Pikku-Venäjä keskellä Helsinkiä

Venäjänkielisten nuorten partiolippukunta Polunlöytäjät marssi Helsingin Kauppatorilla 1920-luvun lopulla. Sekä George de Godzinsky että pikkusiskonsa Elise kuuluivat Polunlöytäjiin. Godzinskyn perhearkisto.

På svenska

Pietarinpuolalainen talousinsinööri Franciszek de Godzinsky, lapset George ja Elise sekä kotiopettaja Elise Regenass pakenivat Neuvosto-Venäjältä Suomeen helmikuussa 1920. Asuttuaan kolme vuotta Imatralla perhe muutti heinäkuun 1923 alussa Helsingin Kaivopuistoon. - Lue George de Godzinskyn tarina alusta alkaen Pikku-George hellytti äitinsä laulamalla.

PIKKU-VENÄJÄ HELSINGISSÄ

Suomen ollessa Venäjän suuriruhtinaskunta 1809-1917 venäjänkielisillä oli maassa oma kulttuurielämänsä taiteilijavieraineen, teattereineen, konsertteineen ja kirjallisine piireineen. Musiikkiharrastuksesta kertoi muun muassa 1910 perustettu Helsingin Isovenäläinen Orkesteri, joka 1920-luvulla muutti nimensä Helsingin Balalaikkaorkesteriksi.

Helsingin Balalaikkaorkesteri Konservatorion salissa 1930-luvulla. Edessä keskellä kapellimestari Aleksandr Gobert vieressään laulusolisti rouva Nadezhda Plevitskaja. Museovirasto / Alexander Savialoff.

Suomen itsenäistyttyä venäjänkielisten oma kulttuurielämä jatkui ja emigranttien myötä voimistui. Perustettiin esimerkiksi uusia kuoroja, joista huomattavin oli Helsingin Venäläinen laulukuoro. Sen konsertteihin saapui myös suomalaista yleisöä, huolimatta siitä, että ulkopuolella Akateemisen Karjala-Seuran ylioppilaat pitivät meteliä ja huusivat: “Alas ryssät!”

Akateemisen Karjala-Seuran jäseniä Uuden Ylioppilastalon edustalla 1922. Helsingin kaupunginmuseo / Eric Sundström.

Venäläisemigrantit muodostivat suomalaisen yhteiskunnan sisälle omia yhteisöjään, pikku-Venäjiä, joista suomalaiset olivat varsin tietämättömiä. Emigranttien joukossa oli sivistyneitä, poliittisesti aktiivisia ihmisiä, jotka ryhtyivät organisoimaan yhdistys- ja kulttuuritoimintaa. Oli hyväntekeväisyysjärjestöjä, venäjänkielisiä lehtiä, kerhoja ja kulttuuritilaisuuksia. Emigranttiyhteisöt pyrkivät säilyttämään venäjän kielen, kulttuurin ja vanhan Venäjän arvot. Varsinkin kulttuurissa ja uskonnossa löytyi “venäläistä henkeä”, joka yhdisti pakolaisten hajanaista joukkoa.

VENÄLÄINEN SIIRTOKUNTA

Vuoden 1918 alussa Helsingissä perustettu Venäläinen siirtokunta (Russkij Koloni) kokosi venäläisiä yhteen epäpoliittisessa hengessä, kulttuurin ja sivistyksen merkeissä. Kun ensimmäiset pakolaiset saapuivat Suomeen, maa ei ollut varautunut heidän huoltamiseensa. Siihen ei ollut aluksi tarvettakaan, sillä tulijoilla oli rahaa ja omaisuutta. Pakolaisten lisääntyessä joukossa alkoi olla hädänalaisia ihmisiä, ja Venäläinen siirtokunta ryhtyi huolehtimaan vanhoista ja varattomista emigranteista. Siirtokunta järjesti yhdessä venäläisen hyväntekeväisyysyhdistyksen kanssa joka viikko ohjelmallisen illanvieton arpajaisineen ja tansseineen, jossa kerättiin rahaa kouluille, harrastustoimintaan ja puutetta kärsiville.

Venäläisen klubin jäseniä yhteiskuvassa 1930-luvulla. Museovirasto / Alexander Savialoff.

Venäläiseen siirtokuntaan kuului useita alajärjestöjä kuten eri aselajien liittoja, joita johtivat vannoutuneet monarkistit, entiset tsaarin armeijan upseerit. Siirtokunta ei onnistunut yhdistämään näitä liittoja, mutta se onnistui pyörittämään kulttuuri- ja seuraelämää. Perustettiin orkestereita ja kuoroja, esitettiin näytelmiä, järjestettiin konsertteja, baletti- ja oopperaesityksiä, lausuntatilaisuuksia ja vuosittainen venäläisen kulttuurin päivä. Suosittuja tilaisuuksia olivat siirtokunnan illanvietot, kabareet, tanssiaiset, naamiaiset ja joulujuhlat. Tapahtumapaikkoina olivat Venäläinen klubi (Russki klub), Venäläisen kauppiaskillan kerho (Kupetseski klub), Valkoinen sali, Balderin sali ja Venäläinen koulu.

Lastenjuhla Venäläisellä klubilla 1930-luvulla. Museovirasto / Alexander Savialoff.

TÄHTIVIERAITA EUROOPASTA

Helsinkiin onnistuttiin saamaan vierailulle nimekkäitä taiteilijoita Euroopan suurista emigranttikeskuksista, sellaisia kuin Mariinski-teatterin ja Sergei Djagilevin Venäläisen baletin tähtiballerina Tamara Karsavina, kirjailija Aleksandr Kuprin, sopraano Tatjana Menotti ja syksyllä 1935 basso Fjodor Šaljapin. Esimerkiksi hyväntekeväisyysnaamiaisissa 13. helmikuuta 1927 soittivat Stanley Barnets Folleyband ja Franciszek de Godzinskyn orkesteri Mr. François Jazz Band solistina Maria Kuznezova.

Venäläisen siirtokunnan lisäksi toinen tärkeä venäläisjärjestö Helsingissä oli kesällä 1918 toimintansa aloittanut Venäläinen Kauppiaskilta (Kupetseski klub). Killan kerho Katajanokalla käsitti laadukkaan ravintolan, kirjaston sekä biljardi- ja korttisalin. Kauppiaskillassa tapasivat toisiaan Suomessa kauan asuneet venäläiset kauppiaat, emigrantit ja suomalaiset kauppiaat. Kauppiaskilta osallistui sekä venäläisten seuraelämän pyörittämiseen että harjoitti mittavaa hyväntekeväisyyttä.

VENÄLÄINEN PARTIOLIPPUKUNTA POLUNLÖYTÄJÄT

Kolmas venäläisyhdistys, joka vaali tsaarin Venäjälle tavanomaista hyväntekeväisyyttä, oli Erikoinen komitea venäläisten asioita varten Suomessa r.y. Se huolehti venäläisestä koulutoimesta ja emigranttilasten keskuudessa tehtävästä nuorisotyöstä, kuten venäjänkielisestä Polunlöytäjät-partiolippukunnasta ja näytelmäkerhosta.

George (oikealla) kuului venäjänkieliseen Polunlöytäjät-partiolippukuntaan ja soitti balalaikkaa lippukunnan orkesterissa. Godzinskyn perhearkisto.

Partiolaiset ja harrastajanäyttelijät kokoontuivat Tabunovin koulun kellarissa. Godzinskyn molemmat lapset kuuluivat Polunlöytäjiin, ja George soitti mukana lippukunnan balalaikkaorkesterissa. Partion mukana George pääsi myös 13-vuotiaana ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen Tukholmaan.

Polunlöytäjät marssilla Helsingin keskustassa 1920-luvun lopulla. Godzinskyn perhearkisto.

 

Tabunovin koulun kellarissa olivat mukana näyttelemässä muun muassa Theodor Deroschinsky-Tugai ja Valentin Jakovitsh Ivanoff. Georgea kaksi vuotta vanhempi Tugai oli saapunut Suomeen Latviasta 1922. Muutamaa vuotta myöhemmin Tugai tuli tunnetuksi elokuvanäyttelijä ja -ohjaaja Teuvo Tuliona. Tugaita kolme vuotta vanhempi Ivanoff taas tultiin tuntemaan elokuvaohjaaja Valentin Vaalana.

KUMMITÄTI CORINNE NEUSCHELLERIN KOVA KOHTALO

Vaikka George ja Elise de Godzinskyn vanhemmat olivat eronneet 1920, ja äiti Maria Neuscheller oli pari vuotta myöhemmin siirtynyt Wieniin, lasten välit äidin sukulaisiin eivät katkenneet. Eno Vladimir Neuscheller, venäläinen puolisonsa Maria ja tyttärensä Irina sekä äidin sisar Alexandra jäivät pysyvästi Suomeen ja pitivät yhteyttä Godzinskyihin.

Sukulaisia vierailulla Godzinskyjen Kaivopuiston kodissa 1930-luvun puolivälissä. Oikeassa reunassa Georgen ja Elisen eno Vladimir Neuscheller Maria-puolisoineen. Heidän takanaan seisomassa täti Corinne Neuscheller. Elise on kietonut kätensä Irene-serkun ympärille. Elisen vasemmalla puolella kotiopettaja Elise Regenass. Pöydän päässä istumassa isä Franciszek. Kolme vasemmanpuoleista henkilöä ovat tunnistamattomia. Kameran takana varmuudella George. Godzinskyn perhearkisto.

Varsinkin äidin pikkusiskosta, Pietarissa 30. marraskuuta 1894 syntyneestä Alexandra-tädistä tuli Godzinskyille läheinen. Alexandra, joka sattuneesta syystä ryhtyi käyttämään äitinsä etunimeä Cornelia, oli myös Georgen kummitäti. Godzinskyn perheessä häntä kutsuttiin Corinne-tädiksi. Eräässä myöhäisellä iällä antamassaan haastattelussa George vihjaisi, että täti oli joutunut kokemaan elämässään monenlaisia henkilökohtaisia vaikeuksia, kuten epäonnistuneen avioliiton. Hän ei kertonut kuitenkaan tarkemmin, mitä muut vaikeudet olivat.

KAVALTAJA PERHEPIIRISSÄ

Venäläisemigrantit eivät olleet 1920-luvun Suomessa suinkaan tietämättömiä maailman tapahtumista. Uutisia seurattiin tarkasti tilaamalla venäjänkielisiä emigranttilehtiä, joita ilmestyi varsinkin Pariisissa, Riikassa ja Belgradissa. Näitä kansainvälisiä julkaisuja seurasi myös suomalainen sanomalehdistö.

Toukokuun 6. päivänä 1928 useampi suomalaislehti tiesi kertoa, että Viipurissa pakolaisena asuva Venäjän entisen armeijan upseeri, Shalva Konstantinovitsh Isseliani oli paljastunut Neuvostoliiton vakoojaksi, ja että kohtalotoverien kavaltaminen oli aiheuttanut Suomessa oleskelevien emigranttien keskuudessa suurta hämminkiä.

Neuschellereitä Suur-Merijoella 1920-luvun alussa. Seisomass vasemmalta Shalva Isseliani, puolisonsa Alexandra Isseliani o.s. Neuscheller, Vladimir, Heinrich ja Maria Neuscheller. Istumassa oikealla Johanna Neuscheller. Godzinskyn perhearkisto.

Oikealla bolshevikkien vakoojaksi paljastunut Shalva Isseliani, tädin puoliso. Seisomassa eno Vladimir Neuscheller. Kaksi miesta vasemmalla ovat tunnistamattomia. Godzinskyn perhearkisto.

Lehdissä kuvattiin Isseliania pintapuoliseksi, mutta rohkeaksi ja ovelaksi mieheksi, joka oli saanut hyvän kasvatuksen ja päässyt aikanaan Pietarin parhaimpiin seurapiireihin. Sotapalveluksesta Isseliani oli luopunut jo ennen maailmansotaa ja ryhtynyt pörssikeinottelijaksi. Suomeen hän oli ilmestynyt 1921 ja liittynyt samantien Viipurissa monarkisteihin. Hänet oli valittu oitis venäläisten pakolaisten asioista huolehtivan Erityisen komitean jäseneksi ja Yrjön ritarien seuran toimihenkilöksi.

Elettyään Suomessa yli varojensa, Isseliani oli joutunut turvautumaan vaimonsa omaisuuteen, vaimon, joka oli omaa sukua Neuscheller. Lehtien mukaan rouva Isselianin suostumuksella oli äskettäin myyty Neuscheller-suvulle kuuluva suuri maatila lähellä Viipuria. Sanomalehdet kirjoittivat: “Rouvansa talon kauppahinnasta saamallaan osuudella ryhtyi Isseliani sitten puutavarakeinotteluun, mutta menetti kaiken ja teki vararikon. Hän ei tuttaviltansa lainkaan salannut tätä onnettomuuttaan. Tästä johtuneekin, että Isseliani sittemmin meni ja tarjosi palveluksiaan bolshevikeille, jotka mielihyvin ottivat tarjouksen vastaan, luvaten Isselianille rykmentinkomentajan paikan punaisessa armeijassa. Odotellessaan lähtöään Venäjälle Isseliani piti yllä yhteyttä uusien isäntiensä kanssa, ollen samalla entisessä asemassaan bolshevikkien vastustajain leirissä, kunnes hän eräänä iltana viime kuussa joutui kiinni, astuessaan neuvostokonsulaatin ovesta Viipurissa yhdessä konsulaatin sihteerin kanssa. Tapauksen näkivät eräät toiset emigrantit, jotka jo syystä tai toisesta olivat ruvenneet Isseliania epäilemään. Isseliani kielsi syyllisyytensä, selittäen seurustelunsa konsulaatin sihteerin kanssa perustuvan vanhaan tuttavuuteen jo ennen vallankumousta. Siitä huolimatta Isseliani erotettiin kaikista luottamustoimistaan. Hän matkustanee lähipäivinä Venäjälle.”

CORINNE-TÄTI SKANDAALIN KESKELLÄ

Petturiksi paljastuneen Isselianin puoliso oli Georgen täti, Alexandra Isseliani, joka aviomiehen ja maineensa lisäksi menetti myös huomattavan perintöomaisuutensa.

Nuori Alexandra Neuscheller, Georgen kummitäti. Godzinskyn perhearkisto.

Bolševikkikammoisessa emigranttiyhteisössä aviomiehen paljastuminen kavaltajaksi on täytynyt olla tädille ankara järkytys. Emigrantteja painoi itärajan taakse jäänyt menneisyys traumaattisine muistoineen, minkä lisäksi kaikki venäläispakolaiset tunsivat Tšeka-kauhua. Emigranttien keskuudessa pelko urkkijoista lähenteli vainoharhaisuutta. Ketä tahansa saatettiin epäillä siirtymisestä bolševikkien leipiin. Syyksi riitti oudon paksu lompakko tai omainen Neuvostoliitossa virkailijan paikalla.

FAZERAKATEMIA

Kesäkuun lopulla 1929 Alexandra Isseliani muutti skandaalin keskeltä Viipurista Helsinkiin ja alkoi käyttää nimeä Cornelia Neuscheller. Tästä eteenpäin hän joutui vastaamaan toimeentulostaan itse.

Alexandra 1920-luvulla. Godzinskyn perhearkisto.

Monien muiden venäläisemigranttien tavoin hän sai töitä Karl Fazer O.Y:n karamellitehtaalta. “Hän, jonka ei koskaan aikaisemmin ollut tarvinut ansaita elatustaan, oli ylpeä ja onnellinen kyetessään itse elättämään itsensä.” George arvosti kummitätiään suuresti. “Corinne-täti oli vaatimatton, rohkea ja sitkeä nainen, joka alistumatta kamppaili vaikeuksiensa keskellä.”

Venäläisvastaisessa ilmapiirissä suomen- ja ruotsinkieltä taitamattomilla emigranteilla oli vain rajatut mahdollisuudet saada töitä. Tässä tilanteessa makeistehtailija Karl Fazer ojensi monille auttavan kätensä. Fazer oli saanut itse nuorena miehenä oppinsa pietarilaisessa G. Berrinin konditorialiikkeessä. Perustaessaan 1897 makeistehtaan Fazer oli pestannut työntekijöiksi venäläisiä mestareita. Tehdas sijaitsi Helsingin Punavuoressa Mestaritalossa, Tehtaankadun ja Perämiehenkadun välissä.

Työntekijöitä Fazerin makeistehtaassa Helsingin Punavuoressa 1912. Museovirasto / Artur Faltin.

Makeistehtailija Karl Fazer työpöytänsä ääressä vähän ennen kuolemaansa lokakuussa 1932. Museovirasto / Pietinen.

Niin kutsutusta Fazerakatemiasta tuli 1920-luvulla merkittävä eri ikäisten venäläisemigranttien työllistäjä. Fazerin venäläiset mestarit puhuivat venäjää, mikä auttoi emigrantteja sekä saamaan työpaikan että sopeutumaan työhön. Työnteon lomassa makeistehtaalla käytiin kiivaita poliittisia väittelyitä.

Työsuhteet Fazerilla olivat pitkiä, emigrantit pitivät tiukasti kiinni työpaikoistaan. Cornelia Neuscheller jätti Fazerin makeistehtaan vasta, kun vuorotyö kävi hänelle liian raskaaksi. Uusi työpaikka löytyi jalokiviliike Tillanderilta varastonhoitajana, missä tehtävässä Corinne-täti toimi yli 70-vuotiaaksi.

Cornelia Neuscheller jatkoi työelämässä yli 70-vuotiaaksi. Hän kuoli 92-vuotiaana 1986. Godzinskyn perhearkisto.

Lue seuraavaksi Georgen ensimmäinen piano-opettaja Nikolai van der Pals

Teksti: Tiina-Maija Lehtonen

LILL-RYSSLAND MITT I HELSINGFORS

Polunlöytytäjät (Stigfinnarna), en patrull bestående av ryskspråkiga ungdomar, marscherar på Salutorget i Helsingfors i slutet av 1920-talet. Både George de Godzinsky och hans lillasyster Elise var medlemmar i Stigfinnarna. Familjen Godzinskys arkiv.

Suomeksi

Franciszek de Godzinsky, den polske ekonomie ingenjören från S:t Petersburg, hans barn George och Elise samt deras guvernant Elise Regenass flydde från Sovjetryssland till Finland i februari 1920. Efter att ha bott i Imatra i tre år flyttade familjen till Brunnsparken i Helsingfors i början av juli 1923. - Läs George de Godzinskys historia från början: Den lille George väckte sin mors ömhet med sin sång.

LILL-RYSSLAND I HELSINGFORS

Från 1809 till 1917, då Finland var Rysslands storfurstendöme, hade de ryskspråkiga ett eget kulturliv i landet med konstnärliga gäster, teatrar, konserter och litterära kretsar. Helsingfors Stora Ryska Orkester, som grundades 1910 och bytte namn till Helsingfors Balalaikaokester på 1920-talet, var ett av exemplen på denna musikaliska verksamhet.

Helsingfors balalajkaorkester i Konservatoriets hall på 1930-talet. Längst fram i mitten dirigenten Aleksandr Gobert med sångsolisten fru Nadezhda Plevitskaya. Museiverket / Alexander Savialoff.

Efter Finlands självständighet fortsatte det ryskspråkiga folket att ha ett eget kulturliv, och i takt med emigranternas ankomst växte det sig starkare. Till exempel grundades nya körer, av vilka den mest kända var Helsingfors ryska sångkör. Dess konserter lockade också finsk publik, trots att studenterna från Akademiska Karelska Sällskapet förde oväsen utanför och skrek: ”Ned med ryssarna!”

Medlemmar i Akademiska Karelska Sällskapet framför Nya Studenthuset 1922. Helsingfors stadsmuseum / Eric Sundström.

De ryska emigranterna bildade sina egna samhällen i det finska samhället, små ryssar, som finländarna inte kände till. Bland emigranterna fanns utbildade och politiskt aktiva personer som började organisera föreningar och kulturverksamhet. Det fanns välgörenhetsorganisationer, ryskspråkiga tidskrifter, klubbar och kulturevenemang. Emigrantgrupperna strävade efter att bevara det ryska språkets, den ryska kulturens och det gamla Rysslands värden. Särskilt inom kultur och religion fanns det en ”rysk anda” som förenade den splittrade gruppen av flyktingar.

DEN RYSKA KOLONIN

Den ryska kolonin (Russkij Koloni), som grundades i Helsingfors i början av 1918, förde samman ryssar i en opolitisk anda, i en anda av kultur och civilisation. När de första flyktingarna anlände till Finland var landet inte förberett på att ta hand om dem. Till en början fanns det inte heller något behov av det, eftersom de hade pengar och ägodelar. I takt med att antalet flyktingar ökade började det dyka upp nödställda och den ryska kolonin började ta hand om de gamla och medellösa emigranterna. Varje vecka anordnade kolonin, tillsammans med en rysk välgörenhetsförening, ett program med kvällar med lotterier och danser för att samla in pengar till skolor, fritidsaktiviteter och de behövande.

Medlemmar i den ryska klubben på ett gemensamt foto på 1930-talet. Museiverket / Alexander Savialoff.

Den ryska kolonin hade flera underorganisationer, bland annat olika försvarsförbund, som leddes av svurna monarkister, tidigare officerare i tsarens armé. Kolonin lyckades inte förena dessa föreningar, men den lyckades driva ett kulturellt och socialt liv. Orkestrar och körer bildades, pjäser uppfördes, konserter, balett- och operaföreställningar, uppläsningar och den årliga ryska kulturdagen ordnades. Populära evenemang var bland annat kolonins kvällsfester, kabaréer, danstillställningar, maskerader och julfester. Evenemangen hölls bland annat på Ryska klubben (Russki klub), Ryska köpmannaföreningens klubb (Kupetseski klub), i Vita salen, Baldersalen och Ryska skolan.

Barnkalas på Ryska klubben på 1930-talet. Museiverket / Alexander Savialoff.

STJÄRNGÄSTER FRÅN EUROPA

Helsingfors kunde locka till sig kända artister från Europas stora emigrationscentra, som , Mariinskijteaterns och Sergej Dyagilevs ryska baletts stjärnballerina Tamara Karsavina, författaren Aleksandr Kuprin, sopranen Tatjana Menotti och på hösten 1935 bassångaren Feodor Shaljapin. Vid en välgörenhetsfrukost den 13 februari 1927 spelade till exempel Stanley Barnets Folleyband och Franciszek de Godzinskys orkester Mr François Jazz Band med Maria Kuznezova som solist.

Förutom den ryska kolonin var en annan viktig rysk organisation i Helsingfors det ryska köpmannagillet (Kupetseski klub), som inledde sin verksamhet sommaren 1918. I gillets klubb på Skatudden ingick en restaurang av hög kvalitet, ett bibliotek samt ett biljard- och kortrum. Klubben var en mötesplats för ryska köpmän, emigranter och finska köpmän som hade bott länge i Finland. Köpmannagillet var engagerat både i ryssarnas sociala liv och i omfattande välgörenhetsverksamhet.

RYSKA SCOUTKÅREN STIGFINNARNA

Den tredje ryska sammanslutningen som ägnade sig åt välgörenhet i enlighet med Tsarrysslands traditioner var ”Speciella kommittén för ryska angelägenheter i Finland r.f”. Den tog hand om rysk undervisning och ungdomsarbete bland emigrantbarn, till exempel den ryskspråkiga scoutkåren Stigfinnar- och teaterföreningen.

George (till höger) var medlem i den ryskspråkiga scoutkåren Stigfinnarna och spelade balalajka i kårens orkester. Familjen Godzinskys arkiv.

Scouter och amatörskådespelare samlades i Tabunovskolans källare. Båda Godzinskys barn var medlemmar i Stigfinnarna, och George spelade i truppens balalajkaorkester. George följde också med truppen på sin första utlandsresa till Stockholm vid 13 års ålder.

Stigfinnarna marscherar i centrala Helsingfors i slutet av 1920-talet. Familjen Godzinskys arkiv.

 

Bland skådespelarna i Tabunovskolans källare fanns Theodor Deroschinsky-Tugai och Valentin Yakovitch Ivanoff. Tugai, som var två år äldre än George, hade kommit till Finland från Lettland 1922. Några år senare blev Tugai känd som Teuvo Tulio, filmskådespelare och regissör. Ivanoff, som var tre år äldre än Tugai, blev känd som filmregissören Valentin Vaala.

GUDMODERN CORINNE NEUSCHELLERS SVÅRA ÖDE

Trots att George och Elise de Godzinskys föräldrar hade skilt sig 1920, och deras mor Maria Neuscheller hade flyttat till Wien några år senare, bröts inte barnens band med moderns släktingar. Farbror Vladimir Neuscheller, hans ryska hustru Maria och deras dotter Irina samt moderns syster Alexandra stannade permanent i Finland och höll kontakt med familjen Godzinsky.

Släktingar på besök i Godzinskys hem i Brunnsparken i mitten av 1930-talet. Till höger Georges och Elises farbror Vladimir Neuscheller och hans fru Maria. Bakom dem står moster Corinne Neuscheller. Elise har armen runt sin kusin Irene. Till vänster om Elise står guvernanten Elise Regenass. Vid bordsändan sitter fader Franciszek. De tre personerna till vänster är oidentifierade. Bakom kameran står George, med all säkerhet. Godzinskys familjearkiv.

I synnerhet deras mors yngre syster, moster Alexandra, född i S:t Petersburg den 30 november 1894, kom att stå familjen Godzinsky nära. Alexandra, som händelsevis tog sin mors förnamn Cornelia, var också Georges gudmor. I familjen Godzinsky kallades hon för tant Corinne. I en intervju senare i livet antydde George att hon hade upplevt en rad olika personliga svårigheter i sitt liv, bland annat ett misslyckat äktenskap. Han gick dock aldrig närmare in på vilka de andra svårigheterna var.

EN FÖRRÄDARE I FAMILJEKRETSEN

De ryska emigranterna i Finland på 1920-talet var långt ifrån okunniga om vad som hände i världen. De följde noga med nyheterna genom att prenumerera på ryskspråkiga emigranttidningar, som utkom särskilt i Paris, Riga och Belgrad. Dessa internationella publikationer följdes också av den finska pressen.

Den 6 maj 1928 kunde flera finska tidningar rapportera att den före detta ryska arméofficeren Sjalva Konstantinovitj Isseliani, som bodde som flykting i Viborg, hade avslöjats som sovjetisk spion och att förräderiet mot hans vapenbröder hade väckt stor uppståndelse bland emigranterna i Finland.

Familjen Neuscheller på Suur-Merijoki i början av 1920-talet. Stående från vänster Shalva Isseliani, hans make Alexandra Isseliani född Neuscheller, Vladimir, Heinrich och Maria Neuscheller. Sittande till höger är Johanna Neuscheller. Familjen Godzinskys arkiv.

Till höger Shalva Isseliani, som avslöjades vara bolsjevikspion, mosterns make. Stående morbrodern Vladimir Neuscheller. De två männen till vänster är oidentifierade. Godzinskys familjearkiv.

Tidningarna beskrev Isseliani som en ytlig men modig och listig man, som hade fått en god uppfostran och med tiden hade tagit sig in i de bästa sociala kretsarna i S:t Petersburg. Isseliani hade avstått från militärtjänstgöring före kriget och blivit en börsspekulant. Han hade anlänt till Finland 1921 och omedelbart anslutit sig till monarkisterna i Viborg. Han valdes genast till medlem av specialkommittén för ryska flyktingar och till officer i S:t Georgsriddarnas sällskap.

Efter att ha levt över sina tillgångar i Finland var Isseliani tvungen att förlita sig på sin hustrus förmögenhet, som var född Neuscheller. Enligt tidningarna hade fru Isseliani nyligen med hans samtycke sålt en stor gård som tillhörde familjen Neuscheller i närheten av Viborg. Tidningarna skrev: ”Med sin andel av köpeskillingen för hustruns hus gav sig herr Isseliani sedan in i timmerhandeln, men förlorade allt och gick i konkurs. Han gjorde ingen hemlighet av denna olycka för sina bekanta. Därav det faktum att Isseliani därefter gick och erbjöd sina tjänster till bolsjevikerna, som gladeligen accepterade erbjudandet och lovade Isseliani en regementschefspost i Röda armén. I väntan på avresan till Ryssland höll Isseliani kontakten med sina nya värdar, samtidigt som han behöll sin tidigare position i de bolsjevikiska motståndarnas läger, tills han en kväll förra månaden blev avslöjad med att tillsammans med konsulatsekreteraren stiga in genom dörren till det sovjetiska konsulatet i Viborg. 

Händelsen bevittnades av andra emigranter som av en eller annan anledning redan hade börjat misstänka Isseliani. Isseliani förnekade sin skuld och förklarade att hans relation till konsulatsekreteraren grundade sig på en gammal bekantskap från tiden före revolutionen. Trots detta avskedades Isseliani från alla sina förtroendeuppdrag. Han väntas resa till Ryssland inom de närmaste dagarna.”

TANT CORINNE MITT I SKANDALEN

Isseliani, som avslöjades som förrädare, var gift med Georges moster, Alexandra Isseliani, som inte bara förlorade sin make och sitt rykte utan också sitt betydande arv.

Unga Alexandra Neuscheller, Georges gudmor. Familjen Godzinskys arkiv.

I det bolsjevikfientliga emigrantsamhället måste upptäckten av att hennes make var en förskingrare ha kommit som en svår chock för henne. Emigranterna tyngdes av de traumatiska minnena från sitt förflutna bakom östgränsen och alla ryska flyktingar kände rädslan för Tsheka. Bland emigranterna gränsade rädslan för ukrainarna till paranoia. Vem som helst kunde misstänkas för att ha anslutit sig till bolsjeviklägret. Det räckte med en märkligt fet plånbok eller en släkting som arbetade som kontorist i Sovjetunionen.

FAZERAKADEMIN

I slutet av juni 1929 flyttade Alexandra Isseliani under skandalartade omständigheter från Viborg till Helsingfors och började använda namnet Cornelia Neuscheller. Från och med den dagen var hon tvungen att försörja sig själv.

Alexandra på 1920-talet. Familjen Godzinskys arkiv.

Som många andra ryska immigranter fick hon arbete på Karl Fazers karamellfabrik A.B. ”Hon, som aldrig tidigare hade behövt försörja sig, var stolt och glad över att kunna försörja sig själv.” George hade stor respekt för sin gudmor. ”Moster Corinne var en blygsam, modig och uthållig kvinna som utan att ge upp kämpade i motgångar.”

I det antiryska klimatet hade emigranter som inte kunde tala finska eller svenska begränsad tillgång till arbete. Det var i denna situation som konditorn Karl Fazer sträckte ut en hjälpande hand till många. Som ung hade Fazer själv lärt sig sitt yrke i G. Berrinis konditori i S:t Petersburg. När Fazer grundade konditorifabriken 1897 hade han anställt ryska mästare som medarbetare. Fabriken låg i Mästarhuset i stadsdelen Rödbergen i Helsingfors, mellan Fabriksgatan och Styrmansgatan.

Arbetare vid Fazers sötsaksfabrik på Rödberget i Helsingfors 1912. Museiverket / Artur Faltin.

Konditor Karl Fazer vid sitt skrivbord strax före sin död i oktober 1932. Museiverket / Pietinen.

Den s.k. Fazer-akademin blev på 1920-talet en stor arbetsgivare för ryska invandrare i olika åldrar. Fazers ryska mästare talade ryska, vilket hjälpte emigranterna både att få jobb och att anpassa sig till arbetet. Vid sidan av arbetet var konfektyrfabriken skådeplats för hetsiga politiska debatter.

Anställningsförhållandena på Fazer var långa och emigranterna höll hårt i sina jobb. Cornelia Neuscheller lämnade Fazer först när skiftesarbetet blev för tungt för henne. Hon fick ett nytt jobb på juvelerarföretaget Tillander som lagerbiträde, ett jobb som hon behöll tills hon var över 70 år.

Cornelia Neuscheller fortsatte att arbeta tills hon varöver 70 år. Familjen Godzinskys arkiv.

Läs som  nästa: Georges första pianolärare var Nikolai van der Pals

Text: Tiina-Maija Lehtonen

Svensk översättning: Christian de Godzinsky