Tammikuu 1946: Serpin ja Georgen operetti Veronica

Albert Edelfelt maalasi 22-vuotiaan Elsa Lindbergin muotokuvan Helsingissä 1898. Kirjailijatar Elsa Lindberg-Dovlette oli Serpin ja George de Godzinskyn Veronica-operetin esikuva. Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo.

På svenska

“Tämän operetin tekeminen sai alkunsa vuonna 1944, jolloin nimimerkki Serp otti minuun yhteyden, kertoi operettisuunnitelmasta ja pyysi mukaan”, George de Godzinsky kertoi tamperelaisen Kansan Lehden haastattelussa tammikuussa 1946. “Mutta vasta viime vuoden loppupuolella päästiin oikein työhön käsiksi.”

Nimimerkki Serp eli kirjailija Seere Salminen oli ehdottanut Georgelle yhteistä operettia vuoden 1944 lopulla. Idea oli itänyt Serpin mielessä kauan, mutta vasta kun hän puhui asiasta Godzinskylle - joka Serpin mukaan oli kuin tuli ja leimaus - operetista tuli totta. Lopullinen sysäys oli todennäköisesti kirjailija Elsa Lindberg-Dovletten kuolinuutinen lokakuussa 1944. Elsa oli elänyt värikkään ja kiehtovan elämän. Serpin ja Georgen operetista ei tullut kuitenkaan Elsa vaan Veronica.

Vasemmalta toimittaja ja konsulin rouva Seere Salminen eli Serp, Sirkka-Liisa Virtamo ja tunnistamaton Hufvudstadsbladetin toimittaja Helsingin Sanomien juhlissa 1940. Finna.

VERONICAN ESIKUVA ELSA LINDBERG

Operetin nimihenkilön Veronica Careliuksen esikuva Elsa Lindberg syntyi suomalaiseen musiikkikotiin Tukholmassa 13. helmikuuta 1876.

Elsan isä Karl Johan Lindberg (1837-1914), puutarhurin poika Askaisista, oli opiskellut viulunsoittoa ensin Helsingissä Fredrik Paciuksen johdolla ja sitten 1861-1864 Leipzigissa, Hannoverissa, Weimarissa ja Wienissä opettajanaan muun muassa kuuluisa Joseph Joachim. Palattuaan maailmalta Karl Johan oli toiminut 1861-1864 Helsingissä Uuden teatterin orkesterin konserttimestarina.

Karl Johan solmi 1867 avioliiton pianisti Gustava Emilia “Emmy” Wiikin (1844-1926) kanssa, muutti kaksi vuotta myöhemmin vaimoineen Tukholmaan, missä toimi hoviorkesterin viulistina ja kuninkaallisen musiikkiakatemian ensimmäisenä viulunsoiton opettajana yli kolme vuosikymmentä. Työnsä ohessa Karl Johan teki konserttimatkoja Suomeen, Saksaan ja Itävaltaan.

Perheeseen syntyi kolme tytärtä, Gerda Gustafva (1869-1929), Sigrid Johanna (1871-1942) - josta isän tavoin tuli viulisti - ja Elsa Cecilia Maria (1876-1944). Lindbergin suvun musikaalisuudesta kertoo, että Karl Johanin Ahvenanmaalla syntynyt serkku Alie Lindberg (1849-1933) loi uran kansainvälisenä pianotaiteilijana.

“Asuimme Tukholmassa, jonne isäni oli kutsuttu Konservatorioon professoriksi ja kuninkaallisten henkilöiden musiikinopettajaksi”, Elsa kertoi Kansan Kuvalehdelle vieraillessaan Helsingissä alkuvuodesta 1932. “Isäni oli viulutaiteilija, äitini pianisti omaa sukuaan Emmy Wiik, taidemaalari Maria Wiikin sisar. Minussa on siis taiteilijaverta sekä isän että äidin puolelta. Vanhempani olivat molemmat suomalaista sukua ja asuivat alkujaan Suomessa. Minä synnyin vasta Ruotsiin muuton jälkeen Tukholmassa. Mutta nuoruudessani oleskelin paljon Suomessa.”

Maria Wiikin (1853-1928) muotokuva kymmenvuotiaasta sisarentyttärestään Elsasta. Yksityiskokoelma.

ALBERT EDELFELT HALUAA IKUISTAA ELSAN

Päästyään ylioppilaaksi Elsa työskenteli Tukholmassa toimittajana, hän avusti useita sanomalehtiä käyttäen nimimerkkiä Cric-Cric.

Vieraillessaan Helsingissä 1898 Elsa törmäsi Taiteilijakerhon juhlassa Albert Edelfeltiin. “Hän sanoi tahtovansa maalata minut. Erityisesti hän kiinnitti huomionsa käsiini, joiden piti tulla välttämättä tauluun. Lupasin mennä seuraavana päivänä hänen ateljeeriinsa. Aamulla katselin käsiäni, hankasin niitä saippualla ja harjalla ennen lähtöäni, käytin lämmintä vettä ja läksin ulos pakkaseen.”

Albuminlehdellä vasemmalla Albert Edelfelt ja oikealla Elsa Lindberg 1901. Museovirasto.

Tapahtumien aikaan Elsa oli 22-vuotias. “Saavuin Edelfeltin ateljeeriin. Mukaani otin vaaleansinisen puseron, joka mielestäni oli kaunein. Saanko nähdä kauniit kätenne, sanoi Edelfelt. Ojensin käteni. Eiväthän ne ole ollenkaan niin kuin eilen, huudahti Edelfelt, nehän ovat ihan siniset! Ja kun sitten ilmestyi vielä sininen puserokin, Edelfelt kauhistui yhä enemmän. Tuossa mustassa korkeakaulaisessa puvussa teidät on maalattava. Te muistutatte Velasquezin naisia. Pukuun on vielä saatava Velasquez-kaulus. Mistä kaulus? Löysimme valkoista kangasta. Seinällä riippui kitara. Siitä otettiin kieli, josta tehtiin kovoke kauluksen reunaan. Bertta Edelfelt valmisti tuossa tuokiossa kauluksen, joka taulussa kaartuu ruhtinaallisesti. Sillä välin olivat kätenikin lämmenneet.”

Albert Edelfeltin muotokuva Elsa Lindbergistä palkittiin Pariisin maailmannäyttelyssä 1900. Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo.

Edelfeltin maalaama Elsan muotokuva palkittiin Pariisin maailmannäyttelyssä 1900 kultamitalilla, ja Ateneum hankki sen kokoelmaansa.

Albert Edelfeltin lyijykynällä tehtyjä sommitelmaharjoitelmia kirjailijatar Elsa Lindbergin muotokuvaa varten 1898. Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo.

“Edelfelt maalasi minusta vielä pastellimuotokuvan, jossa minulla on turkiskaulus ja suuri plyymihattu”, Elsa muisteli Kuvalehdelle. “Tämä taulu on nyt kotonamme Monacossa. Ja tähän tauluun liittyy tarinani.”

Albert Edelfeltin pastellimuotokuva Elsasta turkiskauluksessa ja plyymihatussa 1898. Yksityiskokoelma.

 PERSIAN PRINSSI TARJOAA ELSALLE SAMPPANJAA

“Matkustin kotiin Tukholman laivalla pastellimaalaus mukanani. Laivan kapteeni Knorring oli hyvin onneton. Laivalla oli mukana ylhäinen matkustaja, persialainen prinssi Mirza Riza Khan, joka tuli Moskovasta. Mutta prinssi ei osannut suomea eikä ruotsia, vaan venäjää ja ranskaa. Ja niitä ei kukaan laivalla osannut. Ja kapteniin oli käsketty pitää huolta vieraan viihtymisestä. Mitä tehdä? Persialainen vieras käveli kannella musta korkea lakki päässä onnettoman ja pahantuulisen näköisenä. Silloin kapteeni tuli luokseni ja pyysi, että pelastaisin tilanteen, kun osasin ranskaa. Minut esiteltiin prinssille ja toimin sitten tulkkina hänen ja muun seurueen välillä. Tunnelma oli iloinen, soitettiin pianoa, minä lauloin. Prinssi tilasi koko seurueelle shamppanjaa.”

Ylhäinen matkustaja Ruotsin laivassa oli persialainen prinssi, diplomaatti ja runoilija Mirza Riza Khan Arfa-ud-Dovleh’.

“Kun lähestyimme Tukholmaa, prinssi kysyi, olisiko minulla matkatavaraa, jonka hän saisi liittää tavaroihinsa, ne kun menivät ilman tullia. Ei minulla muuta sellaista ole kuin tämä taulu, jonka pelkään vahingoittuvan tullimiesten kopeloidessa, vastasin. Prinssi otti taulun ja hävisi satamassa diplomaattivastaanottajiensa mukaan."

Elsa Lindberg 1898. Museovirasto

"Seuraavana päivänä tuli kotini palvelijatar ilmoittamaan, että ulkona seisoo musta ja omituinen mies, jolla on korkea musta lakki ja venäläiset kalossit ja ikäänkuin taulupaketti kainalossa. Sanonko hänelle, ettei meillä osteta mitään, kysyi tyttö”, Elsa jatkoi kertomustaan. “Prinssi kutsuttiin sisään. Hänessä ilmeni halu oppia ruotsin kieltä. Päätettiin, että rupean antamaan hänelle tunteja.”

Albert Edelfelt maalasi Elsa Lindbergistä akvarellin 1901. Åbo Akademin säätiö.

Prinssi oli kuitenkin huono oppilas, eivätkä hänen ruotsinopintonsa edistyneet. “Hän ei osaa ruotsia vielä tänä päivänäkään”, Elsa totesi lehdelle. “Mutta tunnit veivät aivan toisenlaiseen tulokseen. Neljä vuotta myöhemmin meidät vihittiin Konstantinopolissa.”

Elsan aviomies Persian prinssi Reza Khan Arfa Danesh 1907. Wikipedia.

ELSA SAA PRINSSINSÄ KONSTANTINOPOLISSA

Avioituessaan Elsa oli 26-vuotias ja sulhanen 30 vuotta vanhempi. Prinssi oli myös naimisissa ja hänellä oli lapsia edellisistä liitoistaan. Avioliiton solmimisen jälkeen Elsasta tuli prinsessa ja hän alkoi käyttää nimeä Elsa Lindberg-Dovlette. Prinssipari asettui asumaan Ottomaanien valtakunnan pääkaupunkiin Kontantinopoliin, missä nuorikko tutustui elämään haaremissa. Elsa sai prinssille kaksi lasta, pojan, Ebrahim Khan’in ja tyttären, Fatimeh Enayet’in.

Prinsessa Elsa Dovlette-Khanoum ja hänen lapsensa Ebrahim ja Fatimeh huhtikuussa 1909. Museovirasto.

Vuonna 1901 Elsa julkaisi esikoisteoksensa Ann-Lis ja 1908 toisen romaaninsa Kvinnor från manareternas stad, missä kuvasi haaremielämää ennen ensimmäistä maailmansotaa. Ottomaanien valtakunnassa elettiin murroskautta, perinteiset tavat ja uskomukset olivat väistymässä uusien aatteiden tieltä.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Mirza Riza Khan nimitettiin Persian edustajaksi Kansainliittoon. Perhe muutti Monacoon, missä se asettui prinssin rakennuttamaan palatsiin Villa Ispahaniin osoitteessa 57 Boulevard du Jardin Exotique.

Villa Ispahan, Mirza Riza Khanin perheen kotipalatsi Monacossa. Public Domain.

1920-luvulla Elsa jatkoi kirjailijan uraansa. Hän kertoi kokemuksistaan eurooppalaisena itämaisessa kulttuurissa; 1921 ilmestyi I alla tonarter, ja 1924 Främling. Hänen tuotantoaan käännettiin monille kielille, myös suomeksi. Vuonna 1925 ilmestyi Haaremin ristikon takaa: pohjoismaalainen nainen itämaalaisen puolisona, ja 1926 Anna-Liisa, Kaikissa sävellajeissa, Naisia minareettien kaupungista: lehtiä nuoren turkkilaisnaisen mietekirjasta ja Viulutyttö.

Mirza Riza Khan nimitettiin 1928 Persian lähettilääksi Tanskaan, Norjaan, Ruotsiin ja Suomeen. “Aivan hiljattain hänen lähettilään toimensa Suomessa lakkasi, kun uuden Persian Venäjän lähettilään toimintapiiriin on yhdistetty myös Suomi", Elsa kertoi Kuvalehdelle talvella 1932. "Erotessaan Suomen lähettilään toimesta mieheni sai Suomen Valkoisen Ruusun ritarimerkin. Hän oli siitä iloinen ja ylpeä.”

Elsan Suomen vierailu liittyi hänen uusimman kirjansa, 1931 julkaistun Bakom stängda haremsdörrar markkinoimiseen. Suomennos ilmestyi 1932 nimellä Häät Bosporin rannalla: Haaremin ristikon takaa.

Prinssi Mirza Riza Khan kuoli 1937 Teheranissa 91-vuotiaana. Elsa Lindberg-Dovlette kuoli Tukholman naapurissa Saltsjöbadenissa 68-vuotiaana 1. lokakuuta 1944.

OPERETIN SYNTYVAIHEET

Serp oli viettänyt heinä- ja elokuun 1945 operetin käsikirjoituksen parissa. “Minä pääsin aloittamaan työni syyskuun alussa”, George kertoi Kansan Lehden haastattelussa.

Veronicassa Godzinsky kokeili toisen kerran laajemman muodon säveltämistä. Ensimmäinen kokeilu oli ollut keväällä 1939, jolloin George oli kirjoittanut musiikin laulunäytelmään Lavea luonne. Tekstin oli laatinut salanimi Y.Aava eli Eine Laine, joka oli myös ohjannut esityksen. Ensi-ilta Helsingin Kansanteatterissa 10. toukokuuta 1939 oli saanut lehdiltä murska-arvostelut.

Kokemusta laajan kokonaisuuden säveltämisestä oli kertynyt myös elokuvamusiikista. Vuodesta 1938 alkaen George oli säveltänyt musiikin 25 elokuvaan, ja iskusävelmiksi olivat nousseet sellaiset kappaleet kuin Sulle salaisuuden kertoa mä voisin ja Katupoikien laulu.

Syyskuun 30. päivänä sanomalehdet uutisoivat, että "todennäköisesti vielä tämän näytäntökauden aikana Serpiltä ja Godzinskyltä oli tulossa parrasvaloihin uusi suuri kotimainen romanttinen suuroperetti Veronica". Tapahtumat sijoittuisivat 1890-luvulle ja aiheena olisi erään tunnetun suomalaissyntyisen naisen värikkäät, romanttiset elämänvaiheet. Ensiesitys olisi joulun tienoissa samanaikaisesti sekä Helsingin Kansanteatterissa että Tampereen Työväen Teatterissa.

“Siinä tuli vähän kiire, mutta sain operetin kuitenkin lopullisesti valmiiksi marraskuun 26. päivänä, siis kolmessa kuukaudessa. Olin kyllä jo kesän aikana säveltänyt melodioita, joten minulla oli suuri pino nuottiaineistoa. Kirjoitin ensiksi pianolle koko jutun ja sen jälkeen sovitin sen orkesterille. Kiire siinä oli, sillä orkesteripartituurikin käsittää lähes 400 sivua. Helsingin Kansanteatteri ahdisti kovasti saadakseen operetin esitettäväkseen joulun aikaan. Ensi-ilta saatiinkin valmiiksi loppiaisaatoksi”, George kertoi haastattelijalleen. Hän antoi operetille myös opusnumeron, Veronica on op. 100.

"Olin kyllä jo kesän aikana säveltänyt melodioita, joten minulla oli suuri pino nuottiaineistoa." Sään salliessa George sävelsi kesällä ulkona. Godzinskyn perhearkisto.

Säveltämisen lisäksi George kirjoitti operettiin myös laulujen sanat. Tunnettu iskelmäsanoittaja, Yleisradion kamreeri R.R. Ryynänen riimitteli Georgen suorasanaiset tekstit laulettavaan runomuotoon. Ruotsalaisen Teatterin näyttelijä, oopperalaulaja Ture Ara käänsi Veronican tekstit ruotsiksi.

ROMANTTINEN OPERETTI VERONICA - ROOLIT JA ORKESTERI

Veronica Carelius (sopraano) on nuori suomalainen laulajatar, jolla on kaksi kilpakosijaa, suomalainen taidemaalari Paul Valery (baritoni), ja Persian prinssi Aga Riza Nassir (bassobaritoni). Muita roolihahmoja ovat koominen vanha pariskunta, Sockelhovin patrunessa Emerentia Sockel (mezzosopraano) ja pariisilainen taidesalongin omistaja Monsieur Moliére (baritoni), subrettipari Pontus Sockel (baritoni), Sockelhovin patrunessan poika ja Paulin kaveri ja taidesalongin omistajan tytär Suzanne Moliére (mezzosopraano) sekä Persian vanha ruhtinatar (puherooli), prinssin adjutantti Ben Ali (baritoni) ja Hassan (puherooli). Mukana on lisäksi pariisilaisia grisettejä, palatsin palvelijoita, haareminaisia, itämaisia tanssijoita ja suomalaisia kansantanssijoita eli sekakuoro ja tanssijoita.

Veronican pianopartituurin käsikirjoituksen kansi. George antoi Veronicalle opusnumeron 100. Godzinskyn perhearkisto.

 

Veronican pianopartituurin käsikirjoituksen ensimmäinen aukeama. Godzinskyn perhearkisto. 

Säestävässä orkesterissa on kaksi vaihtoehtoista kokoonpanoa. Vahvistettuun A-orkesteriin kuuluu jousiston lisäksi 3 huilua, 2 oboeta, 3 klarinettia, 2 fagottia, 3 cornoa, 2 trumpettia, 2 pasuunaa, tuuba, lyömäsoittimet, harppu ja celesta. Pienempään B-kokoonpanoon kuuluu 3 viulua, sello, basso, huilu, klarinetti, 2 trumpettia, pasuuna, lyömäsoittimet ja piano (ei välttämätön).

VERONICAN TAPAHTUMAT JA TAPAHTUMAPAIKAT

Veronica on kolminäytöksinen romanttinen operetti, joka sisältää kuusi kuvaelmaa: I Pariisilainen taidesalonki, II Pariisilainen loistohotelli, III Persian prinssin huvipursi, IV Persian prinssin palatsi, V Erämaa Persiassa, ja VI Sockelinhovin kartano Suomessa. Tapahtumat sijoittuvat 1890-luvun loppupuolen Pariisiin, Persiaan ja Suomeen. Operettien tapaan juoni on täynnä rakkautta, jännitystä, sekaannuksia ja seikkailuja.

Ensimmäisen näytöksen ensimmäisessä kuvaelmassa ollaan pariisilaisessa taidesalongissa, missä suomalaisen taidemaalarin Paul Valeryn muotokuva suomalaisesta laulajattaresta Veronica Careliuksesta herättää suurta ihastusta. Kuvaelmassa Veronica ja Paul laulavat muun muassa yhdessä dueton, jossa muistelevat lapsuutensa armasta aikaa Suomessa ja myös hetkeä, jolloin rakkauden kaunis liekki syttyi heidän välilleen.

Veronican pianopartituurissa Veronican ja Paulin duetto on Nr. 3. Godzinskyn perhearkisto.

Itämainen fanfaari kajahtaa ja taidesalonkiin saapuu Persian prinssi. Kun prinssi näkee Veronican muotokuvan, hän ihastuu ja vielä enemmän hän ihastuu saadessaan tutustua maalauksen vaaleaan, sinisilmäiseen malliin.

Toisessa kuvaelmassa tanssitaan pariisilaisessa loistohotellissa wienervalssin tahdissa. Prinssi toimii tilaisuuden isäntänä. Veronica laulaa romanssin, jossa tunnustaa kaipaavansa koti-Suomeen. Sockelinhovin patrunessan poika Pontus on ihastunut pariisilaisen taidegalleristin tyttäreen Suzanneen, ja Suzanne opettaa hikoilevaa Pontusta tanssimaan valssia.

Veronican pianopartituurissa Suzannen ja Pontuksen valssiduetto on Nr. 6. Godzinskyn perhearkisto.

Prinssi laulaa tangon ihanasta kotimaastaan, ja kutsuu Veronican suomalais-ranskalaisen seurueen, Sockelinhovin patrunessan Emerentia Sockelin, taidesalongin omistajan monsieur Moliéren ja tämän tyttären Suzannen Persiaan tuhannen ja yhden yön palatsiinsa.

Paul ja Pontus aavistavat Veronican joutuvan suureen vaaraan. He laulavat yhdessä pontevan marssin ja päättävät lähteä Persiaan, “taisteluun eestä kalleimman aartehen”.

Prinssi on ohjaamassa Veronicaa toiseen salonkiin, kun Paul astuu esiin syyttäen tätä salaliitosta. Paulin mukaan prinssin tarkoitus on estää häntä seuraamasta Veronicaa. Veronica pyytää prinssiltä anteeksi Paulin kiihtynyttä käytöstä. Paul lähtee pois, ja prinssi pyytää Veronican tanssiin.

Suomen Sosialidemokraatissa 8. tammikuuta 1946 julkaistu kuva Helsingin Kansanteatterin Veronica-operetin toisesta näytöksestä. Vanhana persialaisena ruhtinattarena Enni Rekola ja prinssinä Hannes Veivo. Kansalliskirjasto / Sanomalehtien digiarkisto.

Toisessa näytöksessä kolmannessa kuvaelmassa matkustetaan prinssin huvipurrella kohti Persiaa. Vanha lemmenpari, patrunessa Emerentia ja monsieur Molieré laulavat dueton “Vanhako kukaan olla voisi lempehen, joka riemun toisi”. Suzannen korvaan kuiskutteleva prinssin adjutantti Ben Ali laulaa romanssin "Kuin lootuksen kukka on armaani".

Kun prinssi kuulee kotimaansa sävelet, hän lausuu Veronicalle: “Ken niiden lumoihin joutuu, saa kokea suuren hurman ja nautinnon.” Prinssi haluaa tehdä Veronicalle tunnustuksen, mutta tämä säikähtää. Prinssi tyynyttelee: “Teidän ei tarvitse pelätä minua. Ymmärrän teidät täydellisesti. Puhun vasta sitten, kun olette valmis siihen. Minä jaksan odottaa.”

Veronican pianopartituurissa Paulin balladi on Nr 11. Godzinskyn perhearkisto.

Paul seisoo yksin yössä rakkaintaan muistellen ja laulaa balladin.

Välisoiton aikana Ben Ali katsoo kiikarillaan länteen, mistä ilmestyy tanssivia ja laulavia pariisilaisia grisettejä: “Bonjour monsieur, les belles grisettes de tout Paris.” Sitten Ben Ali katsoo itään, mistä ilmestyy itämaisia tanssijattaria naiskuoron laulaessa: “Ah!”

Neljännessä kuvaelmassa tenoriääni minareetista kutsuu rukoushetkeen. Prinssin palatsissa vanha ruhtinatar saapuu poikansa juhliin. “Täällä on siis joku ranskalainen?” Veronica kysyy ruhtinattarelta. “On Ninette. Hänet tuotiin tänne vierailulle, mutta hän ei ymmärtänyt ajoissa lähteä pois”, ruhtinatar vastaa. “Meidän ilmastomme ei ole terveellinen kalpealle hennolle eurooppalaisnaiselle. Jos jonakin iltana kuulette palatsin itäisestä tornista itkua ja voihketta, ei teidän tarvitse pelätä. Se on vain Ninette, joka luulee, että krokotiili ahdistaa häntä. Toivon että olonne muodostuu täällä viihtyisäksi”, ruhtinatar lausuu ja poistuu.

Prinssin hellyys vetää Veronicaa puoleensa, mutta hän kauhistuu ruhtinattaren puheita: “Hänen äitinsä! Oi, mitä hän tarkoitti, hän oli niin pelottava ja salaperäinen.” Veronica tuntee kaipaavansa Paulia: “Ystävä kallein, miksi et nyt luonain olla saa.”

Veronican pianopartituurissa Veronican kohtaaminen vanhan ruhtinattaren kanssa ja laulu on Nr. 13. Godzinskyn perhearkisto.

Ben Ali haluaisi nähdä Suzannen tanssivan persialaisen tanssin. “Opettakaa”, Suzanne pyytää, “sillä hurmaan sitten joskus erään karhupojan.”

Lyhtyjen syttyessä prinssi saapuu Veronica seurassaan. Kuoro tervehtii: “Terve oi, aurinko prinssimme!” Kun prinssi lyö gongia, tanssijattaret ja fakiiri käärmeineen kiiruhtavat paikalle ja esittävät persialaisen tanssin. Tanssin jälkeen prinssi pyytää vieraitaan siirtymään puutarhaan nauttimaan viinistä ja hedelmistä.

Jäätyään Veronican kanssa kahden prinssi taputtaa käsiään. Palvelija tuo lippaan, josta prinssi poimii timanttikaulanauhan ja sormuksen ja pukee aarteet Veronican ylle. “Kuinka voisin ottaa ne vastaan, en ole kyllin arvokas siihen”, Veronica epäröi. “Kättäs pyydän”, prinssi lausuu ja suutelee Veronicaa.

Veronican pianopartituurissa toinen näytös huipentuu Finalettoon Nr. 15a. Godzinskyn perhearkisto.

Prinssi on lähtenyt hoitamaan velvollisuuksiaan, ja vanha ruhtinatar ilmoittaa poikansa pyytäneen häntä pitämään huolta vieraista. Palvelijat tuovat vieraille pikarit, ja ruhtinatar lausuu: “Olkoon päivänne täällä huolta vailla ja unenne viileä ja syvä.” Monsieur Moliére ja Suzanne tyhjentävät pikarinsa, Emerentia maistaa varovasti, mutta Veronica epäröi. Kun ruhtinatar alkaa tuijottaa Veronicaa, tämä nostaa pikarin huulilleen. Silloin Paul ryntää esiin: “Veronica, älä juo! Pakene!” Myös Pontus ryntää paikalle: “Mamma, älä pyörry! Koeta taluttaa Moliérea, ja seuratkaa meitä!” “Tunkeilijoita! Salaliitto!", huutaa ruhtinatar. "Ibrahim, Abdullah, tehkää työnne, viekää heidät pois!”

Kolmannen näytöksen aloittava viides kuvaelma tapahtuu erämaassa Persiassa.

Kuudennessa ja viimeisessä kuvaelmassa ollaan Karjalassa Sockelinhovin juhannusjuhlissa. Kansallispukuiset tytöt ja pojat tanssivat polkkaa viljavainioiden keskellä. Veronica ja Paul selvittävät välinsä lopullisesti, ja - päinvastoin kuin Elsa tosielämässä - Veronica palaa kotiin ja päättää mennä naimisiin suomalaisen rakastettunsa Paulin kanssa.

VERONICAN KANTAESITYS HELSINGIN KANSANTEATTERISSA

Uudenvuodenpäivänä 1946 Georgen entinen rakastettu ja “ikuinen ystävä”, imatralainen Annikki Vuokniemi solmi avioliiton pieksämäkeläisen veturinkuljettajan Kauko Nenosen kanssa. George ei ehtinyt mukaan hääjuhlaan, sillä Veronican kantaesitykseen Helsingin Kansanteatterissa oli enää neljä päivää.

Veronica sai kaksoisensi-iltansa Kansanteatterin Ylioppilastalon näyttämöllä loppiaisaattona ja loppiaisena 5. ja 6. tammikuuta 1946.  Suomen Sosialidemokraatin mukaan "lavalla oli teatterin nuori ja pystyvä operettikaarti kokonaisuudessaan". Säveltäjä johti molemmat loppuunmyydyt esitykset.

Ilmoitus Helsingin Sanomissa 4. tammikuuta 1946. Kansalliskirjasto / Sanomalehtien digiarkisto.

 

Helsingin Kansanteatteri järjesti esityksiä useassa eri osoitteessa. Veronica-operetin näyttämö oli Vanha ylioppilastalo. Helsingin kaupunginmuseo / A. Salokorpi.

Veronican vastaanotto sanomalehdistössä ei olisi voinut olla ylistävämpi. “Kotimainen operetti Veronica valloitti loppiaisaattona Kansanteatterin täpötäyden katsomon täydellisemmin kuin ainoakaan toinen näytelmä moniin herran aikoihin”, Työkansan Sanomien nimimerkki M.S. kirjoitti ensi-illan jälkeen.

“Kotimainen operetti ei ole jokapäiväinen ilmiö. Sen vuoksi sellaiseen ilman muuta suhtautuu tavallista kiinnostavampana teatteritapauksena”, Ilta-Sanomien P. T-vi selosti. “Jännittyneen odotuksen tunnelma painoikin leimansa Kansanteatterin Ylioppilastalon suojiin viime lauantaina, jolloin Veronica sai ensiesityksensä. Ja menestyksellisen illan päättyessä puhkesivat suosionosoitukset valloilleen myös tavallista ponnekkaammin, sali aivan tömisi taputuksista, kun tyylikkäät tekijät kirjoittaja Serp, säveltäjä Godzinsky ja vierailijaohjaaja Antti Halonen innostuneen yleisön vaatimana yhä uudelleen vedettiin esiin.”

“Loppuunmyyty salonki kuohui ihastusta ja huusi esille kaikki menestykseen vaikuttaneet. Loppuvaikutelmaksi jäi, että Veronica on operetti, joka kyllä kestää kilpailun ulkomaalaisten kanssa ja jonka voi ennustaa vierailevan kaikilla mahdollisilla Suomen näyttämöillä”, hehkutti puolestaan Helsingin Sanomien nimimerkki E. P-la.

Valkeakosken Sanomat vakuuttui, että “kyllä sitä vain osataan Suomessakin”. Yleisön reaktiosta lehti kirjoitti: “Ensi-iltayleisö lämpeni niin, ettei tahtonut malttaa suosionosoituksiltaan ollenkaan kotiin lähteä. Kukkia ja lahjoja kertyi näyttämölle röykkiöittäin.”

“Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Serpin kirjoittamasta operetista Veronica tule Kansanteatterille todellinen kassakappale, siksi valtava oli sen ensi-iltamenestys. Yleisö oli luonnollisestikin kiinnostunut näkemään, mitä suomalaiset operetintekijät oikein saavat aikaan ja saapui runsaslukuisena tilaisuuteen. Veronicaa voidaankin pitää ensimmäisenä kunnollisena vähän korkeammatkin vaatimukset täyttävänä kotimaisena operettina. Juhlapukuinen yleisö oli ylenpalttisen ihastunut. Kirjailijan, ohjaajan ja muusikerin tullessa esityksen päätyttyä lavalle syttyi valtava kohu, paukutettiin oikein jalkoja lattiaan. Kukkaissato oli yllättävän runsas”, Suomen Sosialidemokraatin nimimerkki T.A. kirjoitti.

Kaikki arvostelijat ennustivat Veronicalle pitkää ikää. Vain Työkansan Sanomien arvostelijalla oli hapan asenne operetin koko lajityyppiä kohtaan: “Teatteritaiteen kannalta ei kaikkein kotimaisinkaan tehtaan merkki pysty nostamaan operettia ikivanhalta ajanvietteelliseltä tasoltaan. Himphamppua se on taiteen näkökulmasta, mutta ehkäpä siksi pelastaa teatterille varmaan ne yleisöjoukot, jotka tanssi on siltä varastanut ja eräät kunnon näytelmät työntäneet pois. Vahinko vain kuinka paljon hyvää työtä on tuhlattu noin lapselliseen hommaan.”

MANNERMAINEN LOISTO-OPERETTI SUOMALAISITTAIN

“Serp, Godzinsky ja Halonen olivat täydellisesti “löytäneet toisensa”, antaen kukin täyden osuuden yhteiseen tehtävään”, Helsingin Sanomat kehui. Veronicaa luonnehdittiin “oikeaksi mannermaiseksi loisto-operetiksi”, joka oli suunnattu yleisölle, jolle teatteri ilman “operettihauskuttelua” ei ole teatteria lainkaan. Tälle yleisölle Serp oli kirjoittanut operetin “kansalliselle pohjalle”, mutta säilyttänyt samalla mukana “ulkomaisten operettien romanttiset kulissit”.

Serpiä kiitettiin “nokkelaksi kynänkäyttäjäksi” - vaikka “Veronica ei tarjonnutkaan neronvälähdyksiä eikä leikkaavaa huumoria” - ja Godzinskya “näppäräksi musiikintekijäksi”. Halonen taas oli “mielikuvitusrikas ja tyylillä varustettu teatterimies”, sitä todistivat operetin “nokkelat keksinnöt ja tanssit”.

Serp eli toimittaja Seere Salminen työhuoneessaan Valittujen Palojen toimituksessa Ludviginkadulla 1948. Finna.

Serp tunnettiin hauskoista revyistään, joita Kansanteatterissa oli nähty aikaisemminkin. Veronicassa hän oli vainunnut osuvasti romanttisen aiheen ja “sommitellut totta ja satua taitavasti sekoitellen operetiksi”. “Sanotaan ettei operetti saa olla todellisuutta, vaan satua, jossa romanttinen rakastelu ja kaikkea logiikkaa vailla olevat tempaukset ovat mahdollisia. Tässä suhteessa ei Serpinkään Veronica poikennut useista ennennähdyistä”, Vapaan Sanan nimimerkki Kela kirjoitti. “Aihe on kuten operetille kuuluukin, romanttinen ja täynnä lemmenpauloja ja haikeutta”, Suomen Sosialidemokraatti totesi. Veronica täytti “kansainväliset mitat”, siinä oli ainesta menestysoperettiin. Mutta vaikka Serpin teksti oli “luistavasti juoksevaa” ja “sen ilakoivassa kepeydessä oli oikeata operettisävyä” - varsinkin kirjoittajan “vitsivalmiuden tietäen” - Veronicassa olisi saanut olla huumoria ja komiikkaa enemmän.

Huomautuksia tuli myös esityksen pituudesta. Vaikka operetissa oli “paljon koreata näkemistä ja kuulemista”, monen mielestä se olisi saanut olla lyhyempi. Ilta-Sanomat olisi supistanut viidennen kuvaelman esiripun edessä esitettäväksi.

Joillekin loppu aiheutti myös pettymyksen. “Valitettavasti loppu on laimeahko, vaikuttaa kuin olisi vain tahdottu saada kaikki äkkiä päätökseen ja koko kotimaankohtaus sisältääkin vain onnelliselle lopulle kuuluvia syleilyjä ja suudelmia vähän sinne ja tänne.”

GODZINSKYN "LIIANKIN HYVÄ MUSIIKKI"

George sai kehuista aimoannoksen osakseen. “Suuri kunnia operetin onnistumisesta lankeaa sen säveltäjälle George de Godzinskylle”, Suomen Sosialidemokraatti julisti. “Godzinsky oli säveltänyt laatuunkäyvän, operetiksi jopa “liiankin hyvän” musiikin, jossa primadonnan laulut lähentelevät usein ooppera-aarioita”, totesi puolestaan Valkeakosken Sanomat.

Karjalan mukaan Godzinsky oli luonut Serpin tekstin pohjalta “hyvin onnistuneen sävelasun, jossa kuullaan kaikuja niin Pariisista ja itämailta kuin myös Suomesta sekä vanhemmassa että modernissa asussa”. “Tämä kekseliäs musiikki on sekä pirteää että sointuvaa eikä se tunnelmallisissakaan kohdissa eksy banaalisuuteen”, lehti kiitteli.

Myös Vapaan Sanan mielestä Godzinsky oli tehnyt “hyvää työtä”. “Helposti sulavana ja notkeana operettimusiikkina sille annettakoon täysi tunnustus, vaikka joskus Marja Tyrkön ja Kauko Kokkosen usein toistuvissa lemmenlauluissa joku Lehár-Kálmánmainen crescendo jäikin korviin kaikumaan.”

Helsingin Sanomien mukaan “Serpin tarinalle antoi erityisen viehätyksen George de Godzinskyn tunnelmallinen, itämaisaiheinen tai reippaan hilpeä musiikki”. Lehti julkaisi kaksi kritiikkiä, joista toisessa musiikkiarvostelija Tauno Karila keskittyi pelkästään Godzinskyn panokseen. “Melodia ja rytmi ovat ne ainekset, joille hyvä operettimusiikki rakentuu. Veronicasta, uudesta kotimaisesta operetistamme ei tarvitse kuulla montakaan tahtia, kun jo huomaa, että se täyttää tyylin vaatimukset. George de Godzinskyllä, operetin säveltäjällä on vuolas sävelsuoni, joka pulppuaa vaivattomasti ja kekseliäästi. Hänellä on lisäksi pitkäaikainen kokemus ja suuri asiantuntemus tämänlaatuisen musiikin alalla, mikä nyt erikoisen täysipainoisella tavalla ilmenee koko-illan operetin sävelmistä. Operetin tekstisisältö vaatii erittäin hyvinkin vastakohtaisia, taikka paremmin sanoen hyvin eri sukuisia melodioita. Liikkuvathan tapahtumat vuoroin itämailla, vuoroin Suomessa ja henkilöt ovat samoin yhtä kaukaisia sukulaisia keskenään. Erittäin onnistuneella tavalla on hra Godzinsky mielestäni ratkaissut nuo aiheen musiikille asettamat vaatimukset. Hän saa esiin hyvin tehokkaita maalauksellisia piirteitä tunnelmoivissa kohtauksissaan, jotka liian pienen orkesterin vuoksi eivät nyt esityksessään pääse vielä täyteen tehoonsa. Laulutekstin käsittely on luontevaa. Mutta ennen muuta on sanottava, että säveltäjällä on vaisto ja taito muotoilla kohtaukset kauniisti kaartuviksi kokonaisuuksiksi, olkoon sitten kysymyksessä dramaattisen aksentin antaminen taikka veikeä ilottelu. Esitys oli musikaalisessa suhteessa hyvin huoliteltua ja vauhdikasta säveltäjän itsensä johtaessa.” Arvostelunsa lopuksi Karila totesi: “Kokonaisuutena ilta oli kotimaisen operettimusiikin merkittävä voitto.”

Helsingin Sanomien tavoin Suomen Sosialidemokraatti julkaisi Veronicasta myös lehden musiikkiarvostelijan nimimerkki -lan eli Väinö Pesolan arvion: “Georges de Godzinsky on sommitellut Serpin uutuusoperettiin ennen kaikkea sujuvaa ja melodista musiikkia. Sen tanssirytmeissä on sekä iskevyyttä että sulavuutta ja tekstin lausutus on luontevaa. Herra de Godzinskyn erinomainen musiikillinen joustavuus on hänelle suonut mahdollisuuden antaa säveleilleen uskottavaa itämaista väritystä usein varsin kekseliäin puupuhaltimien keinovaroin. Omaa itsenäistä tyyliä on sanotussa musiikissa vähän, parhaana omana keksintönä jäi mieleen pääosan esittäjättären “kaipuulaulu” ensi näytöksessä. Säveltäjä olisi viisas, jos hän muuttaisi pari liian rohkeasti napattua triolimelodiaa Rimski-Korsakoffin Sheherazadesta. Kansanteatterin vähäisen vajalukuisen orkesterin mahdollisuuksia oli de Godzinsky osannut sangen kaikuisasti käyttää hyväkseen.”

Nya Pressen -lehden nimimerkki N. L-ou keskittyi arvostelussaan erityisesti säveltäjän osuuteen: “Mutta onhan se oikeastaan George de Godzinsky, jonka Serp haluaa esitellä: hän on säveltänyt musiikin ja hän tekee operetin. Hän on nähtävästi monipuolinen, mutta sitä tarvitaankin, jotta tähän romanttisen monipuoliseen librettoon saadaan osuvasti kaikki tyylit ja tunnelmat. Hänen musiikissaan on sekä eleganssia ja ytimekkyyttä, luomisvoimaa että taituruutta. Se pulppuaa hillittömästi ja pehmeän avokätisesti mitä erilaisimmista alkulähteistä. Eniten ehkä arvostetaan sitä, että säveltäjä osaa kutoa yhteen eri aiheet – suomalaiset sävyt, pariisilaisen hilpeyden, itämaisen värityksen – taitavasti toteutetussa vuorovaikutuksessa, jonka tarkoituksena ei ole vain painaa tietyt iskelmämelodiat väkisin läpi. Musiikin modernit rytmit on toteutettu sivistyneen hillitysti, ja yksittäisillä numeroilla on sekä oivallusta että luonnetta.”

George johti itse ensi-illan pianon äärestä “kerrassaan mukaansatempaavasti”, minkä jälkeen hän luovutti musiikin johdon Yngve Ingmanin “taitaviin käsiin”.

MONDEENI OHJAAJA ANTTI HALONEN

Veronicasta oltiin kiinnostuneita myös siksi, että Suomalaisessa Oopperassa menestynyt ohjaaja Antti Halonen vieraili nyt ensi kerran Kansanteatterissa. Halonen ja Godzinsky olivat tehneet yhteistyötä Kreivitär Marizassa maaliskuussa 1943. Oliko George kenties vihjannut Halosesta Kansanteatterille? Pekka Halosen Antti-poikaa pidettiin mondeenina ohjaajana, joka ei kulkenut perinteisiä latuja, vaan loi omalla tavallaan uutta ja virkistävää operettia. Hänen ohjauksessaan oli vauhtia ja eleganssia.

“Operetin on ohjannut Antti Halonen, jonka mielikuvitus, taiteellinen maku ja asiantuntemus viettävät riemuvoittoja monissa tyylikkäissä vilkkaissa ja värikkäissä kohtauksissa. Vieraileva ohjaaja on myös sommitellut operetin tanssit, jotka monella tavoin vaihtelevat eri tyyleissä ja tunnelmissa samalla kun ne ovat taidokasta ja alaan perehtynyttä työtä”, Karjala kiitteli.

Vaikka harjoitusaika oli lyhyt - Georgen musiikki oli valmistunut vain kuukausi ennen ensi-iltaa - Veronicassa näkyi Haloselle ominainen “elegantti ja persoonallinen leima”, joukkokohtausten rytmittely oli luontevaa, ja tanssijoiden liikunnassa pyrkimystä vapautuneisuuteen ja oikeaan rytmiin. “Vierailijaohjaajan tanssit olivat ylipäätään kaikki hyvällä maulla ja taiteellista näkemystä osoittaen suunnitellut, niiden linjakkuus teki silmälle hyvää”, Ilta-Sanomat kirjoitti. Silti huumoria olisi kaivattu enemmän sekä tekstiin että sen tanssinumeroihin: “Koomillinen panos oli operetin tässäkin osassa ohuinta - huumoria kaipasi pariin koomilliseen tanssinumeroon tuntuvammin.”

MAALATUT NÄYTTÄMÖKUVAT JA SUOMI-FILMIN PUKULOISTO

Lavastaja Osmo Koskela oli maalannut Veronican jokaiseen kuvaelmaan värikkään ja komean näyttämökuvan. Ensimmäisissä Pariisiin sijoittuvissa kuvaelmissa Koskelan makua ei pidetty täysin varmana, maalauksia vaivasi raskaus ja värien ja linjojen epätasaisuus. Joidenkin arvostelijoiden mielestä Koskela onnistui parhaiten itämaisissa fantasiamaisemissa, toisten taas viimeisessä kuvaelmassa, vaaleassa ja ilmavassa suomalaisessa maisemassa.

1800-luvun lopun tyylinmukainen puvustus oli arvostelijoista ihastuttavaa katseltavaa. Pukuloistoa luonnehdittiin värikkäiksi ja hupaisaksi. Osa puvuista oli lainattu Suomi-Filmin puvustosta, osasta vastasi Alli Elo.

Ilta-Sanomissa 7. tammikuuta 1946 julkaistussa kuvassa Helsingin Kansanteatterin Veronica-operetin esittäjät Vappu Elo, Marja Tyrkkö ja Liisa Tuomi. Kansalliskirjasto / Sanomalehtien digiarkisto.

PRIMADONNA MARJA TYRKKÖ JA MUU KORKEATASOINEN ESIINTYJÄKAARTI

Veronican näyttelijäsuorituksia pidettiin korkeatasoisina. Uusi operettiprimadonna Marja Tyrkkö Veronica Careliuksen nimiroolissa “saavutti todellisen voiton”. Sen lisäksi, että Tyrkön sopraano soi täyteläisenä ja luontaisen vapaana - “tosin joskus hän eksyi liikaa oopperamaiseen juhlallisuuteen” - hän sopi tehtävään ulkonäkönsä ja ihastuttavan viehkeän olemuksensa ansiosta. “Hänen kaunis laulunsa ja otollinen hehkeä nuori upeutensa olivat tosin Veronican pääansiot. Eräänlaista loistoa hän joka tapauksessa sai tyyliinsä, vaikkei vielä osaakaan juuri näytellä ja se auttoi ainakin tällä kertaa”, Ilta-Sanomat kirjoitti. 

Komeaääninen ja ryhdikäs Kauko Kokkonen taidemaalari Paul Valeryna oli "rohkeista otteistaan huolimatta" näyttämöllä jäykkä ja "rakastajana kuivan puiseva". Kilpakosijassa, prinssi Aga Riza Nassiria esittävässä Hannes Veivossa oli “oikeata idän mystiikkaa ja tyyliä, joka kykenee sytyttämään tyttäsydämen", mutta laulussa hän oli Kokkosta heikompi.

Nya Pressenissä 7. tammikuuta 1946 julkaistussa kuvassa Helsingin Kansanteatterin operetin rakastavaiset Veronica eli Marja Tyrkkö ja taidemaalari Paul Valery eli Kauko Kokkonen. Kansalliskirjasto / Sanomalehtien digiarkisto.

Huvittavimpia tyyppejä olivat koominen vanha pari Sockelhovin patrunessa ja pariisilainen galleristi. Tehtävissä loistivat "aito suomalaistäti" Vappu Elo ja "ranskalaista kuherrustaitoa osoittava" Arvo Lehesmaa.

Koomisena subrettiparina Leo Lähteenmäki Pontus Sockelina ja "villikissa" Liisa Tuomi Suzannena “lauloivat, tanssivat ja hulluttelivat kerrassaan eloisasti ja tarttuvasti saavuttaen tietenkin suuren yleisömenestyksen”.

Enni Rekola Persian vanhana ruhtinattarena "käärmeineen ja myrkkypikareineen teki suurenmoisen satuvaikutuksen”. Joel Asikainen huvitti prinssin adjutanttina Ben Alina nokkeline temppuineen ja vauhdikkaine tansseineen, ja Kaarlo Halttunen oli Hassan.

Loppiaisen jälkeen seuraavat esitykset olivat 8. ja 10. tammikuuta. Kaikki illat olivat loppuunmyytyjä. Veronican lipuista suorastaan tapeltiin. Kansanteatteri ryhtyi kiireesti järjestämään Veronicalle lisää esityksiä.

JEVGENI ONEGIN PALAA OOPPERAAN

Veronican ensi-iltajuhlinnan jälkeen koitti paluu arkeen. Tammikuun 10. päivänä klo 22.30 George johti radiossa konserttiorkesteria Oy Rytmi Ab:n operettikonsertissa. Seuraavana päivänä klo 22.30 radiossa kuultiin Georgen sovittama potpuri merimieslauluja otsikolla "Jungman Jansson och Svarta Rudolf". Tammikuun 15. päivänä klo 19.40 Anna Mutanen lauloi radiossa “Serenadeja ja hiljaisia säveliä” Georgen solistiyhtyeen säestyksellä.

Tammikuun 17. päivänä George vieraili pitkästä aikaa Suomalaisessa Oopperassa Jevgeni Oneginin kapellimestarina.

Ilmoitus Sosialisti-lehdessä 15. tammikuuta 1946. Kansalliskirjasto / Sanomalehtien digiarkisto.

Tammikuun 19. päivänä hän oli Martta Kontulan ja Hannes Häyrisen kanssa Turussa, missä Tähti-ilta järjestettiin samana iltana kolmessa eri ravintolassa; Työväentalolla, Osuuskaupalla ja Teatterilla. Seuraavana iltana 20. tammikuuta Bulevardilla oli jälleen Onegin.

Tammikuun 28. päivänä George oli esiintymässä Vallilan Työväentalolla, missä uusittiin Viljo Vesterisen 20-vuotisjuhlakonsertti. Helsingin Työväentalolla marraskuussa pidetty juhlakonsertti oli ollut jättimenestys.

Kaikkien työtehtäviensä keskellä George ehti käydä Tampereella, missä harjoiteltiin hänen operettiaan. Veronican ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterissa lähestyi 29. tammikuuta.

Lue seuraavaksi Tammi-maaliskuu 1946: Veronica Tampereella ja Porissa

Teksti: Tiina-Maija Lehtonen

JANUARI 1946: SERPINS OCH GEORGES OPERETT VERONICA

Albert Edelfelt målade den 22-åriga Elsa Lindbergs porträtt i Helsingfors 1898. Författarinnan Elsa Lindberg-Dovlette var förebilden för Serps och George de Godzinskys operett Veronica. Nationalgalleriet / Ateneums konstmuseum.

Suomeksi

”Tillkomsten av denna operett fick sin början år 1944, då signaturen Serp tog kontakt med mig, berättade om operettplanen och bad mig vara med”, berättade George de Godzinsky i en intervju i tidningen Kansan Lehti i Tammerfors i januari 1946. ”Men det var först i slutet av förra året som vi på allvar kom igång med arbetet.”

Signaturen Serp, det vill säga författaren Seere Salminen, hade föreslagit en gemensam operett för George i slutet av 1944. Idén hade grott i Serps medvetande länge, men det var först när hon talade om saken med Godzinsky – som enligt Serp var som eld och lågor – som operetten blev verklighet. Den slutgiltiga impulsen var sannolikt dödsbudet om författarinnan Elsa Lindberg-Dovlette i oktober 1944. Elsa hade levt ett färgstarkt och fascinerande liv. Serps och Georges operett handlade dock inte om Elsa utan om Veronica.

Från vänster redaktören och konsulns fru Seere Salminen, det vill säga Serp, Sirkka-Liisa Virtamo och en okänd journalist från Hufvudstadsbladet vid Helsingin Sanomats fest 1940. Finna.

VERONICAS FÖREBILD ELSA LINDBERG

Förebilden för operettens titelperson, Veronica Carelius, Elsa Lindberg, föddes i ett finskt musikerhem i Stockholm den 13 februari 1876.

Elsas far, Karl Johan Lindberg (1837–1914), son till en trädgårdsmästare från Villnäs, hade studerat fiolspel först i Helsingfors under ledning av Fredrik Pacius och sedan 1861–1864 i Leipzig, Hannover, Weimar och Wien med bland annat den berömde Joseph Joachim som lärare. Efter att ha återvänt från utlandet verkade Karl Johan 1861–1864 som konsertmästare för Nya teaterns orkester i Helsingfors.

Karl Johan ingick äktenskap 1867 med pianisten Gustava Emilia “Emmy” Wiik (1844–1926) och flyttade två år senare med sin hustru till Stockholm, där han verkade som violinist i hovorkestern och som Kungliga Musikaliska Akademiens första lärare i fiolspel i över tre decennier. Vid sidan av sitt arbete gjorde Karl Johan konsertresor till Finland, Tyskland och Österrike.

I familjen föddes tre döttrar: Gerda Gustafva (1869–1929), Sigrid Johanna (1871–1942) – som liksom fadern blev violinist – och Elsa Cecilia Maria (1876–1944). Om släkten Lindbergs musikalitet vittnar att Karl Johans kusin, född på Åland, Alie Lindberg (1849–1933), gjorde karriär som internationell pianokonstnär.

”Vi bodde i Stockholm, dit min far hade kallats till professor vid konservatoriet och musiklärare för kungliga personer”, berättade Elsa för Kansan Kuvalehti när hon besökte Helsingfors i början av 1932. ”Min far var fiolkonstnär, min mor pianist, född Emmy Wiik, syster till konstnären Maria Wiik. Jag har således konstnärsblod på både fädernet och mödernet. Mina föräldrar var båda av finsk släkt och bodde ursprungligen i Finland. Själv föddes jag i Stockholm först efter flyttet till Sverige. Men under min ungdom vistades jag mycket i Finland.”

Maria Wiiks (1853–1928) porträtt av sin tioåriga systerdotter Elsa. Privat samling.

ALBERT EDELFELT VILL FÖREVIGA ELSA

Efter att ha blivit student arbetade Elsa som journalist i Stockholm och medarbetade i flera tidningar under signaturen Cric-Cric.

Under ett besök i Helsingfors 1898 råkade Elsa stöta på Albert Edelfelt vid Konstnärsklubbens fest. ”Han sade sig vilja måla mig. Särskilt uppmärksammade han mina händer, som ovillkorligen måste komma med på tavlan. Jag lovade att gå till hans ateljé nästa dag. På morgonen betraktade jag mina händer, skrubbade dem med tvål och borste innan jag gick, använde varmt vatten och gick ut i kylan.”

På albumbladet till vänster, Albert Edelfelt och till höger, Elsa Lindberg 1901. Museiverket.

Vid tiden av händelserna var Elsa 22 år gammal. ”Jag anlände till Edelfelts ateljé. Med mig tog jag en ljusblå blus, som jag tyckte var vacker. Får jag se era vackra händer, sade Edelfelt. Jag sträckte fram händerna. De är ju inte alls som i går, utropade Edelfelt, de är ju helt blåa! Och när sedan dessutom den blå blusen dök upp, blev Edelfelt ännu mer förskräckt. I den där svarta klänningen med hög krage måste ni målas. Ni påminner om Velázquez' kvinnor. Klänningen måste också ha en Velázquez-krage. Varifrån ta en krage? Vi hittade vitt tyg. På väggen hängde en gitarr. Man tog en sträng från den och gjorde av den styvnad till kanten på kragen. Bertta Edelfelt tillverkade på ett ögonblick en krage som på tavlan välver sig furstligt. Under tiden hade också mina händer värmts upp.”

Albert Edelfelts porträtt av Elsa Lindberg belönades med guldmedalj vid världsutställningen i Paris 1900. Nationalgalleriet / Ateneums konstmuseum.

Edelfelts porträtt av Elsa belönades med guldmedalj vid världsutställningen i Paris 1900, och Ateneum skaffade det till sina samlingar.

Albert Edelfelts blyertsskisser för porträttet av författarinnan Elsa Lindberg 1898. Nationalgalleriet / Ateneums konstmuseum.

”Edelfelt målade dessutom ett pastellporträtt av mig, där jag bär en pälskrage och en stor plymhatt”, minns Elsa för Kuvalehti. ”Denna tavla finns nu i vårt hem i Monaco. Och till denna tavla knyts min historia.”

Albert Edelfelts pastellporträtt av Elsa i pälskrage och plymhatt 1898. Privat samling.

 
DEN PERSISKE PRINSEN BJUDER ELSA PÅ CHAMPAGNE

”Jag reste hem till Stockholm med båt och hade pastellmålningen med mig. Fartygets kapten Knorring var mycket olycklig. Ombord fanns en förnäm passagerare, den persiske prinsen Mirza Riza Khan, som kom från Moskva. Men prinsen kunde varken finska eller svenska, utan ryska och franska. Och det kunde ingen ombord. Och kaptenen hade fått order om att se till att gästen trivdes. Vad göra? Den persiske gästen vandrade på däck i en hög svart mössa med ett olyckligt och surmulet utseende. Då kom kaptenen till mig och bad mig rädda situationen eftersom jag kunde franska. Jag presenterades för prinsen och fungerade sedan som tolk mellan honom och det övriga sällskapet. Stämningen var glad, man spelade piano, jag sjöng. Prinsen beställde champagne åt hela sällskapet.”

Den förnäma passageraren på Sverigebåten var den persiske prinsen, diplomaten och poeten Mirza Riza Khan Arfa-ud-Dovleh.

”När vi närmade oss Stockholm frågade prinsen om jag hade något bagage som han kunde foga till sitt, eftersom det går igenom tullen utan kontroll. Jag har inget annat sådant än den här tavlan, som jag är rädd att tullmännen ska skada när de fingrar på den, svarade jag. Prinsen tog tavlan och försvann i hamnen tillsammans med sina diplomatmottagare."

Elsa Lindberg 1898. Museiverket

"Följande dag kom mitt hembiträde och meddelade att det står en svart och egendomlig man utanför, som har en hög svart mössa och ryska galoscher och liksom ett tavelpaket under armen. Ska jag säga åt honom att vi inte köper något, frågade flickan”, fortsatte Elsa sin berättelse. ”Prinsen bjöds in. Han visade en önskan att lära sig svenska. Det bestämdes att jag skulle börja ge honom lektioner.”

Albert Edelfelt målade en akvarell av Elsa Lindberg 1901. Stiftelsen Åbo Akademi.

Prinsen var emellertid en dålig elev, och hans svenskstudier gjorde inga framsteg. ”Han kan inte svenska ännu i dag”, konstaterade Elsa för tidningen. ”Men lektionerna ledde till ett helt annat resultat. Fyra år senare vigdes vi i Konstantinopel.”

Elsas make, den persiske prinsen Reza Khan Arfa Danesh år 1907. Wikipedia.

 
ELSA FÅR SIN PRINS I KONSTANTINOPEL

När de ingick äktenskap var Elsa 26 år och brudgummen 30 år äldre. Prinsen var dessutom gift och hade barn från sina tidigare äktenskap. Efter äktenskapets ingående blev Elsa prinsessa och började använda namnet Elsa Lindberg-Dovlette. Paret bosatte sig i Osmanska rikets huvudstad Konstantinopel, där ungmön lärde känna livet i haremet. Elsa födde prinsen två barn: sonen Ebrahim Khan och dottern Fatimeh Enayet.

Prinsessan Elsa Dovlette-Khanoum och hennes barn Ebrahim och Fatimeh i april 1909. Museiverket.

År 1901 publicerade Elsa sin debutbok Ann-Lis och 1908 sin andra roman Kvinnor från manareternas stad, där hon skildrade haremslivet före första världskriget. I det osmanska riket levde man i en brytningstid, då traditionella seder och föreställningar fick vika för nya idéer.

Efter första världskriget utnämndes Mirza Riza Khan till Persiens representant i Nationernas förbund. Familien flyttade till Monaco, där den bosatte sig i ett palats som uppförts av prinsen, Villa Ispahani på adressen 57 Boulevard du Jardin Exotique.

Villa Ispahan, familjen Mirza Riza Khans hemmapalats i Monaco. Public Domain.

På 1920-talet fortsatte Elsa sin författarkarriär. Hon berättade om sina erfarenheter som europé i en österländsk kultur; 1921 utkom I alla tonarter, och 1924 Främling. Hennes produktion översattes till många språk, även till finska. År 1925 utkom Haaremin ristikon takaa: pohjoismaalainen nainen itämaalaisen puolisona (Bakom harems galler:en nordisk kvinna som orientalisk hustru) , och 1926 Anna-Liisa, Kaikissa sävellajeissa (Anna-Liisa, I alla tonarter), Naisia minareettien kaupungista: lehtiä nuoren turkkilaisnaisen mietekirjasta (Kvinnor från minareternas stad: blad ur en ung turkisk kvinnas dagbok) och Viulutyttö (Fiolflickan).

Mirza Riza Khan utnämndes 1928 till persisk minister i Danmark, Norge, Sverige och Finland. ”Helt nyligen upphörde hans uppdrag som sändebud i Finland, i och med att Finlands territorium har fogats till den nye persiske Rysslandsministerns verksamhetsfält”, berättade Elsa för Kuvalehti vintern 1932. ”När min make avgick från sitt uppdrag som sändebud i Finland erhöll han Finlands Vita Ros orden. Han var mycket glad och stolt över den.”

Elsas besök i Finland var kopplat till marknadsföringen av hennes senaste bok, 1931 publicerade Bakom stängda haremsdörrar. Den finska översättningen utkom 1932 med titeln Häät Bosporin rannalla: Haaremin ristikon takaa.

Prinsen Mirza Riza Khan avled 1937 i Teheran vid 91 års ålder. Elsa Lindberg-Dovlette avled i Saltsjöbaden nära Stockholm den 1 oktober 1944 vid 68 års ålder.

OPERETTENS TILLKOMST

Serp hade tillbringat juli och augusti 1945 med operettens manuskript. ”Jag kom igång med mitt arbete i början av september”, berättade George i en intervju i Kansan Lehti.

I Veronica prövade Godzinsky för andra gången på att komponera i en större form. Det första försöket hade skett våren 1939, då George hade skrivit musiken till sångspelet Lavea luonne. Texten hade författats under pseudonymen Y.Aava, det vill säga Eine Laine, som också hade regisserat föreställningen. Urpremiären på Helsingfors Folksteater den 10 maj 1939 hade fått förkrossande recensioner i tidningarna.

Erfarenhet av att komponera större helheter hade även samlats genom filmmusiken. Från och med 1938 hade George komponerat musik till 25 filmer, och schlagers som blivit stora örhängen hörde sånger som Sulle salaisuuden kertoa mä voisin och Katupoikien laulu.

Den 30 september rapporterade tidningarna att "sannolikt ännu under denna spelsäsong skulle en ny stor inhemsk romantisk storoperett vid namn Veronica av Serp och Godzinsky komma upp i rampljuset". Händelserna skulle utspela sig på 1890-talet och ämnet skulle vara de färgstarka, romantiska livsskeden hos en känd kvinna av finsk börd. Urpremiären skulle äga rum kring juletid samtidigt vid Helsingfors Folksteater och Tammerfors Arbetarteater.

”Det blev lite bråttom, men jag fick ändå operetten slutgiltigt färdig den 26 november, det vill säga på tre månader. Visserligen hade jag redan under sommaren komponerat melodier, så jag hade en stor stapel med notmaterial. Jag skrev först hela stycket för piano och arrangerade det sedan för orkester. Det var bråttom, för orkesterpartituret omfattar nästan 400 sidor. Helsingfors Folksteater pressade på hårt för att få operetten uppförd till juletid. ”Urpremiären blev också klar till trettondagsafton”, berättade George för sin intervjuare. Han gav också operetten ett opusnummer, Veronica är op. 100.

"Visserligen hade jag redan under sommaren komponerat melodier, så jag hade en stor stapel med notmaterial." När vädret tillät komponerade George utomhus på sommaren. Godzinskys familjearkiv.

Utöver komponerandet skrev George även sångtexterna till operetten. Den kände schlagertextförfattaren, Rundradions kamrer R.R. Ryynänen rimmade Georges prosatexter till sjungbar poesi. Skådespelaren och operasångaren vid Svenska Teatern Ture Ara översatte Veronicas texter till svenska.

DEN ROMANTISKA OPERETTEN VERONICA – ROLLER OCH ORKESTER

Veronica Carelius (sopran) är en ung finsk sångerska som har två rivaliserande friare: den finske konstnären Paul Valery (baryton) och den persiske prinsen Aga Riza Nassir (basbaryton). Andra rollfigurer är det komiska äldre paret, patronessan på Sockelhov Emerentia Sockel (mezzosopran) och den parisiske konstsalongsägaren Monsieur Moliére (baryton), subrettparet Pontus Sockel (baryton), son till patronessan på Sockelhov och Pauls vän, samt konstsalongsägarens dotter Suzanne Moliére (mezzosopran) liksom den gamla persiska furstinnan (talroll), prinsens adjutant Ben Ali (baryton) och Hassan (talroll). Dessutom medverkar parisiska grisetter, palatsets tjänare, haremkvinnor, orientaliska dansare och finska folkdansare, det vill säga en blandad kör och dansare.

Omslaget till handskriften av Veronicas pianopartitur. George gav Veronica opusnummer 100. Godzinskys familjearkiv.

 

Första uppslaget av handskriften till Veronicas pianopartitur. Godzinskys familjearkiv. 

Den ackompanjerande orkestern har två alternativa sammansättningar. Den förstärkta A-orkestern omfattar förutom stråksektionen 3 flöjter, 2 oboer, 3 klarinetter, 2 fagotter, 3 horn, 2 trumpeter, 2 tromboner, tuba, slagverk, harpa och celesta. Den mindre B-sammansättningen omfattar 3 violiner, cello, bas, flöjt, klarinett, 2 trumpeter, trombon, slagverk och piano (inte obligatoriskt).

VERONICAS HÄNDELSER OCH PLATSER

Veronica är en romantisk operett i tre akter som innehåller sex tablåer: I En  konstsalong i Paris, II Ett parisiskt lyxhotell, III Den persiske prinsens lustjakt, IV Den persiske prinsens palats, V Öknen i Persien, och VI Sockelinhovis gård i Finland. Händelserna utspelar sig i det sena 1890-talets Paris, Persien och Finland. Som sig bör i operetter är handlingen full av kärlek, spänning, förvecklingar och äventyr.

I den första aktens första tablå befinner man sig i en parisisk konstsalong, där den finske konstnären Paul Valerys porträtt av den finska sångerskan Veronica Carelius väcker stor förtjusning. I tablån sjunger Veronica och Paul bland annat en duett tillsammans, där de minns sin barndoms kära tid i Finland och även det ögonblick då kärlekens sköna låga tändes mellan dem.

I Veronicas pianopartitur är Veronicas och Pauls duett nr 3. Godzinskys familjearkiv.

En orientalisk fanfar ljuder och den persiske prinsen anländer till konstsalongen. När prinsen får se Veronicas porträtt blir han förtjust, och ännu mer förtjust blir han när han får lära känna målningens ljushyade, blåögda modell.

I den andra tablån dansas det i ett parisiskt lyxhotell i wienervalsens takt. Prinsen fungerar som värd för tillställningen. Veronica sjunger en romans där hon erkänner att hon längtar hem till Finland. Patronessan på Sockelinhovis son, Pontus, är förtjust i den parisiska konstgalleriägarens dotter Suzanne, och Suzanne lär den svettande Pontus att dansa vals.

I Veronicas pianopartitur är Suzannes och Pontus valsduett nr 6. Godzinskys familjearkiv.

Prinsen sjunger en tango om sitt underbara hemland och bjuder in Veronicas finsk-franska sällskap – patronessan på Sockelinhovi Emerentia Sockel, konstsalongsägaren monsieur Moliére och dennes dotter Suzanne – till sitt Tusen och en natt-palats i Persien.

Paul och Pontus anar att Veronica kommer att råka i stor fara. De sjunger en käck marsch tillsammans och beslutar sig för att ge sig av till Persien, ”till kamp för den dyraste skatten”.

Prinsen håller på att leda Veronica till en annan salong när Paul stiger fram och anklagar honom för en sammansvärjning. Enligt Paul är det prinsens avsikt att hindra honom från att följa efter Veronica. Veronica ber prinsen om ursäkt för Pauls upphetsade uppträdande. Paul går sin väg och prinsen ber upp till dans med Veronica.

Bild publicerad i Suomen Sosialidemokraatti den 8 januari 1946 från den andra akten av operetten Veronica på Helsingfors Folksteater. Som den gamla persiska furstinnan Enni Rekola och som prinsen Hannes Veivo. Nationalbiblioteket / Tidningarnas digitala arkiv.

I akt två, tablå tre, reser man med prinsens lustjakt mot Persien. Det gamla kärleksparet, patronessan Emerentia och monsieur Moliére, sjunger duetten ”Vem kan väl någonsin vara för gammal för kärlek som skänker glädje”. Prinsens adjutant Ben Ali, som viskar i Suzannes öra, sjunger romansen "Liksom en lotusblomma är min älskade".

När prinsen får höra sitt hemlands toner säger han till Veronica: ”Den som faller för deras charm får uppleva stor yra och njutning.” Prinsen vill göra en bekännelse för Veronica, men hon blir skrämd. Prinsen lugnar henne: ”Ni behöver inte frukta mig. Jag förstår er fullkomligt. Jag talar först när ni är redo för det. Jag orkar vänta.”

I Veronicas pianopartitur är Pauls ballad nr 11. Godzinskys familjearkiv.

 

Paul står ensam i natten och minns sin älskade och sjunger en ballad.

Under mellanspelet tittar Ben Ali genom sin kikare mot väster, varifrån dansande och sjungande parisiska grisetter dyker upp: ”Bonjour monsieur, les belles grisettes de tout Paris.” Sedan tittar Ben Ali mot öster, varifrån orientaliska dansöser dyker upp medan damkören sjunger: ”Ah!”

I den fjärde tablån kallar en tenorröst från minareten till bönestund. I prinsens palats anländer den gamle furstinnan till sin sons fest. ”Här finns det alltså någon franska?” frågar Veronica furstinnan. ”Det gör det, Ninette. Hon fördes hit på besök, men hon förstod inte att ge sig av i tid”, svarar furstinnan. ”Vårt klimat är inte hälsosamt för en blek, skör europeisk kvinna. Om ni en kväll hör gråt och stönanden från palatsets östra torn behöver ni inte frukta. Det är bara Ninette som tror att en krokodil förföljer henne. ”Jag hoppas att er vistelse här blir trivsam”, uttalar furstinnan och avlägsnar sig.

Prinsens ömhet drar till sig Veronica, men hon förskräcks av furstinnans ord: ”Hans mor! O, vad menade hon, hon var så skrämmande och mystisk.” Veronica känner att hon saknar Paul: ”Käraste vän, varför får du inte vara hos mig nu.”

I Veronicas pianopartitur är Veronicas möte med den gamla furstinnan och sången nr 13. Godzinskys familjearkiv.

Ben Ali skulle vilja se Suzanne dansa en persisk dans. ”Lär mig”, ber Suzanne, ”så charmar jag väl sedan någon gång en viss björnunge.”

När lyktorna tänds, anländer prinsen med Veronica i sitt sällskap. Kören hälsar: ”Var välkommen, vår solprins!” När prinsen slår på gonggongen skyndar dansöserna och fakiren med sina ormar till platsen och framför en persisk dans. Efter dansen ber prinsen sina gäster att dra sig tillbaka till trädgården för att njuta av vin och frukt.

Prinsen har blivit ensam med Veronica och klappar händerna. En tjänare bär fram ett skrin, ur vilket prinsen plockar ett diamantband och en ring och hänger skatterna på Veronica. ”Hur skulle jag kunna ta emot dem? Jag är inte värdig nog för det”, tvekar Veronica. ”Din hand ber jag om”, uttalar sig prinsen och kysser Veronica.

I Veronicas pianopartitur kulminerar den andra akten i finaletten nr 15a. Godzinskys familjearkiv.

Prinsen har gått för att sköta sina plikter, och den gamla furstinnan meddelar att hennes son har bett henne att ta hand om gästerna. Tjänarna bär fram bägare till gästerna, och furstinnan uttalar: ”Må er dag här vara fri från bekymmer och er sömn sval och djup.” Monsieur Moliére och Suzanne tömmer sina bägare, Emerentia smakar försiktigt, men Veronica tvekar. När furstinnan börjar stirra på Veronica för hon bägaren till sina läppar. Då rusar Paul fram: ”Veronica, drick inte! Fly!” Också Pontus rusar till platsen: ”Mamma, svimma inte! Försök att leda Moliére, och följ efter oss!” ”Inkräktare! En sammansvärjning!" ropar furstinnan. "Ibrahim, Abdullah, gör ert jobb, för bort dem!”

Den femte tablån som inleder den tredje akten utspelar sig i öknen i Persien.

I den sjätte och sista tablån befinner man sig i Karelen på Sockelinhovis midsommarfest. Flickor och pojkar i folkdräkt dansar polka mitt bland sädesfälten. Veronica och Paul reder ut sina mellanhavanden en gång för alla, och – tvärtemot Elsa i det verkliga livet – återvänder Veronica hem och beslutar sig för att gifta sig med sin finske älskade Paul.

URPREMIÄREN AV VERONICA PÅ HELSINGFORS FOLKTEATER

På nyårsdagen 1946 ingick Georges tidigare älskade och ”eviga vän”, imatrakvinnan Annikki Vuokniemi äktenskap med lokföraren Kauko Nenonen från Pieksämäki. George hann inte med till bröllopsfesten, eftersom det bara var fyra dagar kvar till urpremiären av Veronica på Helsingfors Folkteater. 

Veronica fick sin dubbelpremiär på Folkteaterns scen i Studenthuset på trettondagsafton och trettondagen den 5 och 6 januari 1946.  Enligt Suomen Sosialidemokraatti ”fanns teaterns unga och dugliga operettgarde på scenen i sin helhet”. Kompositören dirigerade båda slutsålda föreställningarna.

Annons i Helsingin Sanomat den 4 januari 1946. Nationalbiblioteket / Tidningarnas digitala arkiv.

 

Helsingfors Folkteater arrangerade föreställningar på flera olika adresser. Operetten Veronicas scen var Gamla studenthuset. Helsingfors stadsmuseum / A. Salokorpi.

Mottagandet av Veronica i pressen kunde inte ha varit mer lovordande. ”Den inhemska operetten Veronica erövrade på trettondagsafton Folkteaterns fullsatta salong fullständigare än något annat skådespel på mycket länge”, skrev Työkansan Sanomats signatur M.S. efter premiären.

”En inhemsk operett är inte ett vardagligt fenomen. Därför förhåller man sig utan vidare till en sådan som en ovanligt intressant teaterhändelse”, redogjorde Ilta-Sanomats P. T-vi. ”Stämningen av spänd förväntan satte också sin prägel på Folkteaterns Studenthus i lördags, då Veronica fick sin urpremiär. Och när den framgångsrika kvällen led mot sitt slut bröt applåderna ut häftigare än vanligt, salongen dånade rent av av applåder, när de eleganta upphovsmännen – författaren Serp, kompositören Godzinsky och gästregissören Antti Halonen – på den entusiastiska publikens begäran gång på gång drogs fram.”

”Den slutsålda salongen sjudde av förtjusning och ropade fram alla som bidragit till framgången. Slutintrycket blev att Veronica är en operett som nog tål konkurrens med utländska och som kan spås gästa alla tänkbara scener i Finland”, jublade i sin tur Helsingin Sanomats signatur E. P-la.

Valkeakosken Sanomat övertygades om att ”visst kan man också i Finland”. Om publikens reaktion skrev tidningen: ”Premiärpubliken värmdes upp så att den inte alls ville förmå sig att gå hem på grund av applåderna. Blommor och gåvor hopades i drivor på scenen.”

”Det råder inget tvivel om att Serps operett Veronica inte skulle bli en veritabel kassasuccé för Folkteatern, så enorm var dess premiärframgång. Publiken var naturligtvis intresserad av att se vad de finska operettkompositörerna egentligen kan åstadkomma och anslöt sig mangrant till tillställningen. Veronica kan också anses vara den första ordentliga inhemska operetten som uppfyller lite högre krav. Den festklädda publiken var övermåttan förtjust. När författaren, regissören och kompositören kom upp på scenen efter att föreställningen avslutats, utbröt ett enormt jubel, man stampade rent av fötterna i golvet. Blomsterskörden var överraskande ymnig”, skrev Suomen Sosialidemokrattis signatur T.A.

Alla recensenter spådde Veronica ett långt liv. Endast Työkansan Sanomats recensent hade en sur inställning till operettens hela genre: ”Ur teaterkonstens synvinkel kan inte ens det mest inhemska fabrikörsmärke lyfta operetten från dess uråldriga underhållningsnivå. Smörja är det ur konstens synvinkel, men kanske räddar det därför just de åskådarmassor till teatern som dansen har stulit från den och som vissa goda skådespel har stött bort. Synd bara hur mycket gott arbete som har slösats på ett så barnsligt företag.”

EN KONTINENTAL PRAKTOPERETT PÅ FINSKT VIS

”Serp, Godzinsky och Halonen hade fullkomligt funnit varandra, och var och en gav sin fulla insats för den gemensamma uppgiften”, berömde Helsingin Sanomat. Veronica beskrevs som ”en äkta kontinental praktoperett”, som riktade sig till en publik för vilken teater utan ”operettunderhållning” inte är teater alls. För denna publik hade Serp skrivit operetten på ”nationell grund”, men samtidigt behållit ”de utländska operetternas romantiska kulisser”.

Serp hyllades som en ”klipsk användare av pennan” – även om ”Veronica varken erbjöd snilleblixtar eller bitande humor” – och Godzinsky som en ”behändig musikmakare”. Halonen å sin sida var ”en fantasirik och stilfull teaterman”, vilket bevisades av operettens ”fyndiga uppfinningar och danser”.

Serp, det vill säga redaktören Seere Salminen i sitt arbetsrum på Reader's Digests redaktion på Ludvigsgatan 1948. Finna.

Serp var känd för sina roliga revyer, som man tidigare hade sett på Folkteatern. I Veronica hade hon träffsäkert vädrat ett romantiskt ämne och ”komponerat ihop en operett genom att skickligt blanda sanning och saga”. ”Det sägs att operetten inte får vara verklighet, utan saga, där romantiskt älskande och påssprång som saknar all logik är möjliga. I detta avseende skilde sig inte heller Serps Veronica från många tidigare nämnda”, skrev Vapaan Sanas signatur Kela. ”Ämnet är, som sig bör för en operett, romantiskt och fullt av kärleksnät och vemod”, konstaterade Suomen Sosialidemokraatti. Veronica fyllde ”de internationella måtten”, den hade material till en succéoperett. Men även om Serps text flöt ”smidigt” och ”dess glada lätthet hade en äkta operetton – i synnerhet med tanke på författarens slagfärdighet” – kunde Veronica ha haft mer humor och komedi.

Anmärkningar kom också på föreställningens längd. Även om operetten innehöll ”mycket vackert att se och höra”, ansåg många att den kunde ha varit kortare. Ilta-Sanomat skulle ha bantad ner den femte tablån till att spelas framför ridån.

För vissa orsakade slutet också en besvikelse. ”Tyvärr är slutet ganska lamt, det verkar som om man bara har velat få allt snabbt avslutat och hela hembygdsscenen innehåller ju bara kramar och kyssar lite hit och dit, som hör till ett lyckligt slut.”

GODZINSKYS ”FÖR BRA MUSIK”

George fick en rejäl dos beröm på sin lott. ”Den stora äran för operettens framgång tillfaller dess kompositör George de Godzinsky”, förkunnade Suomen Sosialidemokraatti. ”Godzinsky hade komponerat en fullt duglig, för att vara operett rent av ’för bra’ musik, där primadonnans sånger ofta närmar sig operaarior”, konstaterade i sin tur Valkeakosken Sanomat.

Enligt Karjala hade Godzinsky, utgående från Serps text, skapat ”en mycket lyckad tonklänning, där man hör ekon från såväl Paris och Orienten som från Finland i både äldre och modern skrud”. ”Denna uppfinningsrika musik är både pigg och klangfull och far inte vilse i banaliteter ens i stämningsfulla partier”, berömde tidningen.

Även enligt Vapaa Sana hade Godzinsky gjort ”ett gott arbete”. ”Som en lättsmält och smidig operettmusik må den ges fullt erkännande, även om det ibland i Marja Tyrkkös och Kauko Kokkonens ofta upprepade kärlekssånger blev ett Lehár-Kálmán-liknande crescendo som dröjde kvar och ljöd i öronen.”

Enligt Helsingin Sanomat gav ”George de Godzinskys stämningsfulla, orientaliskt inspirerade eller piggt glada musik en särskild charm åt Serps berättelse”. Tidningen publicerade två recensioner, varav den ena musikkritikern Tauno Karila enbart koncentrerade sig på Godzinskys insats. ”Melodi och rytm är de ingredienser som god operettmusik byggs på. Man behöver inte höra många takter av Veronica, vår nya inhemska operett, förrän man märker att den uppfyller stilens krav. George de Godzinsky, operettens kompositör, har en ymnig tonådra som porlar obehindrat och uppfinningsrikt. Han har dessutom långvarig erfarenhet och stor sakkunskap inom musik av detta slag, vilket nu på ett särskilt fullödigt sätt framträder i helaftonsoperettens melodier. Operettens textinnehåll kräver mycket kontrastrika, eller rättare sagt mycket sinsemellan artskilda melodier. Händelserna rör sig ju omväxlande i Orienten och i Finland, och personerna är på samma sätt lika avlägsna släktingar med varandra. På ett mycket lyckat sätt har hr Godzinsky enligt min mening löst de krav som ämnet ställer på musiken. Han får fram mycket effektiva målande drag i sina stämningsfulla scener, vilka på grund av den alltför lilla orkestern nu vid föreställningen inte kommer till sin fulla rätt. Behandlingen av sångtexten är naturlig. Men framför allt måste man säga att kompositören har instinkt och skicklighet att forma scenerna till vackert välvda helheter, vare sig det gäller att ge en dramatisk accent eller ett uppsluppet gyckel. Föreställningen var i musikaliskt avseende mycket vårdad och fartfylld under kompositörens egen ledning.” Slutligen konstaterade Karila i sin recension: ”Som helhet var kvällen en betydande seger för den inhemska operettmusiken.”

Liksom Helsingin Sanomat publicerade Suomen Sosialidemokraatti också en recension av tidningens musikkritiker signatur -lan, det vill säga Väinö Pesola: ”Georges de Godzinsky har till Serps nyhetsoperett komponerat framför allt flytande och melodisk musik. Dess dansrytmer har både slagkraft och smidighet och textens deklamation är naturlig. Herr de Godzinskys utmärkta musikinneboende smidighet har gett honom möjlighet att ge sina toner en trovärdig orientalisk färgning ofta med ganska uppfinningsrika träblåsarmedel. Egen självständig stil finns det litet av i den nämnda musiken; som bästa egna fynd stannade huvudrollsinehavarens ’längtan-sång’ i första akten kvar i minnet. Kompositören vore vis om han ändrade på ett par alltför fräckt hämtade triolmelodier ur Rimskij-Korsakovs Scheherazade. De Godzinsky hade skickligt vetat att dra nytta av möjligheterna hos Folkteaterns sparsamt tilltagna orkester.”

I sin recension fokuserade Nya Pressens signatur : N. L-ou N. L-ou särskilt på kompositörens andel: “Men det är ju egentligen Georges de Godzinsky som Serp vill presentera: han har gjort musiken och han gör operetten. Han är visst eklektisk, men det behövs också för att kunna träffa alla stilar och stämningar i detta romantiskt brokiga libretto. Hans musik äger både elegans och pregnans, ingivelse och habilitet. Den kväller fram ohämmad och mjukt rundhänt ur de mest olika källsprången. Vad man kanske mest uppskattar är att komponisten förstår att väva ihop de olika motiven - de finska tongångarna, den parisiska uppsluppenheten, den österländska koloriten - i en skickligt genomförd växelverkan, som inte bara går ut på att trumfa igenom vissa schlagermelodier. De moderna rytmerna i musiken är genomförda med kultiverad diskretion och de enskilda numren har både poäng och karaktär.”

George dirigerade själv urpremiären vid pianot ”fullkomligt medryckande”, varefter han överlämnade den musikaliska ledningen i Yngve Ingmans ”skickliga händer”.

DEN MONDÄNA REGISSÖREN ANTTI HALONEN

Man intresserade sig för Veronica också av den anledningen att regissören Antti Halonen, som haft framgångar på Finska Operan, nu för första gången gästade Folkteatern. Halonen och Godzinsky hade samarbetat i Grevinnan Maritza i mars 1943. Hade kanske George antytt något om Halonen för Folkteatern? Pekka Halonens son Antti ansågs vara en mondän regissör som inte följde upptrampade stigar, utan på sitt eget sätt skapade en ny och uppfriskande operett. Hans regi präglades av fart och elegans.

”Operetten har regisserats av Antti Halonen, vars fantasi, konstnärliga smak och sakkunskap firar triumfer i många eleganta, livliga och färgstarka scener. Gästregissören har också komponerat operettens danser, som på många sätt varierar i olika stilar och stämningar samtidigt som de är ett skickligt och sakkunnigt arbete”, berömde Karjala.

Även om övningstiden var kort – Georges musik hade blivit färdig endast en månad före premiären – syntes i Veronica den för Halonen egendomliga ”eleganta och personliga prägeln”, gruppscenernas rytm var naturlig och dansarnas rörelser strävade efter frigjordhet och rätt rytm. ”Gästregissörens danser var överhuvudtaget alla planerade med god smak och med visad konstnärlig syn, deras stringens gjorde gott för ögat ”, skrev Ilta-Sanomat. Ändå hade man saknat mer humor i såväl texten som dess dansnummer: ”Det komiska inslaget var tunnast även i denna del av operetten – man saknade humor mer påtagligt i ett par komiska dansnummer.”

MÅLADE SCENOGRAFIER OCH SUOMI-FILMIS KOSTYMPRAKT

Scenografen Osmo Koskela hade målat en färgstark och ståtlig scenografi till var och en av Veronicas tablåer. I de första tablåerna som utspelar sig i Paris ansågs Koskelas smak inte helt säker; målningarna tyngdes av ett tungt handlag och en ojämnhet i färger och linjer. Enligt vissa recensenter lyckades Koskela bäst i de orientaliska fantasielandskapen, medan andra menade att han lyckades bäst i den sista tablån, det ljusa och luftiga finska landskapet.

Den stilenliga kostymeringen från det sena 1800-talet var enligt recensenterna förtjusande att titta på. Kostymprakten beskrevs som färgstark och rolig. En del av dräkterna hade lånats från Suomi-Filmis garderob, medan Alli Elo svarade för en annan del.

I en bild publicerad i Ilta-Sanomat den 7 januari 1946 syns Helsingfors folkteaters Veronica-operettens medverkande Vappu Elo, Marja Tyrkkö och Liisa Tuomi. Nationalbiblioteket / Tidningarnas digitala arkiv.

PRIMADONNAN MARJA TYRKKÖ OCH DEN ÖVRIGA HÖGKVALITATIVA ENSEMBLEN

Veronica ansågs ha högklassiga skådespelarprestationer. Den nya operettprimadonnan Marja Tyrkkö i titelrollen som Veronica Carelius ”vann en verklig seger”. Förutom att Tyrkkös sopran ljöd fylligt och naturligt fri – ”även om hon ibland förleddes till alltför operalik högtidlighet” – passade hon för uppgiften tack vare sitt utseende och sitt förtjusande charmiga väsen. ”Hennes vackra sång och passande friska, strålande ungdomlighet var visserligen Veronikas främsta förtjänster. Hon tillförde i alla händelser en viss glans åt sin stil, även om hon ännu inte riktigt behärskar skådespeleriet, och det hjälpte åtminstone den här gången”, skrev Ilta-Sanomat. 

Den ståtliga och korrekta Kauko Kokkonen som konstnären Paul Valery var på scenen ”trots sina djärva tag” stel och ”som älskare torr och träig”. Rivalen, prins Aga Riza Nassir som spelades av Hannes Veivo, hade ”äkta österländsk mystik och stil som förmår tända ett ungt flickhjärta”, men var svagare än Kokkonen i sången.

I en bild publicerad i Nya Pressen den 7 januari 1946 syns Helsingfors folkteaters operettälskare Veronica, d.v.s. Marja Tyrkkö, och konstnären Paul Valery, d.v.s. Kauko Kokkonen. Nationalbiblioteket / Tidningarnas digitala arkiv.

De roligaste typerna var det komiska äldre paret, patronessan von Sockelhof och den parisiska galleristen. I rollerna glänste den ”äkta finska tanten” Vappu Elo och Arvo Lehesmaa, som ”visade prov på franskt koketteri”.

Som det komiska subrettparet “sjöng, dansade och spexade” Leo Lähteenmäki som Pontus Sockel och “vildkatten” Liisa Tuomi som Suzanne “fullkomligt livligt och smittsamt och rönte därmed förstås en stor publiksuccé”.

Enni Rekola som Persiens gamla prinsessa ”gjorde ett storslaget sagolikt intryck med sina ormar och giftbägare”. Joel Asikainen underhöll som prinsens adjutant Ben Ali med sina fyndiga trick och snabba danser, och Kaarlo Halttunen spelade Hassan.

Efter trettondagen var följande föreställningar den 8 och 10 januari. Alla kvällar var slutsålda. Det slogs rent ut sagt om biljetterna till Veronica. Folkteatern skyndade sig att ordna extra föreställningar av Veronica.

JEVGENIJ ONEGIN ÅTERVÄNDER TILL OPERAN

Efter premiärfirandet av Veronica återkom vardagen. Den 10 januari kl. 22.30 dirigerade George konsertorkestern i radion i Oy Rytmi Ab:s operettkonsert. Följande dag kl. 22.30 hördes i radion en potpurri med sjömansvisor arrangerad av George med titeln "Jungman Jansson och Svarta Rudolf". Den 15 januari kl. 19.40 sjöng Anna Mutanen i radion “Serenader och lågmälta melodier” till ackompanjemang av Georges solistensemble.

Den 17 januari gästspelade George för första gången på länge vid Finlands Opera som kapellmästare för Jevgenij Onegin.

Anons i tidningen Sosialisti den 15 januari 1946. Nationalbiblioteket / Tidningarnas digitala arkiv.

Den 19 januari var han tillsammans med Martta Kontula och Hannes Häyrynen i Åbo, där en stjärnafton ordnades samma kväll på tre olika restauranger: Arbetarehuset, Osuuskaupa (Handelslaget) och Teatern. Följande kväll den 20 januari uppfördes Onegin återigen på Bulevarden.

Den 28 januari uppträdde George på Vallgårds arbetarehus, där Viljo Vesterinens 20-årsjubileumskonsert i repris. Jubileumskonserten som hade hållits på Helsingfors Arbetarehus i november hade varit en jättesuccé.

Mitt i alla sina arbetsuppgifter hann George med ett besök i Tammerfors, där hans operett övades in. Urpremiären av Veronica på Tammerfors Arbetarteater närmade sig den 29 januari.

Läs härnäst:  Januari–mars 1946: Veronica i Tammerfors och Björneborg

Text: Tiina-Maija Lehtonen

Svensk översättning: Christian de Godzinsky