiikkaa ja jossa ylistettiin natsidiktatuuria. Junassa oli paljon saksalaista sotilashenkilöstöä."

Puolan käytävän jälkeen juna oli jälleen Saksan rajalla, missä puolalainen veturi korvattiin jälleen saksalaisella.

"Vauhti kiihtyi huomattavasti nousten 110 tai jopa 130 kilometriin tunnissa. Berliinissä olimme seitsemältä, kymmenen minuuttia aikataulusta myöhässä. Tuohon aikaan junien myöhästymiset olivat Saksassa erittäin harvinaisia. Tämän myöhästymisen aiheutti ensin sumu ja sen jälkeen räntäsade."

PITIKÖ GEORGEN TAVATA BERLIINISSÄ ÄITINSÄ ENSIMMÄISEN KERRAN VIITEENTOISTA VUOTEEN?

Berliinissä George tapasi äitinsä sisaren Johanna-tädin, jota hän ei ollut koskaan aikaisemmin tavannut. Johanna, joka oli ammatiltaan kemisti, oli muuttanut Pietarista vallankumouksen jaloista Berliiniin yhdessä miehensä kanssa, joka oli myös kemisti. Johannan puoliso oli vastuussa Saksan olutteollisuuden veden laadusta.

Tante Johanna vuonna 1918. George ei ollut koskaan tavannut Berliinin asemalla häntä odottavaa Johanna-tätiä, mutta tunnisti tämän valokuvien perusteella. Godzinskyn perhearkisto.

"Saavuin Berliiniin Friedrichstrassen asemalle enkä nähnyt ketään vastaanottajaa. Odotin rauhassa 10 minuuttia, sitten otin kantajan ja menimme matkatavarasäilytykseen. Tämän jälkeen halusinkin jo mennä lennättimeen lähettämään teille sähkösanomaa, kun huomasin Anne-tädin, joka juoksenteli kauhuissaan. Näin heti, että hän se oli ja hän pysähtyikin. Täti oli epätoivoissaan, koska ei ollut löytänyt minua. Hänelle oli kerrottu, että juna olisi 20 minuuttia myöhässä, mutta se olikin vain 10 minuuttia myöhässä. Lopulta – kuten aina sanon − tapasimme toisemme."

Tapaamiseen liittyy kiinnostava yksityiskohta, joka käy ilmi Georgen kirjeestä. Asemalla häntä vastaanottamassa piti Johanna-tädin lisäksi olla toisenkin henkilön, jonka nimeä George ei pysty mainitsemaan.

"Otimme auton ja menimme tädin luokse. Hänen aviomiehensä oli vuodepotilaana polvireumatismin vuoksi. Vietin heidän seurassaan kaksi rattoisaa tuntia ja kerroin heille Suomesta. Teille kaikille pyydettiin lähettämään terveisiä, myös Didalle. Sitä toista henkilöä, jonka myös piti olla minua vastassa, ei mainittu sanallakaan. En minäkään kysellyt mitään. Sitten täti saatteli minut asemalle, ja matkani jatkui kohti Kölniä."

Kuka tuo toinen nimeltä mainitsematon henkilö oli? Eräs hyvin todennäköinen vaihtoehto on Georgen äiti Maria Neuscheller, joka oli hylännyt perheen 1920-luvun vaihteessa. Maria loi uraa konserttipianistina Wienissä, mistä hän olisi hyvin voinut matkustaa Berliiniin poikaansa tapaamaan. 

Maria Neuscheller vuonna 1928.

Georgen vanhin poika Robi de Godzinsky pohtii: "En ole tietoinen että isällämme Georgella olisi ollut tulehtunutta ihmissuhdetta perheen sisällä kehenkään, paitsi myöhemmin äitiimme Elisabethiin heidän avioerostaan lähtien. Paitsi että oma äitikysymys lienee ollut Georgelle kova pala, en tiedä isä-Franciszekin suhtautumisesta exäänsä, saattoiko George puhua vapaasti perheen hylänneestä äidistä? Vai pitikö Georgen sensuroida sen takia Maria, äiti-sana? Vai oliko tuo nimisensuuri Georgen oman sisäisen tunteen ja myös tapaamattomuus-pettymyksen sanelema? Ketä muuta tuo toinen henkilö olisi voinut tarkoittaa?"

"Arvaan, että tuo toinen henkilö on ollut Maria – äiti. Niistä harvoista kerroista kun hänestä lapsuudenkodissamme puhuttiin, olen saanut käsityksen että hän poti lastensa hylkäämistä ja oli arastellut kontaktia Georgeen. Mutta oli kaivannut lapsiaan. Lasten kuvat olivat olleet hänen yöpöydällään."

"Georgen Elise-sisko oli salaa pitänyt kirjeyhteyttä äitiinsä, mikä kertoo todennäköisesti Franciszekin suvaitsemattomasta asenteesta. Franciszek lienee ollut myös hieman töksähtelevä luonteeltaan. Isämme pikkuserkku Irene Roos kertoi, että kerran ollessaan tanssimassa Helsingissä ravintolassa, jossa soitti Mr. Françoisin orkesteri, Franciszek oli Irenen tanssilattialla nähtyään tokaissut hänelle kovaan ääneen: 'Mitä sinä täällä teet!?' Irene oli häkeltynyt ja häpeän tunteet olivat vallanneet hänet niin että olisi halunnut vajota maan alle."

Äitiään tapaamatta George jatkoi matkaansa Berliinistä kohti Pariisia.

"Puolen yön aikaan nousin Aacheniin vievään pikajunaan. Juna oli jälleen täynnä ihmisiä, ja jouduin torkkumaan kovalla penkillä jo toisen yön. Tunsin itseni jo hyvin väsyneeksi ja ruumista särki joka puolelta."

Liegessä George joutui odottamaan Amsterdam–Pariisi -pikajunaa kolme ja puoli tuntia.

"Ehdin juosta läpi lähes koko Liegen ja olin hämmästynyt sen likaisuudesta. Se johtui kaupungin ympärillä olevien kaivosten aiheuttamasta hiilipölystä. Muutoin käynti Belgiassa oli mielenkiintoinen. Maa muistutti paistinpannua. Joka puolella oli kuonakasoja, hiilikaivoksia, räjähdysten aiheuttamaa savukaasua, tehtaiden piippuja ja joka paikassa nokea, muttei yhtään lunta." 

"Ranskan rajan jälkeen aurinko tuli näkyviin ensimmäisen kerran matkani aikana. Tunsin heti oloni jotenkin kevyemmäksi. Toisen luokan vaunu, jossa matkustin, oli tällä kertaa oikein mainio. Lisäksi vastapäisellä penkillä istui viehättävä ranskatar, jonka kanssa keskustellen matkustin viimeiset tunnit kohti Pariisia."

Lue seuraavaksi Kiertuemuistelmat 1953: Neljä päivää Pariisissa joulukuussa 1935

Teksti: Laila Tarpila

TURNÉMEMOARER 1953: HELSINGFORS-PARIS 11-15 DECEMBER 1935

George de Godzinskys turné i Fjärran Östern tillsammans med den ryska bassångaren Feodor Shaljapin inleddes i Helsingfors den 11 december 1935. Sjöresan från Marseille till Kobe i Japan tog fem veckor. Under januari–maj hölls drygt tjugo konserter i Japan och Kina. George återvände hem efter ett halvår, den 28 juni 1936. Kartan: The World 1935. Public domain..

Suomeksi

När 17 år hade förflutit sedan George de Godzinsky avslutat sin turné i Fjärran Östern som ackompanjatör till den världsberömde ryska basen Fjodor Šaljapin, skrev han sina memoar om turnén. Den första versionen av memoaren, som skrevs med hjälp av en vän, skickades till magister Eino Repo den 13 oktober 1953. Memoarerna åtföljdes av ett följebrev som var skrivet på papper från importagenturen Arvi Laukkanen Oy. Avsändaren var herr Juutilainen.

”På er begäran skickar jag de första 68 sidorna av vårt manuskript samt de sidor jag senast skrivit, sidorna 157–172. Innehållsförteckningen är inte helt korrekt, utan måste omarbetas så att den bättre speglar Shaljapin och konserterna. Jag bifogar även de fotografier som vi redan i det första urvalet valde ut från de övriga. Jag hoppas kunna skicka ytterligare text till er i morgon.”

Godzinskys familjearkiv.

Memoarerna kom att omfatta 219 sidor, men verket fullbordades aldrig och kom aldrig till tryck. Genom memoarerna och de brev och vykort som redan publicerats i denna blogg kompletteras dock bilden av den omfattande turnén i Japan och Kina.

GENOM PROVSPELNINGAR TILL SHALJAPINS AKKOMPAGNATÖR

Den lettiskfödde impressarén Avsej Strok, som bodde i Japan, vistades i Salzburg sommaren 1935. Där började han planera en konsertturné för Feodor Shaljapin till Fjärran Östern, som var planerad till första halvåret 1936. Trots att Shaljapins kalender var fullbokad med framträdanden lyckades man komma överens om datum för turnén i Fjärran Östern, och dessa stod i kalendern när Shaljapin anlände till Helsingfors i november 1935.

Helsingin Sanomat 21 november 1935.

I början av sina memoarer berättar George hur allt började för honom, hur Shaljapin, när han arbetade som repetitionspianist för opera och balett vid Finlands nationaloperan, hade anlitat honom som ackompanjatör för en sex månader lång turné. I sina memoarer skriver George hur han efter en lyckad provspelning fortfarande kände stor osäkerhet.

”Jag tvivlade dock på mina egna förmågor. Jag tyckte att jag var en ung och omogen artist som ackompanjatör till Shaljapin, som ju var en världsberömd artist. Shaljapin krävde dock en andra provspelning. På hans begäran hämtade jag de svåraste styckena i hans repertoar från en musikaffär. Om jag klarade dem skulle saken vara klar.”

”Den provspelningen gick utmärkt och Shaljapin litade på min intuition och känslighet. Först långt senare, när jag kom till Paris, fick jag veta att Shaljapins gamla ackompanjatörs nerver var helt förstörda av samarbetet. impressarien var därför mycket nöjd med att ha fått en ny, ung, lugn och tjockskinnad ackompanjatör, som dessutom kunde förväntas anpassa sig och hålla ut under den svåra resa som väntade.

Godzinskys familjearkiv.

Den ett halvt år långa turnén som ackompanjatör till den nyckfulle maestron krävde verkligen mycket anpassningsförmåga och tålamod av den unge George. I efterhand kan man konstatera att tålamod var en av hans stora trumfkort. George slog tydligen rekord bland alla Shaljapins ackompanjatörer när det gäller längsta samarbetsperiod. Tio år tidigare, 1926, hade Shaljapin gjort en lång konsertturné i Australien och Nya Zeeland med den ryske Max Rabinowitsch som ackompanjatör. Det var något fler konserter än på turnén i Fjärran Östern med George, men turnén var hälften så lång.

Även om George fick stå ut med Shaljapins nycker och den enorma nervpåfrestning de medförde, betraktade han turnén som sin personliga musikhögskola.

”Impressarien hade ingen aning om vilken stor tjänst han gjorde mig. Att samarbeta med en sådan mästare var av stor betydelse för min utbildning som ackompanjatör. Det var också mycket givande för min karriär som dirigent. Att ge mig hän åt extrem precision och spänning som ackompanjatör utvecklade min känslighet. Att resan blev så lyckad var också betydelsefullt för mig eftersom jag fick se världen, vidga mina vyer och tillfredsställa min reslust, som hade fascinerat mig sedan barnsben. Dessutom är det få européer som har haft möjlighet att bekanta sig med musiklivet i Fjärran Östern och med orientalisk musik i allmänhet.”

GENOM EUROPA FRÅN HELSINGFORS TILL PARIS 11–15 DECEMBER 1935

Kartan: The World 1935. Public domain.

George ville resa till Paris med tåg genom Europa för att se så mycket som möjligt. Tidigare hade han bara besökt Baltikum, Polen och Sverige.

”Jag hade förstås mycket att förbereda inför resan. Eftersom jag var fattig var jag tvungen att först ta ett lån för att kunna låta sy upp en ny frack och smoking. Tropikkläder köpte jag inte. Jag tog dock med mig en sommarkostym. Jag hade bara två resväskor, eftersom impressarien i förväg hade varnat mig för att ta med för mycket bagage. Min avresa kom som en bomb från klar himmel för mina vänner. De flesta var ledsna över att jag åkte; min orkester blev utan kapellmästare osv. Alla trodde att jag inte skulle återvända till Finland, utan att min musikkarriär skulle fortsätta utomlands.”

”[I Tallinn] Efter en ganska lång tullkontroll tog vi en taxi och åkte till järnvägsstationen. Mitt tåg till Riga avgick klockan 16. Jag köpte en tredje klass-biljett för hela resan till Paris. Mina estländska vänner trodde inte att jag var på väg till Japan, men Šaljapins telegram, mitt pass och mitt visum bekräftade att jag talade sanning. Šaljapin hade lovat min far, som han kände från tiden i Ryssland, att ta hand om mig under den långa resan.”

På den trånga Baltic Express-stationen trängde sig George in i vagnen. Han var tvungen att stå hela vägen till Tartu.

”Många passagerare stannade kvar på gränsstationen i Valga, tåget blev också kortare och jag fick en sovplats på en träbänk. Gränsformaliteterna vid den lettiska gränsen gick snabbt. I Estland och Lettland var det redan full vinter och mycket snö. Jag somnade efter avgången från Valga och vaknade först mitt i natten, 20 minuter efter att tåget anlänt till Riga. Jag hoppade hastigt av, fick tag i en bärare och sprang uppför trapporna mot tåget till Berlin, som avgick från andra sidan stationen. Det var bara några minuter kvar till avgång. Lyckligtvis var det få passagerare och det fanns plats på tåget. Restaurangvagnen var öppen, jag beställde te och åt min lunch.

På morgonen anlände tåget till Kaunas och stod stilla på stationen i en halvtimme.

Jag fördrev tiden med att utforska stationens omgivningar. Kaunas låg fortfarande i dvala, men två taxibilar väntade på passagerare på stationsplatsen. Snöplogar rensade gatorna efter nattens snöstorm. Stationsrestaurangen var typiskt slavisk med sina enorma samovarer. Bakom samovaren stod en servitör klädd i en smutsig förkläde och sålde varmt vatten. Te och fem sockerbitar kostade 50 penni i finska pengar.”

Klockan halv tio kom vi fram till Tilsit [numera Sovetsk], där två två meter långa soldater med spikförsedda hjälmar började kontrollera pass. Efter dem gick en smutsig man som tiggde tobak, pengar och så vidare. Som vanligt gick jag ut i Tilsit för att titta på tågets lok och andra apparater. Järnvägar har alltid fascinerat mig. I tågets främre del hade ett vackert, snabbt tyskt ånglok placerats, vilket gjorde att vår hastighet ökade avsevärt. Den nådde en hastighet på 93,5 kilometer i timmen.” 

George började fotografera redan på sin första etapp mot Paris. Här anländer tåget till Königsberg i Östra Preussen, som då tillhörde Tyskland. Nuvarande Königsberg, eller Kaliningrad, är en del av Ryssland.

”Allt fungerade smidigt i Tyskland. I Königsberg [nuvarande Kaliningrad] kopplades vårt tåg på tio minuter till ett snabbtåg till Berlin, som avgick mot Polen precis enligt tidtabellen. Vid den polska gränsen steg polska gränsvakter ombord, genomsökte tåget och låste alla vagnar. En polsk lokomotiv drog tåget genom den polska korridoren med en hastighet av 70 kilometer i timmen [den polska korridoren var ett område som i Versaillesfredsavtalet 1919 tilldelades Polen och som gjorde det möjligt för Polen att nå Östersjön, men som skiljde Östra Preussen, som tillhörde Tyskland, från resten av Tyskland]. En gång stannade vi dock för att fylla på vatten. När vi körde genom den polska korridoren fick passagerarna röra sig fritt i vagnarna och titta på landskapet som susade förbi. Jag beundrade det med stort intresse och betraktade landet där min familj kom ifrån, där mina förfäder en gång hade lämnat, men som de fortfarande kände som sitt hemland. I restaurangvagnen lyssnade jag på några SS-officerares samtal om politik, där de prisade nazistdiktaturen. Det var många tyska militärer på tåget.

Efter Polens gräns var tåget återigen vid den tyska gränsen, där det polska lokomotivet återigen byttes ut mot ett tyskt.

”Farten ökade avsevärt till 110 eller till och med 130 kilometer i timmen. Vi var i Berlin klockan sju, tio minuter efter tidtabellen. På den tiden var tågförseningar mycket sällsynta i Tyskland. Förseningen orsakades först av dimma och sedan av snöslask.”

SKULLE GEORGE TRÄFFA SIN MOR I BERLIN FÖR FÖRSTA GÅNGEN PÅ FEMTON ÅR?

I Berlin träffade George sin mors syster Johanna, som han aldrig hade träffat tidigare. Johanna, som var kemist, hade flyttat från S:t Petersburg till Berlin under revolutionen tillsammans med sin man, som också var kemist. Johannas make var ansvarig för vattenkvaliteten i den tyska ölindustrin.

Tante Johanna 1918. George hade aldrig träffat sin moster Johanna som väntade på honom på stationen i Berlin, men kände igen henne tack vare fotografierna. Godzinskys familjearkiv.

”Jag kom till Friedrichstrassen station i Berlin och såg ingen som mötte mig. Jag väntade lugnt i tio minuter, tog sedan en bärare och gick till bagageförvaringen. Efter det ville jag gå till telegramkontoret för att skicka ett telegram till er, när jag plötsligt såg moster Anne springa omkring i panik. Jag såg genast att det var hon och hon stannade. Hon var desperat eftersom hon inte hade hittat mig. Hon hade fått höra att tåget skulle vara 20 minuter försenat, men det var bara 10 minuter. Till slut – som jag alltid säger – träffades vi.”

Det finns en intressant detalj om mötet som framgår av Georges brev. Förutom moster Johanna skulle det finnas en annan person som skulle möta honom på stationen, men George kan inte nämna den personens namn.

”Vi tog en bil och åkte till min moster. Hennes man var sängliggande på grund av knäartros. Jag tillbringade två trevliga timmar med dem och berättade om Finland. De bad mig hälsa till er alla, även till Dida. Den andra personen som också skulle möta mig nämndes inte med ett ord. Jag frågade inte heller något. Sedan följde moster mig till stationen och jag fortsatte min resa mot Köln.”

Vem var den andra personen som inte nämndes? Ett mycket troligt alternativ är Georges mamma Maria Neuscheller, som hade övergivit familjen i början av 1920-talet. Maria gjorde karriär som konsertpianist i Wien, varifrån hon mycket väl kunde ha rest till Berlin för att träffa sin son. 

Maria Neuscheller 1928.

Georges äldste son Robi de Godzinsky funderar: ”Jag är inte medveten om att vår far George hade några ansträngda relationer inom familjen, förutom senare med vår mor Elisabeth efter deras skilsmässa. Förutom att frågan om vår egen mor var svår för George, vet jag inte hur vår farfar Franciszek förhöll sig till sin ex-fru. Kunde George tala fritt om sin mor som hade övergivit familjen? Eller var George tvungen att censurera Maria och ordet ”mor”? Eller var det Georges egna känslor och besvikelsen över att aldrig ha träffat henne som gjorde att han censurerade namnet? Vem annars kunde den andra personen ha varit?

”Jag gissar att den andra personen var Maria – mamman. De få gånger som hon nämndes i vårt barndomshem fick jag intrycket att hon led av att ha övergivit sina barn och och hade dragit sig för att ta kontakt med George. Men hon hade saknat sina barn. Bilder av barnen stod på hennes nattduksbord.”

”Georges syster Elise hade i hemlighet brevväxlat med sin mamma, vilket troligen vittnar om Franciszeks intoleranta inställning. Franciszek var nog också lite impulsiv till sin läggning. Vår fars småkusin Irene Roos berättade att när hon en gång var ute och dansade på en restaurang i Helsingfors, där Mr François orkester spelade, såg Franciszek henne på dansgolvet och ropade högt till henne: 'Vad gör du här!?' Irene blev chockad och skämdes så mycket att hon ville sjunka genom jorden.”

Utan att träffa sin mor fortsatte George sin resa från Berlin mot Paris.

”Vid midnatt steg jag på ett snabbtåg till Aachen. Tåget var återigen fullt med människor, och jag fick sova på en hård bänk för andra natten i rad. Jag kände mig redan mycket trött och hade ont i hela kroppen.”

I Liège fick George vänta på snabbtåget Amsterdam–Paris i tre och en halv timme.

”Jag hann springa igenom nästan hela Liège och blev förvånad över hur smutsigt det var. Det berodde på koldammet från gruvorna runt staden. Annars var besöket i Belgien intressant. Landet påminde om en stekpanna. Överallt fanns det slagghögar, kolgruvor, rök från explosioner, fabriksskorstenar och sot överallt, men inte ett spår av snö.”

Efter att ha passerat den franska gränsen kom solen fram för första gången under min resa. Jag kände mig genast lättare till mods. Den andraklassvagn jag reste i var denna gång riktigt utmärkt. Dessutom satt en charmig fransyska på motsatt sida, och jag tillbringade de sista timmarna mot Paris i hennes sällskap.”

Läs som nästa Turnémemoarer 1953: Fyra dagar i Paris i december 1935

Text: Laila Tarpila

Svensk översättning: Christian de Godzinsky