Tammikuu 1946: Serpin ja Georgen operetti Veronica

Albert Edelfelt maalasi 22-vuotiaan Elsa Lindbergin muotokuvan Helsingissä 1898. Kirjailijatar Elsa Lindberg-Dovlette oli Serpin ja George de Godzinskyn Veronica-operetin esikuva. Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo.

“Tämän operetin tekeminen sai alkunsa vuonna 1944, jolloin nimimerkki Serp otti minuun yhteyden, kertoi operettisuunnitelmasta ja pyysi mukaan”, George de Godzinsky kertoi tamperelaisen Kansan Lehden haastattelussa tammikuussa 1946. “Mutta vasta viime vuoden loppupuolella päästiin oikein työhön käsiksi.”

Nimimerkki Serp eli kirjailija Seere Salminen oli ehdottanut Georgelle yhteistä operettia vuoden 1944 lopulla. Idea oli itänyt Serpin mielessä kauan, mutta vasta kun hän puhui asiasta Godzinskylle - joka Serpin mukaan oli kuin tuli ja leimaus - operetista tuli totta. Lopullinen sysäys oli todennäköisesti kirjailija Elsa Lindberg-Dovletten kuolinuutinen lokakuussa 1944. Elsa oli elänyt värikkään ja kiehtovan elämän. Serpin ja Georgen operetista ei tullut kuitenkaan Elsa vaan Veronica.

Vasemmalta toimittaja ja konsulin rouva Seere Salminen eli Serp, Sirkka-Liisa Virtamo ja tunnistamaton Hufvudstadsbladetin toimittaja Helsingin Sanomien juhlissa 1940. Finna.

VERONICAN ESIKUVA ELSA LINDBERG

Operetin nimihenkilön Veronica Careliuksen esikuva Elsa Lindberg syntyi suomalaiseen musiikkikotiin Tukholmassa 13. helmikuuta 1876.

Elsan isä Karl Johan Lindberg (1837-1914), puutarhurin poika Askaisista, oli opiskellut viulunsoittoa ensin Helsingissä Fredrik Paciuksen johdolla ja sitten 1861-1864 Leipzigissa, Hannoverissa, Weimarissa ja Wienissä opettajanaan muun muassa kuuluisa Joseph Joachim. Palattuaan maailmalta Karl Johan oli toiminut 1861-1864 Helsingissä Uuden teatterin orkesterin konserttimestarina.

Karl Johan solmi 1867 avioliiton pianisti Gustava Emilia “Emmy” Wiikin (1844-1926) kanssa, muutti kaksi vuotta myöhemmin vaimoineen Tukholmaan, missä toimi hoviorkesterin viulistina ja kuninkaallisen musiikkiakatemian ensimmäisenä viulunsoiton opettajana yli kolme vuosikymmentä. Työnsä ohessa Karl Johan teki konserttimatkoja Suomeen, Saksaan ja Itävaltaan.

Perheeseen syntyi kolme tytärtä, Gerda Gustafva (1869-1929), Sigrid Johanna (1871-1942) - josta isän tavoin tuli viulisti - ja Elsa Cecilia Maria (1876-1944). Lindbergin suvun musikaalisuudesta kertoo, että Karl Johanin Ahvenanmaalla syntynyt serkku Alie Lindberg (1849-1933) loi uran kansainvälisenä pianotaiteilijana.

“Asuimme Tukholmassa, jonne isäni oli kutsuttu Konservatorioon professoriksi ja kuninkaallisten henkilöiden musiikinopettajaksi”, Elsa kertoi Kansan Kuvalehdelle vieraillessaan Helsingissä alkuvuodesta 1932. “Isäni oli viulutaiteilija, äitini pianisti omaa sukuaan Emmy Wiik, taidemaalari Maria Wiikin sisar. Minussa on siis taiteilijaverta sekä isän että äidin puolelta. Vanhempani olivat molemmat suomalaista sukua ja asuivat alkujaan Suomessa. Minä synnyin vasta Ruotsiin muuton jälkeen Tukholmassa. Mutta nuoruudessani oleskelin paljon Suomessa.”

Maria Wiikin (1853-1928) muotokuva kymmenvuotiaasta sisarentyttärestään Elsasta. Yksityiskokoelma.

ALBERT EDELFELT HALUAA IKUISTAA ELSAN

Päästyään ylioppilaaksi Elsa työskenteli Tukholmassa toimittajana, hän avusti useita sanomalehtiä käyttäen nimimerkkiä Cric-Cric.

Vieraillessaan Helsingissä 1898 Elsa törmäsi Taiteilijakerhon juhlassa Albert Edelfeltiin. “Hän sanoi tahtovansa maalata minut. Erityisesti hän kiinnitti huomionsa käsiini, joiden piti tulla välttämättä tauluun. Lupasin mennä seuraavana päivänä hänen ateljeeriinsa. Aamulla katselin käsiäni, hankasin niitä saippualla ja harjalla ennen lähtöäni, käytin lämmintä vettä ja läksin ulos pakkaseen.”

Albuminlehdellä vasemmalla Albert Edelfelt ja oikealla Elsa Lindberg 1901. Museovirasto.

Tapahtumien aikaan Elsa oli 22-vuotias. “Saavuin Edelfeltin ateljeeriin. Mukaani otin vaaleansinisen puseron, joka mielestäni oli kaunein. Saanko nähdä kauniit kätenne, sanoi Edelfelt. Ojensin käteni. Eiväthän ne ole ollenkaan niin kuin eilen, huudahti Edelfelt, nehän ovat ihan siniset! Ja kun sitten ilmestyi vielä sininen puserokin, Edelfelt kauhistui yhä enemmän. Tuossa mustassa korkeakaulaisessa puvussa teidät on maalattava. Te muistutatte Velasquezin naisia. Pukuun on vielä saatava Velasquez-kaulus. Mistä kaulus? Löysimme valkoista kangasta. Seinällä riippui kitara. Siitä otettiin kieli, josta tehtiin kovoke kauluksen reunaan. Bertta Edelfelt valmisti tuossa tuokiossa kauluksen, joka taulussa kaartuu ruhtinaallisesti. Sillä välin olivat kätenikin lämmenneet.”

Albert Edelfeltin muotokuva Elsa Lindbergistä palkittiin Pariisin maailmannäyttelyssä 1900. Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo.

Edelfeltin maalaama Elsan muotokuva palkittiin Pariisin maailmannäyttelyssä 1900 kultamitalilla, ja Ateneum hankki sen kokoelmaansa.

Albert Edelfeltin lyijykynällä tehtyjä sommitelmaharjoitelmia kirjailijatar Elsa Lindbergin muotokuvaa varten 1898. Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo.

“Edelfelt maalasi minusta vielä pastellimuotokuvan, jossa minulla on turkiskaulus ja suuri plyymihattu”, Elsa muisteli Kuvalehdelle. “Tämä taulu on nyt kotonamme Monacossa. Ja tähän tauluun liittyy tarinani.”

Albert Edelfeltin pastellimuotokuva Elsasta turkiskauluksessa ja plyymihatussa 1898. Yksityiskokoelma.

 

PERSIAN PRINSSI TARJOAA ELSALLE SAMPPANJAA

“Matkustin kotiin Tukholman laivalla pastellimaalaus mukanani. Laivan kapteeni Knorring oli hyvin onneton. Laivalla oli mukana ylhäinen matkustaja, persialainen prinssi Mirza Riza Khan, joka tuli Moskovasta. Mutta prinssi ei osannut suomea eikä ruotsia, vaan venäjää ja ranskaa. Ja niitä ei kukaan laivalla osannut. Ja kapteniin oli käsketty pitää huolta vieraan viihtymisestä. Mitä tehdä? Persialainen vieras käveli kannella musta korkea lakki päässä onnettoman ja pahantuulisen näköisenä. Silloin kapteeni tuli luokseni ja pyysi, että pelastaisin tilanteen, kun osasin ranskaa. Minut esiteltiin prinssille ja toimin sitten tulkkina hänen ja muun seurueen välillä. Tunnelma oli iloinen, soitettiin pianoa, minä lauloin. Prinssi tilasi koko seurueelle shamppanjaa.”

Ylhäinen matkustaja Ruotsin laivassa oli persialainen prinssi, diplomaatti ja runoilija Mirza Riza Khan Arfa-ud-Dovleh’.

“Kun lähestyimme Tukholmaa, prinssi kysyi, olisiko minulla matkatavaraa, jonka hän saisi liittää tavaroihinsa, ne kun menivät ilman tullia. Ei minulla muuta sellaista ole kuin tämä taulu, jonka pelkään vahingoittuvan tullimiesten kopeloidessa, vastasin. Prinssi otti taulun ja hävisi satamassa diplomaattivastaanottajiensa mukaan."

Elsa Lindberg 1898. Museovirasto

"Seuraavana päivänä tuli kotini palvelijatar ilmoittamaan, että ulkona seisoo musta ja omituinen mies, jolla on korkea musta lakki ja venäläiset kalossit ja ikäänkuin taulupaketti kainalossa. Sanonko hänelle, ettei meillä osteta mitään, kysyi tyttö”, Elsa jatkoi kertomustaan. “Prinssi kutsuttiin sisään. Hänessä ilmeni halu oppia ruotsin kieltä. Päätettiin, että rupean antamaan hänelle tunteja.”

Albert Edelfelt maalasi Elsa Lindbergistä akvarellin 1901. Åbo Akademin säätiö.

Prinssi oli kuitenkin huono oppilas, eivätkä hänen ruotsinopintonsa edistyneet. “Hän ei osaa ruotsia vielä tänä päivänäkään”, Elsa totesi lehdelle. “Mutta tunnit veivät aivan toisenlaiseen tulokseen. Neljä vuotta myöhemmin meidät vihittiin Konstantinopolissa.”

Elsan aviomies Persian prinssi Reza Khan Arfa Danesh 1907. Wikipedia.

 

ELSA SAA PRINSSINSÄ KONSTANTINOPOLISSA

Avioituessaan Elsa oli 26-vuotias ja sulhanen 30 vuotta vanhempi. Prinssi oli myös naimisissa ja hänellä oli lapsia edellisistä liitoistaan. Avioliiton solmimisen jälkeen Elsasta tuli prinsessa ja hän alkoi käyttää nimeä Elsa Lindberg-Dovlette. Prinssipari asettui asumaan Ottomaanien valtakunnan pääkaupunkiin Kontantinopoliin, missä nuorikko tutustui elämään haaremissa. Elsa sai prinssille kaksi lasta, pojan, Ebrahim Khan’in ja tyttären, Fatimeh Enayet’in.

Prinsessa Elsa Dovlette-Khanoum ja hänen lapsensa Ebrahim ja Fatimeh huhtikuussa 1909. Museovirasto.

Vuonna 1901 Elsa julkaisi esikoisteoksensa Ann-Lis ja 1908 toisen romaaninsa Kvinnor från manareternas stad, missä kuvasi haaremielämää ennen ensimmäistä maailmansotaa. Ottomaanien valtakunnassa elettiin murroskautta, perinteiset tavat ja uskomukset olivat väistymässä uusien aatteiden tieltä.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Mirza Riza Khan nimitettiin Persian edustajaksi Kansainliittoon. Perhe muutti Monacoon, missä se asettui prinssin rakennuttamaan palatsiin Villa Ispahaniin osoitteessa 57 Boulevard du Jardin Exotique.

Villa Ispahan, Mirza Riza Khanin perheen kotipalatsi Monacossa. Public Domain.

1920-luvulla Elsa jatkoi kirjailijan uraansa. Hän kertoi kokemuksistaan eurooppalaisena itämaisessa kulttuurissa; 1921 ilmestyi I alla tonarter, ja 1924 Främling. Hänen tuotantoaan käännettiin monille kielille, myös suomeksi. Vuonna 1925 ilmestyi Haaremin ristikon takaa: pohjoismaalainen nainen itämaalaisen puolisona, ja 1926 Anna-Liisa, Kaikissa sävellajeissa, Naisia minareettien kaupungista: lehtiä nuoren turkkilaisnaisen mietekirjasta ja Viulutyttö.

Mirza Riza Khan nimitettiin 1928 Persian lähettilääksi Tanskaan, Norjaan, Ruotsiin ja Suomeen. “Aivan hiljattain hänen lähettilään toimensa Suomessa lakkasi, kun uuden Persian Venäjän lähettilään toimintapiiriin on yhdistetty myös Suomi", Elsa kertoi Kuvalehdelle talvella 1932. "Erotessaan Suomen lähettilään toimesta mieheni sai Suomen Valkoisen Ruusun ritarimerkin. Hän oli siitä iloinen ja ylpeä.”

Elsan Suomen vierailu liittyi hänen uusimman kirjansa, 1931 julkaistun Bakom stängda haremsdörrar markkinoimiseen. Suomennos ilmestyi 1932 nimellä Häät Bosporin rannalla: Haaremin ristikon takaa.

Prinssi Mirza Riza Khan kuoli 1937 Teheranissa 91-vuotiaana. Elsa Lindberg-Dovlette kuoli Tukholman naapurissa Saltsjöbadenissa 68-vuotiaana 1. lokakuuta 1944.

 

OPERETIN SYNTYVAIHEET

Serp oli viettänyt heinä- ja elokuun 1945 operetin käsikirjoituksen parissa. “Minä pääsin aloittamaan työni syyskuun alussa”, George kertoi Kansan Lehden haastattelussa.

Veronicassa Godzinsky kokeili toisen kerran laajemman muodon säveltämistä. Ensimmäinen kokeilu oli ollut keväällä 1939, jolloin George oli kirjoittanut musiikin laulunäytelmään Lavea luonne. Tekstin oli laatinut salanimi Y.Aava eli Eine Laine, joka oli myös ohjannut esityksen. Ensi-ilta Helsingin Kansanteatterissa 10. toukokuuta 1939 oli saanut lehdiltä murska-arvostelut. 

Kokemusta laajan kokonaisuuden säveltämisestä oli kertynyt myös elokuvamusiikista. Vuodesta 1938 alkaen George oli säveltänyt musiikin 25 elokuvaan, ja iskusävelmiksi olivat nousseet sellaiset kappaleet kuin Sulle salaisuuden kertoa mä voisin ja Katupoikien laulu.

Syyskuun 30. päivänä sanomalehdet uutisoivat, että "todennäköisesti vielä tämän näytäntökauden aikana Serpiltä ja Godzinskyltä oli tulossa parrasvaloihin uusi suuri kotimainen romanttinen suuroperetti Veronica". Tapahtumat sijoittuisivat 1890-luvulle ja aiheena olisi erään tunnetun suomalaissyntyisen naisen värikkäät, romanttiset elämänvaiheet. Ensiesitys olisi joulun tienoissa samanaikaisesti sekä Helsingin Kansanteatterissa että Tampereen Työväen Teatterissa.

“Siinä tuli vähän kiire, mutta sain operetin kuitenkin lopullisesti valmiiksi marraskuun 26. päivänä, siis kolmessa kuukaudessa. Olin kyllä jo kesän aikana säveltänyt melodioita, joten minulla oli suuri pino nuottiaineistoa. Kirjoitin ensiksi pianolle koko jutun ja sen jälkeen sovitin sen orkesterille. Kiire siinä oli, sillä orkesteripartituurikin käsittää lähes 400 sivua. Helsingin Kansanteatteri ahdisti kovasti saadakseen operetin esitettäväkseen joulun aikaan. Ensi-ilta saatiinkin valmiiksi loppiaisaatoksi”, George kertoi haastattelijalleen. Hän antoi operetille myös opusnumeron, Veronica on op. 100.

"Olin kyllä jo kesän aikana säveltänyt melodioita, joten minulla oli suuri pino nuottiaineistoa." Sään salliessa George sävelsi kesällä ulkona. Godzinskyn perhearkisto.

Säveltämisen lisäksi George kirjoitti operettiin myös laulujen sanat. Tunnettu iskelmäsanoittaja, Yleisradion kamreeri R.R. Ryynänen riimitteli Georgen suorasanaiset tekstit laulettavaan runomuotoon. Ruotsalaisen Teatterin näyttelijä, oopperalaulaja Ture Ara käänsi Veronican tekstit ruotsiksi.

 

VERONICA - KOLMINÄYTÖKSINEN ROMANTTINEN OPERETTI

Kolminäytöksisen Veronican tapahtumat sijoittuvat 1890-luvun loppupuolen Pariisiin, Persiaan ja Suomeen. Juoni on operettien tapaan täynnä rakkautta, jännitystä, sekaannuksia ja seikkailuja.

Veronica Carelius (sopraano) on nuori suomalainen laulajatar, jolla on kaksi kilpakosijaa, suomalainen taidemaalari Paul Valery (baritoni), ja Persian prinssi Aga Riza Nassir (bassobaritoni). Muita roolihahmoja ovat koominen vanha pariskunta, Sockelhovin patrunessa Emerentia Sockel (mezzosopraano) ja pariisilainen taidesalongin omistaja Monsieur Moliére (baritoni), subrettipari Pontus Sockel (baritoni), Sockelhovin patrunessan poika ja Paulin kaveri ja taidesalongin omistajan tytär Suzanne Moliére (mezzosopraano) sekä Persian vanha ruhtinatar (puherooli) ja prinssin adjutantti Ben Ali (baritoni) ja Hassan (puherooli). Mukana on lisäksi haareminaisia, itämaisia tanssijoita ja suomalaisia kansantanssijoita (kuoro ja tanssijoita).

Veronican pianopartituurin käsikirjoituksen kansi. George antoi Veronicalle opusnumeron 100. Godzinskyn perhearkisto.

 

Veronican pianopartituurin käsikirjoituksen ensimmäinen aukeama. Godzinskyn perhearkisto.

Säestävässä orkesterissa on kaksi vaihtoehtoista kokoonpanoa. Vahvistettuun A-orkesteriin kuuluu jousiston lisäksi 3 huilua, 2 oboeta, 3 klarinettia, 2 fagottia, 3 cornoa, 2 trumpettia, 2 pasuunaa, tuuba, lyömäsoittimet, harppu ja celesta. Pienempään B-kokoonpanoon kuuluu 3 viulua, sello, basso, huilu, klarinetti, 2 trumpettia, pasuuna, lyömäsoittimet ja piano (ei välttämätön).

 

TAPAHTUMAPAIKKOINA PARIISI, PERSIA JA SUOMI

Veronican kolme näytöstä jakautuvat kuudeksi kuvaelmaksi. Ensimmäinen kuvaelma tapahtuu pariisilaisessa taidesalongissa, missä näyttelyn huomattavin teos on suomalaisen taidemaalarin Paul Valeryn maalaama, Pariisissa suuren menestyksen saavuttanut muotokuva suomalaisesta laulajattaresta, Veronica Careliuksesta. Albert Edelfeltin 1898 Elsa Lindbergistä maalaama suurikokoinen muotokuva on esillä operetin ensimmäisessä kuvaelmassa. Kun Persian prinssi saapuu näyttelyyn ja näkee muotokuvan, hän ihastuu. Vielä enemmän hän ihastuu saadessaan tutustua maalauksen vaalean, sinisilmäiseen malliin luonnossa. Prinssi haluaa kaunottaren omakseen.

Toinen kuvaelma tapahtuu pariisilaisessa loistohotellissa, missä tanssitaan muun muassa viehkeän valssin tahdissa. Ihastunut prinssi kutsuu Veronican ja koko tämän suomalais-ranskalaisen seurueen tuhannen ja yhden yön seikkailuihin hoviinsa Persiaan. Seurueesta jätetään pois vain taidemaalari Paul ja ystävänsä Pontus, joka on rakastunut salongin omistajan tyttäreen Suzanneen.

Suomen Sosialidemokraatissa 8. tammikuuta 1946 julkaistu kuva Helsingin Kansanteatterin Veronica-operetin toisesta näytöksestä. Vanhana persialaisena ruhtinattarena Enni Rekola ja prinssinä Hannes Veivo. Kansalliskirjasto / Sanomalehtien digiarkisto.

Kolmas kuvaelma tapahtuu prinssin huvipurrella, neljännessä ollaan prinssin eksoottisessa, loisteliaassa palatsissa ja ihaillaan muun muassa itämaista tanssia, ja viidennessä Persian erämaassa. Selviää, että myös Paul ja Pontus ovat hankkiutuneet paikan päälle Persiaan.

Viimeisessä kuudennessa kuvaelmassa ollaan Suomen heleässä suvessa, Sockelhovin kartanon juhannusjuhlissa Karjalassa. Kansallispukuiset tytöt ja pojat tanssivat polkkaa hovin viljavainioiden keskellä. Tapahtuu lopullinen välienselvittely, ja päinvastoin kuin Elsa tosielämässä, Veronica palaa kotimaahan ja menee naimisiin suomalaisen taidemaalarirakastettunsa kanssa.

 

VERONICAN VOITTOISA KANTAESITYS HELSINGIN KANSANTEATTERISSA LOPPIAISAATTONA 1946

Uudenvuodenpäivänä 1946 Georgen entinen rakastettu ja “ikuinen ystävä”, imatralainen Annikki Vuokniemi solmi avioliiton pieksämäkeläisen veturinkuljettajan Kauko Nenosen kanssa. George ei ehtinyt mukaan hääjuhlaan, sillä operetin ensi-iltaan Helsingin Kansanteatterissa oli enää neljä päivää. Veronica sai kantaesityksensä Kansanteatterin Ylioppilastalon näyttämöllä loppiaisaattona 5. tammikuuta 1946. Esitys oli loppuunmyyty.

Helsingin Kansanteatteri järjesti esityksiä useassa eri osoitteessa. Veronica-operetin näyttämö oli Vanha ylioppilastalo. Helsingin kaupunginmuseo / A. Salokorpi.

Veronican vastaanotto sanomalehdistössä ei olisi voinut olla ylistävämpi. “Kotimainen operetti Veronica valloitti loppiaisaattona Kansanteatterin täpötäyden katsomon täydellisemmin kuin ainoakaan toinen näytelmä moniin herran aikoihin”, Työkansan Sanomien nimimerkki M.S. kirjoitti ensi-illan jälkeen.

“Kotimainen operetti ei ole jokapäiväinen ilmiö. Sen vuoksi sellaiseen ilman muuta suhtautuu tavallista kiinnostavampana teatteritapauksena”, Ilta-Sanomien P. T-vi selosti. “Jännittyneen odotuksen tunnelma painoikin leimansa Kansanteatterin Ylioppilastalon suojiin viime lauantaina, jolloin Veronica sai ensiesityksensä. Ja menestyksellisen illan päättyessä puhkesivat suosionosoitukset valloilleen myös tavallista ponnekkaammin, sali aivan tömisi taputuksista, kun tyylikkäät tekijät kirjoittaja Serp, säveltäjä Godzinsky ja vierailijaohjaaja Antti Halonen innostuneen yleisön vaatimana yhä uudelleen vedettiin esiin.”

“Loppuunmyyty salonki kuohui ihastusta ja huusi esille kaikki menestykseen vaikuttaneet. Loppuvaikutelmaksi jäi, että Veronica on operetti, joka kyllä kestää kilpailun ulkomaalaisten kanssa ja jonka voi ennustaa vierailevan kaikilla mahdollisilla Suomen näyttämöillä”, hehkutti puolestaan Helsingin Sanomien nimimerkki E. P-la.

Valkeakosken Sanomat vakuuttui, että “kyllä sitä vain osataan Suomessakin”. Yleisön reaktiosta lehti kirjoitti: “Ensi-iltayleisö lämpeni niin, ettei tahtonut malttaa suosionosoituksiltaan ollenkaan kotiin lähteä. Kukkia ja lahjoja kertyi näyttämölle röykkiöittäin.”

“Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Serpin kirjoittamasta operetista Veronica tule Kansanteatterille todellinen kassakappale, siksi valtava oli sen ensi-iltamenestys. Yleisö oli luonnollisestikin kiinnostunut näkemään, mitä suomalaiset operetintekijät oikein saavat aikaan ja saapui runsaslukuisena tilaisuuteen. Veronicaa voidaankin pitää ensimmäisenä kunnollisena vähän korkeammatkin vaatimukset täyttävänä kotimaisena operettina. Juhlapukuinen yleisö oli ylenpalttisen ihastunut. Kirjailijan, ohjaajan ja muusikerin tullessa esityksen päätyttyä lavalle syttyi valtava kohu, paukutettiin oikein jalkoja lattiaan. Kukkaissato oli yllättävän runsas”, Suomen Sosialidemokraatin nimimerkki T.A. kirjoitti.

Kaikki arvostelijat ennustivat Veronicalle pitkää ikää. Vain Työkansan Sanomien arvostelijalla oli hapan asenne operetin koko lajityyppiä kohtaan: “Teatteritaiteen kannalta ei kaikkein kotimaisinkaan tehtaan merkki pysty nostamaan operettia ikivanhalta ajanvietteelliseltä tasoltaan. Himphamppua se on taiteen näkökulmasta, mutta ehkäpä siksi pelastaa teatterille varmaan ne yleisöjoukot, jotka tanssi on siltä varastanut ja eräät kunnon näytelmät työntäneet pois. Vahinko vain kuinka paljon hyvää työtä on tuhlattu noin lapselliseen hommaan.”

 

MANNERMAINEN LOISTO-OPERETTI SUOMALAISITTAIN

“Serp, Godzinsky ja Halonen olivat täydellisesti “löytäneet toisensa”, antaen kukin täyden osuuden yhteiseen tehtävään”, Helsingin Sanomat kehui. Veronicaa luonnehdittiin “oikeaksi mannermaiseksi loisto-operetiksi”, joka oli suunnattu yleisölle, jolle teatteri ilman “operettihauskuttelua” ei ole teatteria lainkaan. Tälle yleisölle Serp oli kirjoittanut operetin “kansalliselle pohjalle”, mutta säilyttänyt samalla mukana “ulkomaisten operettien romanttiset kulissit”.

Serpiä kiitettiin “nokkelaksi kynänkäyttäjäksi” - vaikka “Veronica ei tarjonnutkaan neronvälähdyksiä eikä leikkaavaa huumoria” - ja Godzinskya “näppäräksi musiikintekijäksi”. Halonen taas oli “mielikuvitusrikas ja tyylillä varustettu teatterimies”, sitä todistivat operetin “nokkelat keksinnöt ja tanssit”.

Serp eli toimittaja Seere Salminen työhuoneessaan Valittujen Palojen toimituksessa Ludviginkadulla 1948. Finna.

Serp tunnettiin hauskoista revyistään, joita Kansanteatterissa oli nähty aikaisemminkin. Veronicassa hän oli vainunnut osuvasti romanttisen aiheen ja “sommitellut totta ja satua taitavasti sekoitellen operetiksi”. “Sanotaan ettei operetti saa olla todellisuutta, vaan satua, jossa romanttinen rakastelu ja kaikkea logiikkaa vailla olevat tempaukset ovat mahdollisia. Tässä suhteessa ei Serpinkään Veronica poikennut useista ennennähdyistä”, Vapaan Sanan nimimerkki Kela kirjoitti. “Aihe on kuten operetille kuuluukin, romanttinen ja täynnä lemmenpauloja ja haikeutta”, Suomen Sosialidemokraatti totesi. Veronica täytti “kansainväliset mitat”, siinä oli ainesta menestysoperettiin. Mutta vaikka Serpin teksti oli “luistavasti juoksevaa” ja “sen ilakoivassa kepeydessä oli oikeata operettisävyä” - varsinkin kirjoittajan “vitsivalmiuden tietäen” - Veronicassa olisi saanut olla huumoria ja komiikkaa enemmän.

Huomautuksia tuli myös esityksen pituudesta. Vaikka operetissa oli “paljon koreata näkemistä ja kuulemista”, monen mielestä se olisi saanut olla lyhyempi. Ilta-Sanomat olisi supistanut viidennen kuvaelman esiripun edessä esitettäväksi.

Joillekin loppu aiheutti myös pettymyksen. “Valitettavasti loppu on laimeahko, vaikuttaa kuin olisi vain tahdottu saada kaikki äkkiä päätökseen ja koko kotimaankohtaus sisältääkin vain onnelliselle lopulle kuuluvia syleilyjä ja suudelmia vähän sinne ja tänne.”

 

GODZINSKYN "LIIANKIN HYVÄ MUSIIKKI"

George sai kehuista aimoannoksen osakseen. “Suuri kunnia operetin onnistumisesta lankeaa sen säveltäjälle George de Godzinskylle”, Suomen Sosialidemokraatti julisti. “Godzinsky oli säveltänyt laatuunkäyvän, operetiksi jopa “liiankin hyvän” musiikin, jossa primadonnan laulut lähentelevät usein ooppera-aarioita”, totesi puolestaan Valkeakosken Sanomat.

Karjalan mukaan Godzinsky oli luonut Serpin tekstin pohjalta “hyvin onnistuneen sävelasun, jossa kuullaan kaikuja niin Pariisista ja itämailta kuin myös Suomesta sekä vanhemmassa että modernissa asussa”. “Tämä kekseliäs musiikki on sekä pirteää että sointuvaa eikä se tunnelmallisissakaan kohdissa eksy banaalisuuteen”, lehti kiitteli.

Myös Vapaan Sanan mielestä Godzinsky oli tehnyt “hyvää työtä”. “Helposti sulavana ja notkeana operettimusiikkina sille annettakoon täysi tunnustus, vaikka joskus Marja Tyrkön ja Kauko Kokkosen usein toistuvissa lemmenlauluissa joku Lehár-Kálmánmainen crescendo jäikin korviin kaikumaan.”

Helsingin Sanomien mukaan “Serpin tarinalle antoi erityisen viehätyksen George de Godzinskyn tunnelmallinen, itämaisaiheinen tai reippaan hilpeä musiikki”. Lehti julkaisi kaksi kritiikkiä, joista toisessa musiikkiarvostelija Tauno Karila keskittyi pelkästään Godzinskyn panokseen. “Melodia ja rytmi ovat ne ainekset, joille hyvä operettimusiikki rakentuu. Veronicasta, uudesta kotimaisesta operetistamme ei tarvitse kuulla montakaan tahtia, kun jo huomaa, että se täyttää tyylin vaatimukset. George de Godzinskyllä, operetin säveltäjällä on vuolas sävelsuoni, joka pulppuaa vaivattomasti ja kekseliäästi. Hänellä on lisäksi pitkäaikainen kokemus ja suuri asiantuntemus tämänlaatuisen musiikin alalla, mikä nyt erikoisen täysipainoisella tavalla ilmenee koko-illan operetin sävelmistä. Operetin tekstisisältö vaatii erittäin hyvinkin vastakohtaisia, taikka paremmin sanoen hyvin eri sukuisia melodioita. Liikkuvathan tapahtumat vuoroin itämailla, vuoroin Suomessa ja henkilöt ovat samoin yhtä kaukaisia sukulaisia keskenään. Erittäin onnistuneella tavalla on hra Godzinsky mielestäni ratkaissut nuo aiheen musiikille asettamat vaatimukset. Hän saa esiin hyvin tehokkaita maalauksellisia piirteitä tunnelmoivissa kohtauksissaan, jotka liian pienen orkesterin vuoksi eivät nyt esityksessään pääse vielä täyteen tehoonsa. Laulutekstin käsittely on luontevaa. Mutta ennen muuta on sanottava, että säveltäjällä on vaisto ja taito muotoilla kohtaukset kauniisti kaartuviksi kokonaisuuksiksi, olkoon sitten kysymyksessä dramaattisen aksentin antaminen taikka veikeä ilottelu. Esitys oli musikaalisessa suhteessa hyvin huoliteltua ja vauhdikasta säveltäjän itsensä johtaessa.” Arvostelunsa lopuksi Karila totesi: “Kokonaisuutena ilta oli kotimaisen operettimusiikin merkittävä voitto.”

Helsingin Sanomien tavoin Suomen Sosialidemokraatti julkaisi Veronicasta myös lehden musiikkiarvostelijan nimimerkki -lan eli Väinö Pesolan arvion: “Georges de Godzinsky on sommitellut Serpin uutuusoperettiin ennen kaikkea sujuvaa ja melodista musiikkia. Sen tanssirytmeissä on sekä iskevyyttä että sulavuutta ja tekstin lausutus on luontevaa. Herra de Godzinskyn erinomainen musiikillinen joustavuus on hänelle suonut mahdollisuuden antaa säveleilleen uskottavaa itämaista väritystä usein varsin kekseliäin puupuhaltimien keinovaroin. Omaa itsenäistä tyyliä on sanotussa musiikissa vähän, parhaana omana keksintönä jäi mieleen pääosan esittäjättären “kaipuulaulu” ensi näytöksessä. Säveltäjä olisi viisas, jos hän muuttaisi pari liian rohkeasti napattua triolimelodiaa Rimski-Korsakoffin Sheherazadesta. Kansanteatterin vähäisen vajalukuisen orkesterin mahdollisuuksia oli de Godzinsky osannut sangen kaikuisasti käyttää hyväkseen.”

Nya Pressen -lehden nimimerkki N. L-ou keskittyi arvostelussaan erityisesti säveltäjän osuuteen: “Men det är ju egentligen Georges de Godzinsky som Serp vill presentera: han har gjort musiken och han gör operetten. Han är visst elektiger, men det behövs också för att kunna träffa alla stilar och stämningar i detta romantiskt brokiga libretto. Hans musik äger både elegans och pregnans, ingivelse och habilitet. Den kväller fram ohämmad och mjukt rundhänt ur de mest olika källsprång. Vad man kanske mest uppskattar är att komponisten förstår att väva ihop de olika motiven - de finska tongångarna, den parisiska uppsluppenheten, den österländska koloriten - i en skickligt genomförd växelverkan, som inte bara går ut på att trumfa igenom vissa schlagermelodier. De moderna rytmerna i musiken är genomförda med kultiverad diskretion och de enskilda numren har både poäng och karaktär.”

George johti itse ensi-illan pianon äärestä “kerrassaan mukaansatempaavasti”, minkä jälkeen hän luovutti musiikin johdon Yngve Ingmanin “taitaviin käsiin”.

 

MONDEENI OHJAAJA ANTTI HALONEN

“Operetin on ohjannut Antti Halonen, jonka mielikuvitus, taiteellinen maku ja asiantuntemus viettävät riemuvoittoja monissa tyylikkäissä vilkkaissa ja värikkäissä kohtauksissa. Vieraileva ohjaaja on myös sommitellut operetin tanssit, jotka monella tavoin vaihtelevat eri tyyleissä ja tunnelmissa samalla kun ne ovat taidokasta ja alaan perehtynyttä työtä”, Karjala kiitteli. 

Halonen ja Godzinsky olivat tehneet aiemmin yhteistyötä Suomalaisen Oopperan Kreivitär Marizassa maaliskuussa 1943. Halosta pidettiin mondeenina ohjaajana, joka ei kulkenut perinteisiä latuja, vaan loi omalla tavallaan uutta ja virkistävää operettia. Hänen ohjauksessaan oli vauhtia ja eleganssia.

Vaikka harjoitusaika oli lyhyt - Georgen musiikki oli valmistunut vain kuukausi ennen ensi-iltaa - Veronicassa näkyi Haloselle ominainen “elegantti ja persoonallinen leima”, joukkokohtausten rytmittely oli luontevaa, ja tanssijoiden liikunnassa pyrkimystä vapautuneisuuteen ja oikeaan rytmiin. “Vierailijaohjaajan tanssit olivat ylipäätään kaikki hyvällä maulla ja taiteellista näkemystä osoittaen suunnitellut, niiden linjakkuus teki silmälle hyvää”, Ilta-Sanomat kirjoitti. Silti huumoria olisi kaivattu enemmän sekä tekstiin että sen tanssinumeroihin: “Koomillinen panos oli operetin tässäkin osassa ohuinta - huumoria kaipasi pariin koomilliseen tanssinumeroon tuntuvammin.”

 

MAALATUT NÄYTTÄMÖKUVAT JA SUOMI-FILMIN PUKULOISTO

Lavastaja Osmo Koskela oli maalannut Veronican jokaiseen kuvaelmaan värikkään ja komean näyttämökuvan. Ensimmäisissä Pariisiin sijoittuvissa kuvaelmissa Koskelan makua ei pidetty täysin varmana, maalauksia vaivasi raskaus ja värien ja linjojen epätasaisuus. Joidenkin arvostelijoiden mielestä Koskela onnistui parhaiten itämaisissa fantasiamaisemissa, toisten taas viimeisessä kuvaelmassa, vaaleassa ja ilmavassa suomalaisessa maisemassa.

1800-luvun lopun tyylinmukainen puvustus oli arvostelijoista ihastuttavaa katseltavaa. Pukuloistoa luonnehdittiin värikkäiksi ja hupaisaksi. Osa puvuista oli lainattu Suomi-Filmin puvustosta, osasta vastasi Alli Elo.

Ilta-Sanomissa 7. tammikuuta 1946 julkaistussa kuvassa Helsingin Kansanteatterin Veronica-operetin esittäjät Vappu Elo, Marja Tyrkkö ja Liisa Tuomi. Kansalliskirjasto / Sanomalehtien digiarkisto.

PRIMADONNA MARJA TYRKKÖ JA MUU KORKEATASOINEN ESIINTYJÄKAARTI

Veronican näyttelijäsuorituksia pidettiin korkeatasoisina. Uusi operettiprimadonna Marja Tyrkkö Veronica Careliuksen nimiroolissa “saavutti todellisen voiton”. Sen lisäksi, että Tyrkön sopraano soi täyteläisenä ja luontaisen vapaana - “tosin joskus hän eksyi liikaa oopperamaiseen juhlallisuuteen” - hän sopi tehtävään ulkonäkönsä ja ihastuttavan viehkeän olemuksensa ansiosta. “Hänen kaunis laulunsa ja otollinen hehkeä nuori upeutensa olivat tosin Veronican pääansiot. Eräänlaista loistoa hän joka tapauksessa sai tyyliinsä, vaikkei vielä osaakaan juuri näytellä ja se auttoi ainakin tällä kertaa”, Ilta-Sanomat kirjoitti. 

Komeaääninen ja ryhdikäs Kauko Kokkonen taidemaalari Paul Valeryna oli "rohkeista otteistaan huolimatta" näyttämöllä jäykkä ja "rakastajana kuivan puiseva". Kilpakosijassa, prinssi Aga Riza Nassiria esittävässä Hannes Veivossa oli “oikeata idän mystiikkaa ja tyyliä, joka kykenee sytyttämään tyttäsydämen", mutta laulussa hän oli Kokkosta heikompi.

Nya Pressenissä 7. tammikuuta 1946 julkaistussa kuvassa Helsingin Kansanteatterin operetin rakastavaiset Veronica eli Marja Tyrkkö ja taidemaalari Paul Valery eli Kauko Kokkonen. Kansalliskirjasto / Sanomalehtien digiarkisto.

Huvittavimpia tyyppejä olivat koominen vanha pari Sockelhovin patrunessa ja pariisilainen galleristi. Tehtävissä loistivat "aito suomalaistäti" Vappu Elo ja "ranskalaista kuherrustaitoa osoittava" Arvo Lehesmaa.

Koomisena subrettiparina Leo Lähteenmäki Pontus Sockelina ja "villikissa" Liisa Tuomi Suzannena “lauloivat, tanssivat ja hulluttelivat kerrassaan eloisasti ja tarttuvasti saavuttaen tietenkin suuren yleisömenestyksen”.

Enni Rekola Persian vanhana ruhtinattarena "käärmeineen ja myrkkypikareineen teki suurenmoisen satuvaikutuksen”. Joel Asikainen prinssin adjutanttina Ben Alina huvitti nokkeline temppuineen ja vauhdikkaine tansseineen.

Ensi-illan jälkeen  seuraava esitys oli loppiaisena 6. tammikuuta ja sitä seuraavat 8. ja 10. tammikuuta. Kun kaikki illat olivat loppuunmyytyjä, ja Veronican lipuista suorastaan tapeltiin, Kansanteatteri ryhtyi kiireesti järjestämään keväälle lisää esityksiä.

 

JEVGENI ONEGIN PALAA OOPPERAAN

Veronican ensi-iltajuhlinnan jälkeen koitti paluu arkeen. Tammikuun 10. päivänä klo 22.30 George johti radiossa konserttiorkesteria Oy Rytmi Ab:n operettikonsertissa. Seuraavana päivänä klo 22.30 radiossa kuultiin Georgen sovittama potpuri merimieslauluja otsikolla "Jungman Jansson och Svarta Rudolf". Tammikuun 15. päivänä klo 19.40 Anna Mutanen lauloi radiossa “Serenadeja ja hiljaisia säveliä” Georgen solistiyhtyeen säestyksellä.

Tammikuun 17. päivänä George vieraili pitkästä aikaa Suomalaisessa Oopperassa Jevgeni Oneginin kapellimestarina.

Tammikuun 19. päivänä hän oli Martta Kontulan ja Hannes Häyrisen kanssa Turussa, missä Tähti-ilta järjestettiin samana iltana kolmessa eri ravintolassa; Työväentalolla, Osuuskaupalla ja Teatterilla. Seuraavana iltana 20. tammikuuta Bulevardilla oli jälleen Onegin.

Tammikuun 28. päivänä George oli esiintymässä Vallilan Työväentalolla, missä uusittiin Viljo Vesterisen 20-vuotisjuhlakonsertti. Helsingin Työväentalolla marraskuussa pidetty juhlakonsertti oli ollut jättimenestys.

Kaikkien työtehtäviensä keskellä George ehti käydä Tampereella, missä harjoiteltiin hänen operettiaan. Veronican ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterissa lähestyi 29. tammikuuta.

Teksti: Tiina-Maija Lehtonen