Syksy 1944: Georgen Äänisen aallot joutuu kiellettyjen laulujen listalle

Sodan voittajavaltioita edustaneen liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtaja, neuvostoliittolainen kenraalieversti Andrei Ždanov allekirjoittamassa sotavahinkojen korvaussopimusta 17. joulukuuta 1944. Allekirjoittamista seuraa vasemmalla Suomen pääministeri J.K. Paasikvi. Museovirasto.

På svenska

Suomen rauhanvaltuuskunnan allekirjoitettua välirauhansopimuksen Moskovassa 19. syyskuuta 1944 alkoi epävarmuuden aika, joka jatkui vuosiin 1948-1949. Vaaran vuosien aikana Suomen pelättiin muuttuvan kommunistiseksi valtioksi.

PELKONA NEUVOSTOLIITON MIEHITYS JA KOMMUNISTIEN VALLANKAAPPAUS

Toisaalta pelättiin Neuvostoliiton miehitystä, toisaalta omien kommunistien vallankaappausta. Neuvostoliitto kiristi otetta etupiiristään, Itä-Euroopassa kommunistiset puolueet nousivat yksinvaltaan. Suomen Kommunistinen Puolue, joka oli perustettu Moskovassa elokuussa 1918 ja joka oli ollut tähän saakka Suomessa kielletty, sai nyt välirauhan allekirjoittamisen jälkeen lailliset oikeudet toimia.

SKP lähti mukaan vasemmistososialistien yhteistyöpuolueeseen, Suomen Kansan Demokraattiseen Liittoon ja piti siellä valtaa käsissään Moskovan tuella. Marraskuun 17. päivänä SKDL pääsi mukaan J.K. Paasikiven muodostamaan hallitukseen. Ensimmäinen kommunistinen ministeri, SKDL:n Yrjö Leino aloitti Paasikiven II hallituksen sosiaaliministerinä.

VALVONTAKOMISSIO SAAPUU MAAHAN

Myös Neuvostoliiton kovat rauhanehdot aiheuttivat suomalaisissa pelkoa. Niiden mukaan Suomen itäraja noudatti vuoden 1940 rauhansopimusta, Petsamo luovutettiin Neuvostoliitolle, Suomi sitoutui saksalaisten joukkojen aseistariisuntaan ja maksamaan sotakorvauksia 300 miljoonaa dollaria. Lisäksi Suomi joutui vuokraamaan 30 kilometriä Helsingistä sijaitsevan Porkkalanniemen Neuvostoliitolle laivastotukikohdaksi 50 vuodeksi.

Valvontakomissio saapuu Suomeen Malmin lentoaseman kautta syksyllä 1944. Suomen Ilmailumuseo.

Välirauhansopimuksen ehtojen toimeenpanoa ryhtyi valvomaan voittajavaltioita edustanut valvontakomissio. Komission ensimmäiset 85 neuvostoliittolaista virkailijaa saapuivat Suomeen 22. ja 23. syyskuuta. Vaikka komissiossa oli mukana myös brittejä, neuvostoliittolaiset hallitsivat sitä kenraalieversti Andrei Ždanovin johdolla.

Kun välirauhansopimuksen ehdot eivät komission mielestä täyttyneet, se ryhtyi painostamaan Suomen hallitusta. Esimerkiksi kun saksalaisten joukkojen vetäytyminen Lapissa tapahtui komission mukaan liian hitaasti ja rauhanomaisesti, se vaati oikeita taisteluja ja uhkasi Suomea miehityksellä.

Suomessa varauduttiinkin Neuvostoliiton mahdolliseen miehitykseen. Armeija kätki salaa aseita sissisotaa varten. Vähitellen tilanne kuitenkin rauhoittui, ja välitön miehityksen uhka väistyi.

Välirauhansopimus velvoitti Suomea lakkauttamaan fasistiset, propagandistiset ja neuvostovastaiset järjestöt. Hallitus lakkautti kansallissosialistiset pienryhmät, Isänmaallisen kansanliikkeen ja Akateemisen Karjala-Seuran. Niiden lisäksi komissio vaati lopettamaan muun muassa Suojeluskuntajärjestön, Lotta Svärdin ja lähes kaikki emigranttijärjestöt.

Suomen pääministeri J.K. Paasikivi ja valvontakomission puheenjohtaja, neuvostoliittolainen kenraalieversti Andrei Ždanov 17. joulukuuta 1944 sotakorvaussopimuksen allekirjoitustilaisuudessa. Museovirasto / Osvald Hedenström. 

ÄÄNISEN AALLOT KIELLETÄÄN

Syksyllä 1941 ollessaan viihdytyskiertueella Äänislinnassa George de Godzinsky oli merkinnyt Äänisjärven rannalla muistiin valssimelodian. Kun ystävä Georg Malmstén maaliskuussa 1942 teki lähtöä levytysmatkalle Berliiniin, George muisti valssinsa ja pyysi Kerttu Mustosta kirjoittamaan siihen sanat. Malmsténin Berliinissä äänittämästä Äänisen aalloista tuli sekä yksi sota-ajan myydyimmistä äänilevyistä että toivekappale, joka soi usein radiossa. Samalla siitä tuli Godzinskyn käyntikortti.

Sodan jälkeen, kun poliittisen ilmasto muuttui, kiellot ulottuivat koskemaan myös musiikkia, ja yksi soittokiellon saaneista oli Godzinskyn Äänisen aallot. “Me tiedämme, että se kiellettiin. Siis sitä ei saanut esittää varsinkaan laulettuna, muttei myöskään soitettuna”, Godzinsky on muistellut vuosikymmeniä myöhemmin. Syynä kieltoon olivat laulun poliittisesti arkaluontoiset Suur-Suomea henkivät sanat, joissa puhuttiin Vienasta ja Aunuksesta. “Se oli sen ajan piristyskappale monille pojille sinne ja siinä oli Kerttu Mustosen hienot sanat, ehkä vähän yliammuttu teksti", Godzinsky on todennut jälkeenpäin. "Sanat olivat ehkä hieman radikaaleja, kun niissä uutta huomenta Karjalaan tuodaan. Minä tiesin, että siitä ei tule mitään, mutta se oli ajan henki."

George de Godzinskyn säveltämä ja Kerttu Mustosen sanoittama valssi Äänisen aallot vuodelta 1942 on omistettu Itä-Karjalan vapauttajille. Juhannuksena 1942 George lahjoitti Dallapén kustantaman nuotin ystävättärelleen Elisabeth Urbanowiczille. Sodan jälkeen Äänisen aallot joutui Suomessa kiellettyjen laulujen listalle. Godzinskyn perhearkisto.

“Kun tuli rauha, sitä valssia ei saanut soittaa ainakaan 6–7 vuoteen. Se oli kiellettyjen listalla. Minä voisin paljastaa, että minulle on lähetetty tähän samaan melodiaan uusia sanoja; Suomenlahden aallot, Pohjanlahden aallot. Kaikenlaisen järven aaltoja, koska melodia on niin hyvä, että voidaanko me laulaa uusilla sanoilla. Mutta siihen minä kieltäydyin. Ne sanat ne kuuluu siihen melodiaan ja olkoon ne sellaiset. Suomen kansalle pieneksi lahjaksi näistä muistoista ja tunnelmista, jotka siihen aikaan oli jokaisen suomalaisen sydämissä.”

Rauhan tultua oli olemassa vaara, että Äänisen aallot aiheuttaisi säveltäjälleen vaikeuksia. Olihan Petroskoin Tiltu keväällä 1943 uhannut radiopropagandassaan, että: "Äänisen aalloista voi tulla myös säveltäjä Godzinskyn hauta." Kuinka uhatuksi Godzinsky tunsi olonsa sodan jälkeen, ei ole tarkkaa tietoa. 

“Se oli semmoinen sen ajan vaatimus. Me taiteilijat, me aina alistumme kaikkiin tilanteesiin. Meillä ei ole mitään pahaa mieltä. Ainakin kolme sävellystäni oli tällä listalla. Kollegojen paljon enemmän.” Äänisen aaltojen lisäksi Godzinskyn valssi Muistoja Syväriltä ja foxtrot Näky nuotiolla kiellettiin.

Sodan päätyttyä annetut kiellot koskivat sodanaikaisia propagandalevyjä, Itä-Karjalan ja luovutetun Karjalan maantiedettä kuvaavia iskelmiä ja saksankielisiä levyjä. Äänisen aaltojen soittokielto jatkui pitkälle 1950-luvulle. Lopullisesti valssi vapautettiin vasta 1980-1990-lukujen vaihteessa, kun poliittinen ilmasto oli jälleen muuttunut.

Muistoja Syväriltä -valssin nuotti tuli painosta Dallapén kustantamana 1943. Godzinskyn perhearkisto.

EMIGRANTIT PELKÄÄVÄT MOSKOVAN KOSTOA

Sodan edetessä emigrantit olivat seuranneet huolestuneina Suomen yhä epävarmemmaksi käyvää asemaa. Pelättiin tulevaisuutta ja Moskovan kostoa. Kun Neuvostoliitto kesäkuussa 1944 aloitti suurhyökkäyksen Karjalankannaksella, venäläispiireissä kiersi huhu Suomen miehittämisestä, ja monet alkoivat jälleen pakata laukkujaan.

Kun välirauhan solmimisen jälkeen Pohjanlahden yli kulki pakolaisvirta Ruotsiin, joukossa oli lukuisia emigrantteja ja heimopakolaisia. Emigrantit tunsivat olonsa Suomessa uhatuksi, eikä pelko ollut turha. Neuvostoliitto hankki valvontakomission kautta tietoja suomenvenäläisistä ja heidän järjestöistään. Suomen Valtiollinen poliisi, joka sodan jälkeen vaihtoi väriä valkoisesta punaiseksi, toimitti valvontakomissiolle sen haluamia tietoja. Lähes kaikki emigranttijärjestöt kiellettiin, mukaan lukien venäjänkielisten lasten partio, jonka toimintaan George ja pikkusiskonsa Elise olivat aikoinaan ahkerasti osallistuneet.

Jo ensimmäisen syksyn 1944 aikana Valpo ehti toimittaa komissiolle suuren määrän nimilistoja ja selvityspyyntöjä. Vuodenvaihteen jälkeen komissio antoi Valpolle koko ajan lisää tehtäviä.

WITTENBERGIN MUUSIKKOVELJEKSET MUUTTAVAT RUOTSIIN

Pelättiinkö Godzinskyjen emigranttiperheessä Neuvostoliiton kostoa? Ei ole tietoa, suunnitteliko George lähtöä Ruotsiin jo heti sodan jälkeen. Joka tapauksessa muutosta Ruotsiin tuli perheessä ajankohtainen kysymys kuusi vuotta myöhemmin.

Monet Georgen läheiset kollegat siirtyivät sodan jälkeen Ruotsiin. Harmony Sisters muutti äiteineen, miehineen ja lapsineen Tukholmaan pysyvästi, ja Viljo Vesterinen ja Georg Malmstén viettivät Ruotsissa pitkiä aikoja. Malmstén otti mukaan myös vaimonsa ja tyttärensä.

Myös Georgen nuoruudenystävät, saksofonisti ja sellisti Alexander ja viulisti Boris Wittenberg siirtyivät Ruotsiin pysyvästi kesällä 1945. Veljesten muuttoon vaikutti tapaus Leinon vangit huhtikuussa 1945. Sisäministeri Yrjö Leino luovutti valvontakomission neuvostoliittolaisille edustajille 19 henkilöä, jotka käytiin vangitsemassa yöllä ja lennätettiin Neuvostoliittoon. Luovutusta vaati komission puheenjohtaja Ždanov, joka väitti henkilöiden olevan sotarikollisia ja neuvostovastaisia terroristeja. Luovutetuista suurin osa oli Suomessa asuvia ja Suomen kansalaisuuden saaneita valkoisia emigrantteja.

Tsaarin armeijan entisen everstin, Sigismund von Wittenbergin pojat olivat eläneet koko ikänsä Helsingissä, mutta heitä pidettiin venäläisinä. Jatkosodan aikana sekä Aku että Boris olivat toimineet venäläisten sotavankien kuulustelijoina. Aku oli palvellut kaukopartioistaan tunnetussa Päämajan tiedusteluosaston erillispataljoona 4:ssä, sen ensimmäisen komppanian osasto Vehniäisessä. Hänen sijoituspaikkansa oli ollut Vaasenin kylä Syvärin rannalla, Laatokan ja Äänisen välillä.

Wittenbergin veljekset mukana Alvar Kosusen johtamassa Rytmi Pojat -orkesterissa Messuhallissa 4. joulukuuta 1944. Vasemmalta Viljo Vesterinen, Asser Fagerström, Olavi Virta, Niku Jussila, Alexander "Aku" Wittenberg, Boris Wittenberg. Takana vasemmalta Nils Lindfors, Sulo Alatalo, Åke Andersson, Gösta Hagelberg ja Pentti Törrönen (myöh. Tauro). Museovirasto / F.E. Fremling.

ELINTARVIKE- JA ASUNTOPULA

“Kaikki oli kortilla, tupakat ja kahvit, elintarvikkeista oli pulaa”, Godzinskyn säveltäjäkollega Toivo Kärki on kuvannut sodan jälkeistä aikaa. "Silloisena pula-aikana minäkin söin usein kaapista kylmää kaurapuuroa jättääkseni miehelleni ja pojalleni parhaat palat", Harmony Sistersin Maire Ojonen on muistellut.

"Suomessa ei sodan jälkeen ollut mitään: kaikki oli kortilla, leivoksetkin tehtiin ruisjauhoista, munat munapulverista ja kahvi oli korviketta. Vain odottaessani esikoistani olin saanut tulevan äidin ylimääräiset elintarvikekupongit", Harmony Sistersin nuorin Raija Avellan on kertonut. "Emme menneet Ruotsiin poliittisista syistä. Ei valvontakomissio meitä häirinnyt. Ne asuivat Tornissa ja kävelivät aina kaksin Helsingin kaduillla. Meille ne eivät tehneet mitään, emmekä me joutuneet niille laulamaan."

Elintarvikkeiden säännöstely jatkui aina 1950-luvun alkupuolelle. Sokerin säännöstely päättyi helmikuussa 1954, kahvin kuukautta myöhemmin.

“Muusikon palkalla elintaso oli vaatimatonta. Kitkuteltiin eteenpäin vaan. Kaikkialla oli karjalaisia evakkoja. Sieltähän ne tulivat kaikki viipurilaiset muusikotkin Helsinkiin, jotka eivät jääneet Lappeenrantaan tai Lahteen”, Toivo Kärki on muistellut.

Evakkojen lisäksi monet muuttivat maaseudulta kaupunkiin, mikä pahensi asuntopulaa entisestään. Helsingissä odotti 4000-6000 perhettä useita vuosia omaa kotia.

George ja nuorikkonsa Lilli kotioloissaan sodan jälkeen. Godzinskyn perhearkisto.

Heinäkuussa vihityt George ja Elisabeth de Godzinsky asuivat avioliittonsa alkuajat Georgen isän luona Töölössä. Parkinsonia tautia vuodesta 1938 sairastanut Franciszek de Godzinsky täytti syksyllä 71 vuotta. “Sitten hän sodan aikana sai kohtauksen. Hän puoleksi vähän niinkuin halvaantui. Asuimme Museokatu 21:ssä ja taloa vastapäätä pommitettiin. Isä oli itsepäinen eikä halunnut mennä pommisuojaan. Sen jälkeen hän oli hyvin huonona ja eli viimeiset vuodet melkein niin kuin invalidi”, George on kertonut myöhemmin.

Samassa Museokadun kodissa asuivat myös perhettä Pietarista asti seurannut iäkäs kotiopettaja, sveitsiläinen Elise Regenass sekä Georgen kolme vuotta nuorempi sisar Elise. Georgen lisäksi vain Elise kävi töissä kodin ulkopuolella.

Vasemmalta kotiopettaja Elise Regenass, Lilli eli Elisabeth de Godzinsky, Lillin äiti Helena Urbanowicz ja Georgen isä Franciszek de Godzinsky. Godzinskyn perhearkisto.

Kielitaitoinen Elise oli ylioppilaaksi päästyään saanut työpaikan Suomen Paperitehtaitten Yhdistyksen konttorista. Kun talvisota syttyi, hänet oli määrätty sotasensuurin palvelukseen. Elise oli istunut sotavuodet postitalon kellarissa tarkastamassa ranskan- ja venäjänkielisiä kirjeitä. Sodan jälkeen hän palasi entiseen työpaikkaansa.

Lilli, sisar Elise ja isä Franciszek. Godzinskyn perhearkisto.

SUKULAISTEN KOHTALOITA PUOLASSA

Jos Godzinskyt syksyllä 1944 seurasivat huolestuneina tilanteen kehittymistä Suomessa, vähintään yhtä huolissaan he olivat sukulaisistaan isän synnyinmaassa Puolassa. Varsovassa ja Puolan maaseudulla asui Franciszekin kaksi siskoa, ja Georgen ja Elisen 13 serkkua.

Puna-armeijan lähestyessä Varsovaa elokuussa 1944 Puolan vastarinta-armeija oli aloittanut kansannousun saksalaismiehitystä vastaan. Puolalaisten tähtäimessä oli ottaa Varsova haltuun saksalaisilta miehittäjiltä ennen kuin toiset, neuvostoliittolaiset miehittäjät saapuivat kaupunkiin. Puna-armeija pysähtyi kuitenkin ennen Varsovaa, ja saksalaiset kukistivat puolalaisten kapinan. Tammikuun 17. päivänä 1945 Neuvostoliitto valtasi pommitetun Varsovan ja asetti maahan kommunistihallituksen.

Vuosikymmeniä myöhemmin Godzinsky muisteli puolalaisten sukulaistensa kohtaloita. "Isän sisarentytär Maria jäi sittemmin sotaleskeksi ja sai kokea kaikki saksalaismiehityksen ajan kauhut. Hänen miehensä kaatui aivan sodan alkuvaiheessa ja hän itse onnistui pakenemaan rutiköyhänä Varsovasta kolmen pienen poikansa kanssa. Talo, jossa hän oli asunut, tuhoutui pommituksissa kokonaan. Hän asettui asumaan Katovicen teollisuuskaupunkiin ja työskenteli eläkeikään asti yliopiston kirjastossa.

Isän toisen sisaren nuorempi tytär meni juuri ennen sotaa naimisiin ja hänen miehensä joutui keskitysleirille, kuten niin monet muutkin. Sen jälkeen ei miehestä koskaan kuultu mitään. 

Heidän poikansa syntyi sodan aikana. Sisarentytärtä itseään ammuttiin Varsovan kadulla vuonna 1944, ja hän yksinkertaisesti vuoti kuiviin, sillä kaupungissa ei enää mikään toiminut. Ei ollut taksia, ei ambulanssia, ei poliklinikkaa, kaikki oli yhtä kaaosta.

Hänen sisarensa ja tämän aviomies adoptoivat sitten tämän pienen pojan. Lanko oli kirurgi, ja erään lääkärikongressin yhteydessä Pariisissa hän perheineen loikkasi länteen ja matkusti Kanadaan. Vuonna 1980 he palasivat Varsovaan."

Lue seuraavaksi Loka-marraskuu 1944: George säveltää musiikin Valentin Vaalan elokuvaan Dynamiittityttö 

Teksti: Tiina-Maija Lehtonen 

HÖSTEN 1944: GEORGES ÄÄNISEN AALLOT HAMNAR PÅ LISTAN ÖVER FÖRBJUDNA SÅNGER

Ordföranden för den allierade kontrollkommissionen, som representerade krigets segrarmakter, den sovjetiske generalöversten Andrej Zjdanov undertecknar avtalet om krigsskadestånd den 17 december 1944. Undertecknandet bevittnas till vänster av Finlands statsminister J.K. Paasikivi. Museiverket.

Suomeksi

Efter att den finländska fredsdelegationen undertecknat mellanfredsavtalet i Moskva den 19 september 1944 inleddes en tid av osäkerhet som varade fram till åren 1948–1949. Under dessa så kallade faroår fruktade man att Finland skulle förvandlas till en kommunistisk stat.

FRUKTAN FÖR SOVJETISK OCKUPATION OCH KOMMUNISTISK STATSKUPP

Å ena sidan fruktade man en sovjetisk ockupation, å andra sidan en statskupp genomförd av landets egna kommunister. Sovjetunionen stramade åt greppet om sin intressesfär; i Östeuropa tog de kommunistiska partierna makten som enväldiga härskare. Finlands Kommunistiska Parti (FKP), som hade grundats i Moskva i augusti 1918 och som fram till dess varit förbjudet i Finland, fick nu efter mellanfredens undertecknande laglig rätt att verka.

FKP gick med i vänstersocialisternas samarbete, Demokratiska Förbundet för Finlands Folk (DFFF), och höll makten där med stöd från Moskva. Den 17 november kom DFFF med i den regering som bildades av J.K. Paasikivi. Den första kommunistiska ministern, DFFF:s Yrjö Leino, inledde sitt arbete som socialminister i Paasikivis andra regering.

KONTROLLKOMMISSIONEN ANLÄNDER TILL LANDET

Även Sovjetunionens hårda fredsvillkor orsakade rädsla bland finländarna. Enligt dessa följde Finlands östgräns 1940 års fredsfördrag, Petsamo överlämnades till Sovjetunionen, Finland förband sig att avväpna de tyska trupperna och betala ett krigsskadestånd på 300 miljoner dollar. Dessutom tvingades Finland arrendera ut Porkala udd, beläget 30 kilometer från Helsingfors, till Sovjetunionen som marinbas på 50 år.

Kontrollkommissionen anländer till Finland via Malms flygplats hösten 1944. Finlands flygmuseum.

Genomförandet av mellanfredsavtalets villkor övervakades av kontrollkommissionen, som representerade segrarmakterna. Kommissionens första 85 sovjetiska tjänstemän anlände till Finland den 22 och 23 september. Trots att även britter ingick i kommissionen dominerades den av sovjeterna under ledning av generalöverste Andrej Zjdanov.

När kommissionen ansåg att mellanfredens villkor inte uppfylldes, började den utöva påtryckningar mot den finländska regeringen. Till exempel när de tyska truppernas tillbakadragande i Lappland enligt kommissionen skedde för långsamt och fredligt, krävde den verkliga strider och hotade Finland med ockupation.

I Finland förberedde man sig också på en eventuell sovjetisk ockupation. Armén gömde i hemlighet vapen för ett framtida gerillakrig. Gradvis lugnade dock läget ner sig och det omedelbara hotet om ockupation vek undan.

Mellanfredsavtalet förpliktade Finland att upplösa fascistiska, propagandistiska och sovjetfientliga organisationer. Regeringen upplöste nationalsocialistiska smågrupper, Fosterländska folkrörelsen (IKL) och Akademiska Karelen-Sällskapet (AKS). Utöver dessa krävde kommissionen att bland annat Skyddskårsorganisationen, Lotta Svärd och nästan alla emigrantorganisationer skulle läggas ner.

Finlands statsminister J.K. Paasikivi och kontrollkommissionens ordförande, den sovjetiske generalöversten Andrej Zjdanov den 17 december 1944 vid tillfället för undertecknandet av krigsskadeståndsavtalet. Museiverket / Osvald Hedenström. 

ÄÄNISEN AALLOT FÖRBJUDS

Hösten 1941, under en underhållsturné i Äänislinna (Petroskoj), hade George de Godzinsky tecknat ner en valsmelodi vid stranden av sjön Onega (Äänisjärvi). När vännen Georg Malmstén i mars 1942 höll på att resa till Berlin för en skivinspelning, kom George ihåg sin vals och bad Kerttu Mustonen skriva en text till den. Äänisen aallot (Vågorna på Onega) som Malmstén spelade in i Berlin, blev både en av krigstidens mest sålda skivor och en önskelåt som ofta spelades i radio. Samtidigt blev den Godzinskys visitkort.

Efter kriget, när det politiska klimatet förändrades, sträckte sig förbuden även till musiken, och en av de låtar som fick spelförbud var Godzinskys Vågorna på Onega. ”Vi visste att den förbjöds. Den fick alltså inte framföras, särskilt inte med sång, men inte heller instrumentalt”, har Godzinsky berättat årtionden senare. Orsaken till förbudet var sångens politiskt känsliga text som andades Storfinland och talade om Fjärrkarelen (Viena och Aunus). ”Det var en uppmuntringslåt för många pojkar där borta på den tiden, och den hade Kerttu Mustonens fina text, kanske en aning överdriven text”, konstaterade Godzinsky i efterhand. ”Orden var kanske en aning radikala när de talade om att hämta en ny morgon till Karelen. Jag visste att det inte skulle leda till något, men det var tidsandan.”

Valsen Vågorna på Onega (Äänisen aallot) från 1942, komponerad av George de Godzinsky och med text av Kerttu Mustonen, är tillägnad Östkarelens befriare. Vid midsommaren 1942 skänkte George noterna, utgivna av Dallapé, till sin väninna Elisabeth Urbanowicz. Efter kriget hamnade Vågorna på Onega på listan över förbjudna sånger i Finland. Godzinskys familjearkiv.

“När freden kom fick den valsen inte spelas på åtminstone 6–7 år. Den fanns på den förbjudna listan. Jag kan avslöja att man skickade mig nya texter till samma melodi; Finska vikens vågor, Bottniska vikens vågor. Alla möjliga slags vågor, eftersom melodin är så bra att man undrade om vi kunde sjunga den med nya ord. Men det vägrade jag. De orden hör till den melodin och så får det vara. Som en liten gåva till det finländska folket för de minnen och stämningar som vid den tiden fanns i varje finländares hjärta.”

När freden kom fanns det en risk att Vågorna på Onega skulle orsaka svårigheter för sin kompositör. Den sovjetiska radiopropagandan ”Tiltu från Petroskoj” hade ju våren 1943 hotat med att: ”Vågorna på Onega kan också bli kompositör Godzinskys grav.” Exakt hur hotad Godzinsky kände sig efter kriget finns det inga uppgifter om.

”Det var ett av den tidens krav. Vi konstnärer, vi underkastar oss alltid alla situationer. Vi bär inget agg. Åtminstone tre av mina kompositioner fanns på den listan. Mina kollegor hade betydligt fler.” Utöver Vågorna på Onega förbjöds Godzinskys vals Muistoja Syväriltä (Minnen från Svir) ja foxtroten Näky nuotiolla (Syn vid lägerelden) förbjöds.

Förbuden som utfärdades efter krigsslutet gällde krigstida propagandaskivor, schlagers som beskrev geografin i Östkarelen och den överlåtna Karelen samt tyskspråkiga skivor. Spelförbudet för Vågorna på Onega fortsatte långt in på 1950-talet. Valsen frigavs slutgiltigt först vid årsskiftena 1980–1990 när det politiska klimatet återigen hade förändrats.

Noterna till valsen Minnen från Svir (Muistoja Syväriltä) kom från trycket utgivna av Dallapé 1943. Godzinskys familjearkiv.

EMIGRANTERNA FRUKTAR MOSKVAS HÄMND

Under krigets gång hade emigranterna med oro följt Finlands alltmer osäkra ställning. Man fruktade framtiden och Moskvas hämnd. När Sovjetunionen i juni 1944 inledde sin storoffensiv på Karelska näset cirkulerade rykten i de ryska kretsarna om en ockupation av Finland, och många började återigen packa sina väskor

När en flyktingström drog över Bottniska viken till Sverige efter mellanfreden, fanns det många emigranter och frändefolksflyktingar bland dem. Emigranterna kände sig hotade i Finland, och rädslan var inte ogrundad. Sovjetunionen skaffade via kontrollkommissionen information om finlandsryssarna och deras organisationer. Den finländska Statspolisen (Valpo), som efter kriget bytte färg från vit till röd, levererade den information som kontrollkommissionen önskade. Nästan alla emigrantorganisationer förbjöds, inklusive de ryska barnens scoutverksamhet, som George och hans lillasyster Elise i tiderna flitigt hade deltagit i.

Redan under den första hösten 1944 hann Valpo leverera en stor mängd namnlistor och förfrågningar till kommissionen. Efter årsskiftet gav kommissionen Valpo ständigt nya uppdrag.

MUSIKERBRÖDERNA WITTENBERG FLYTTAR TILL SVERIGE

Fruktade man i emigrantfamiljen Godzinsky Moskvas hämnd? Det finns inga uppgifter omuvida George planerade att flytta till Sverige redan direkt efter kriget. Hur som helst blev flyttet till Sverige en aktuell fråga i familjen sex år senare.

Många av Georges nära kollegor flyttade till Sverige efter kriget. Harmony Sisters flyttade permanent till Stockholm med mödrar, män och barn, och Viljo Vesterinen och Georg Malmstén tillbringade långa tider i Sverige. Malmstén tog även med sig sin fru och dotter.

Även Georges ungdomsvänner, saxofonisten och cellisten Alexander och violinisten Boris Wittenberg, flyttade permanent till Sverige sommaren 1945. Brödernas flytt påverkades av händelsen med ”Leinofångarna” i april 1945. Inrikesminister Yrjö Leino utlämnade 19 personer till kontrollkommissionens sovjetiska representanter; de greps under natten och flögs till Sovjetunionen. Utlämningen krävdes av kommissionens ordförande Zjdanov, som påstod att personerna var krigsförbrytare och sovjetfientliga terrorister. De flesta av de utlämnade var vita emigranter som bodde i Finland och hade fått finländskt medborgarskap.

Sönerna till den före detta översten i tsarens armé, Sigismund von Wittenberg, hade levt hela sitt liv i Helsingfors men betraktades som ryssar. Under fortsättningskriget hade både Aku och Boris verkat som förhörare av sovjetiska krigsfångar. Aku hade tjänstgjort i Högkvarterets underrättelseavdelnings fjärrpatrullsbataljon (ErP 4), i avdelning Vehniäinen. Hans stationeringsort hade varit byn Vaaseni vid floden Svirs strand, mellan Ladoga och Onega.

Bröderna Wittenberg i orkestern Rytmi Pojat under ledning av Alvar Kosunen i Mässhallen den 4 december 1944. Från vänster Viljo Vesterinen, Asser Fagerström, Olavi Virta, Niku Jussila, Alexander ”Aku” Wittenberg, Boris Wittenberg. Bakom från vänster Nils Lindfors, Sulo Alatalo, Åke Andersson, Gösta Hagelberg och Pentti Törrönen (senare Tauro). Museiverket / F.E. Fremling.

LIVSMEDELS- OCH BOSTADSBRIST

“Allt var på kort, tobak och kaffe, det var brist på livsmedel”, har Godzinskys kompositörskollega Toivo Kärki beskrivit efterkrigstiden. ”Under den dåvarande kristiden åt även jag ofta kall havregröt direkt ur skåpet för att lämna de bästa bitarna till min man och son”, har Harmony Sisters Maire Ojonen berättat.

”I Finland fanns ingenting efter kriget: allt var på kort, till och med bakelser gjordes av rågmjöl, ägg av äggpulver och kaffet var surrogat. Endast när jag väntade mitt första barn hade jag fått den blivande moderns extra livsmedelskuponger”, har Harmony Sisters yngsta Raija Avellan berättat. ”Vi åkte inte till Sverige av politiska skäl. Kontrollkommissionen störde inte oss. De höll till på Hotell Torni och promenerade alltid två och två på Helsingfors gator. Oss gjorde de ingenting, och vi behövde inte sjunga för dem.”

Livsmedelsransoneringen fortsatte ända till början av 1950-talet. Ransoneringen av socker upphörde i februari 1954, kaffe en månad senare.

”Med en musikers lön var levnadsstandarden anspråkslös. Man hankade sig fram helt enkelt. Överallt fanns karelska evakuerade. Det var ju därifrån alla viborgsmusiker också kom till Helsingfors, de som inte stannade i Villmanstrand eller Lahtis”, har Toivo Kärki berättat.

Förutom de evakuerade flyttade många från landsbygden till städerna, vilket förvärrade bostadsbristen ytterligare. I Helsingfors väntade 4000–6000 familjer i flera år på ett eget hem.

George och hans nyligen vidga hustru Lilli i hemmet efter kriget. Godzinskys familjearkiv.

George och Elisabeth de Godzinsky, som vigdes i juli, bodde under den första tiden av sitt äktenskap hos Georges far i Tölö. Franciszek de Godzinsky, som lidit av Parkinsons sjukdom sedan 1938, fyllde 71 år på hösten. ”Sedan fick han ett anfall under kriget. Han blev liksom halvt förlamad. Vi bodde på Museigatan 21 och huset mittemot bombades. Far var envis och ville inte gå till skyddsrummet. Efter det var han i mycket dåligt skick och levde de sista åren nästan som en invalid”, har George berättat senare.

I samma hem på Museigatan bodde även den äldre schweiziska guvernanten Elise Regenass, som följt familjen ända från S:t Petersburg, samt Georges tre år yngre syster Elise. Förutom George var det endast Elise som arbetade utanför hemmet.

Från vänster guvernantern Elise Regenass, Lilli eller Elisabeth de Godzinsky, Lillis mor Helena Urbanowicz och Georges far Franciszek de Godzinsky. Godzinskys familjearkiv.

Den språkkunniga Elise hade efter studentexamen fått arbete på Pappersbrukens kontor. När vinterkriget bröt ut hade hon kommenderats till krigscensurens tjänst. Elise hade suttit krigsåren i Posthusets källare och granskat brev på franska och ryska. Efter kriget återvände hon till sin tidigare arbetsplats.

Lilli, syster Georges syster Elise och far Franciszek. Godzinskys familjearkiv.

SLÄKTINGARNAS ÖDEN I POLEN

Om familjen Godzinsky under hösten 1944 med oro följde händelseutvecklingen i Finland, var de minst lika oroliga för sina släktingar i faderns födelseland Polen. I Warszawa och på den polska landsbygden bodde Franciszeks två systrar samt Georges och Elises 13 kusiner.

När Röda armén närmade sig Warszawa i augusti 1944 hade den polska motståndsrörelsen inlett ett uppror mot den tyska ockupationen. Polackernas mål var att ta kontroll över Warszawa från de tyska ockupanterna innan de andra, sovjetiska ockupanterna, nådde staden. Röda armén stannade dock upp utanför Warszawa, och tyskarna slog ner det polska upproret. Den 17 januari 1945 intog Sovjetunionen det bombade Warszawa och tillsatte en kommunistisk regering i landet.

Årtionden senare mindes Godzinsky sina polska släktingars öden. ”Fars systerdotter Maria blev sedermera krigsänka och fick uppleva alla den tyska ockupationens fasor. Hennes man stupade i ett mycket tidigt skede av kriget och själv lyckades hon fly utfattig från Warszawa med sina tre små söner. Huset där hon bott förstördes helt i bombningarna. Hon bosatte sig i industristaden Katowice och arbetade fram till pensionsåldern på universitetsbiblioteket.

Den yngre dottern till fars andra syster gifte sig precis före kriget och hennes man hamnade i koncentrationsläger, som så många andra. Efter det hördes aldrig något mer av mannen.

Deras son föddes under kriget. Systerdottern själv blev skjuten på en gata i Warszawa 1944, och hon förblödde helt enkelt, eftersom inget längre fungerade i staden. Det fanns ingen taxi, ingen ambulans, ingen poliklinik, allt var ett enda kaos.

Hennes syster och dennes make adopterade sedan den lille pojken. Svågern var kirurg, och i samband med en läkarkongress i Paris hoppade han och familjen av till väst och reste till Kanada. År 1980 återvände de till Warszawa.”

Text: Tiina-Maija Lehtonen

Svensk översättning: Christian de Godzinsky