Jatkosota tammikuu 1944: Uutinen kapellimestari George de Godzinskyn kihlauksesta leviää lehtiin

Elisabeth Urbanowicz ja George de Godzinsky kihlautumisensa aikoihin kesän 1943 lopulla. Godzinskyn perhearkisto.

Sotavuosina Suomalaisella Oopperalla oli kaksi kapellimestaria, Martti Similä, joka johti operetit ja baletit, ja Leo Funtek, joka johti vakavammat teokset kuten oopperat. Similä oli vuorotellut jo syyskuusta 1943 George de Godzinskyn kanssa Emmerich Kálmánin suosikkioperetin, Kreivitär Marizan kapellimestarina. 

GEORGEN VIIMEINEN MARIZA BULEVARDILLA

Tammikuun 2. päivänä 1944 George piteli vielä tahtipuikkoa Oopperan montussa, mutta tämä oli toistaiseksi hänen viimeinen Marizansa Bulevardilla. Similä johti kevään loput näytännöt, ja Godzinsky toimi Marizan kapellimestarina vain loppukevään kiertueilla. 

Kun Martti Similä kesäkuussa 1944 palkattiin Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestarin viransijaiseksi, Marizan kapellimestarina jatkoi syksyllä Matti Visapää. Georgea kolme vuotta vanhempi Visapää oli toiminut Godzinskyn tavoin ensin Oopperan harjoituspianistina. George ei palannut enää Marizan kapellimestariksi, vaan Visapää johti operetin myös 1945 ja 1946.

LOPPIAINEN JOENSUUN PIELISHOVISSA

Loppiaisaattona 5. tammikuuta George oli esiintymässä Joensuussa hotelli Pielishovissa. Musikaalisen illan järjesti Joensuun Seudun Rintamamiesyhdistyksen Naisosasto. “Ohjelmassa on monenlaista kuultavaa ja nähtävää. Soittoa ja laulua esittävät taiteilijat George de Godzinsky, Alfred Rautio ja neiti Pankakoski. Lisäksi on ohjelmassa useampia tanssiesityksiä, nuorennusmylly ynnä muuta,” sanomalehti Karjalainen mainosti tilaisuutta ennakkoon.

Ilmoitus sanomalehti Karjalaisessa 31. joulukuuta 1943. Kansalliskirjasto / Sanomalehtinen digiarkisto.

 

Joensuun hotelli Pielishovi 1939. Museovirasto / Aarne Pietinen.

Pielishoviin tuli väkeä salin täydeltä, ja varsinkin Georgen esitykset saivat yleisön haltioihinsa. Seuraavana päivänä, loppiaisena George piti hotellissa vielä kahvikonsertin Alfred Raution kanssa. Tähänkin tilaisuuteen saapui “huonosta säästä huolimatta yleisöä kohtalaisesti”.

KESÄHÄÄT TULOSSA

Tanssi- ja elokuvamusiikin aikakauslehti Tidskrift för dansmusik och film eli Yam tiesi kertoa vuoden 1944 ensimmäisen numeronsa Skvallerspegeln eli Juorupeili-palstalla, että kapellimestari George de Godzinsky oli mennyt kihloihin. Lehti onnitteli Godzinskya, muttei paljastanut kihlatun nimeä.

Myös maanpuolustajain 13. tammikuuta ilmestynyt Aseveli-lehti kirjoitti kihlauksesta Georgen antaman haastattelun yhteydessä. “Haluttaisi kovasti esitellä lukijalle muuan vanha tuttu tällä kertaa onnellisen sulhasmiehen upouudessa hahmossa. Mutta silmissä vilahtaa samassa tämän tavallisesti sangen kilttikatsantoisen muhevamuotoisen nuoren miehen vihainen katse, joka kohdistui tämän kirjoittajaan sillä hetkellä, kun havaitsin kiiltävän renkaan samaisen nuoren miehen vississä sormessa", nimimerkki Stiina kirjoitti.

Ja Stiina jatkoi: "Ajattelematta livautin: Tämähän täytyy oikein julkisesti kertoa!" "Mitä vielä varokaakin vain… Mitäs tämmöisiä yksityisiä asioita yleisölle”, sanoi Godzinsky todella paitsi vihaisin, hätääntyneinkin ilmein. Mutta koska kihlautuminen, josta vuosi pari sitten jossakin maaseutulehdessä jo oli aiheettomia tietoja, nyt todella on tapahtunut, ei liene pahaksi sitä kertoa yhteisen ystävämme vihojenkaan uhalla. Sillä kesällä kuuluu mies aikovan purjehtia avioliiton satamaan asti”. Myöskään Aseveli ei julkaissut Georgen morsiamen nimeä.

 

EMIGRANTTIPIIRIEN PUOLALAISET NUORET

George oli ottanut syyskuussa 1943 ratkaisevan askeleen elämässään ja mennyt kihloihin pitkäaikaisen ystävänsä, Elisabeth Urbanowiczin kanssa. Elisabeth, jota kutsuttiin lempinimellä Lilli, oli Georgea vuoden nuorempi. Hän oli syntynyt Helsingissä 14. lokakuuta 1915.

Helena Urbanowicz o.s. Pjaczyk ja tyttärensä Antonina ja Elisabeth. Godzinskyn perhearkisto.

Lilli ja Nina eli Urbanowiczin siskokset Elisabeth (vasemmalla) ja Antonina. "Te olitte kuin kaksi marjaa", George totesi tytöistä myöhemmin. Godzinskyn perhearkisto.

Lilli oli sekä isän että äidin puolelta kansallisuudeltaan puolalainen. Isä, liikemies Witold Urbanowicz oli tullut Helsinkiin Liettuan Kaunasista. Äidin, Helena Pjaczykin suku oli muuttanut aikoinaan Luoteis-Puolasta ensin Ahvenanmaalle. Lillillä oli kaksi siskoa ja kaksi veljeä. Urbanowiczin perheessä puhuttiin kotikielenä ruotsia.

Lillin isä Witold Urbanowicz univormussa. Godziskyn perhearkisto.

George ja Lilli olivat nähneet toisensa ensimmäisen kerran vuonna 1930 Venäläisellä klubilla. Konservatoriossa piano-opinnot juuri aloittanut George oli ollut viihdyttämässä emigranttien illanvietossa. Polkkatukkainen 15-vuotias Lilli oli hiipinyt klubille sisarensa Ninan kanssa kyökin kautta ja katsellut Georgea salaa väliverhon raosta. "Hän oli silloin 16-vuotias ja hän istui pianotuolilla ja soitti sen ajan suurinta menestysiskelmää Sonny Boyta. Minusta hän oli aivan ihmeellinen, kun hän osasi soittaa ilman nuotteja”, Lilli on kertonut vuosikymmeniä myöhemmin.

Myös George oli pannut Lillin heti merkille: “Olit silloin aivan pikkutyttö ja minä kysyin heti, kuka tyttö sinä oikein olit." Sinä iltana nuoret eivät vielä puhuneet toisilleen, mutta esittely tapahtui pian tämän jälkeen eräillä emigranttien kutsuilla.

Vakava nuori Lilli. Godzinskyn perhearkisto.

Myöhemmin nuoret törmäsivät toisiinsa muun muassa Wulffin toimistotarvikeliikkeessä, missä Lilli toimi maaliskuusta 1935 somistajana ja myyjättärenä. Georgella oli tapana käydä ostamassa Wulffilta nuottipaperia. 

Kesäkuussa 1937, kun George matkusti Helsingin Kansan näyttämön mukana Lennokki-revyyn Suomen kiertueelle, hän antoi ennen lähtöään Lillille käyntikorttinsa. Kortin taakse hän oli merkinnyt esiintymispäivät ja -paikkakunnat. George lähetti kiertueelta Lillille postikortteja, ja kun näyttelijäseurue 11. kesäkuuta saapui Kuopion Seurahuoneelle, vastaanotossa odotti kortti Lilliltä. 

Näihin aikoihin George sävelsi Lillille melodian, jonka hän myös sanoitti ja lauloi itse levylle. Levyä prässättiin vain yksi kappale, ja sen George antoi Lillille lahjaksi. George kutsui Lilliä lempinimellä Puck, ja Lilli puolestaan puhutteli Georgea puolalaisittain ylhäisyydeksi, Paniksi.

Mitä orastavalle romanssille tapahtui kesän 1937 jälkeen? Ei ole tietoa. Lilli säilytti heistä tuona kesänä Kulosaaressa otetun valokuvan lompakossaan aina elämänsä loppuun saakka.

George ja Lilli Kulosaaressa kesällä 1937. Lilli säilytti tätä kuvaa lompakkonsa avattavassa kuvataskussa koko elämänsä ajan. Godzinskyn perhearkisto.

GEORGEN JA LILLIN VAIHEIKAS ROMANSSI

Maaliskuussa 1939 George törmäsi Lappeenrannan linja-autoasemalla Anna-Liisa Autioon, kenkäkaupan myyjättäreen, joka muistutti hätkähdyttävästi Lidia Belayaa. George oli rakastunut keväällä 1936 Harbinissa 19-vuotiaaseen ukrainalaiseen Lidiaan, minkä jälkeen hän oli yrittänyt vuosia saada tytön muuttamaan Suomeen. 

Lappeenrannassa George ei voinut vastustaa kiusausta mennä juttelemaan Liisalle. Kun elokuussa 1939 George kohtasi Liisan Lappeenrannassa uudestaan, heidän välilleen virisi kirjeenvaihto.

Georgen suuri rakkaus ukrainalainen Lidia Harbinissa keväällä 1936. Godzinskyn perhearkisto.

 
Talvisodan jälkeen, keväällä 1940 George ja Lilli löysivät jälleen “oikean ikioman aaltopituutensa”, kuten he 1955 muistelivat Eeva-lehden haastattelussa. Mutta toisin kuin he kertoivat haastattelussa, tie ei vienyt neljä vuotta myöhemmin suoraan alttarille, vaan aaltopituus katosi pian uudestaan. 

Keväällä 1942 George rakastui imatralaiseen, itseään kymmenen vuotta nuorempaan Annikki Vuokniemeen. Georgen suunnitelmissaan oli kosia Annikkia sopivan hetken tullen, mutta kun kesäkuussa 1943 tytön isä, sotilaskapellimestari Benjami Vuokniemi sai vihiä muusikon aikeista, hän asettui jyrkästi liittoa vastaan.

Annikki Vuokniemi 1. tammikuuta 1944. Godzinskyn perhearkisto. 

Tämän jälkeen saman kesän 1943 lopulla Georgen ja Lillin välit lämpenivät jälleen. Syyskuun puolivälissä he menivät kihloihin. George oli päättänyt mennä naimisiin, ennenkuin täyttäisi 30 vuotta. Merkkipäivä lähestyi heinäkuussa 1944.

 

ANNA-LIISA KUULEE KIHLAUKSESTA

Miksi George sitten hätääntyi, kun Aseveli-lehden toimittaja pani merkille sormuksen hänen nimettömässään ja yritti suorastaan vihaisena estää, ettei kihlauksesta kirjoitettaisi lehdessä? Annikki Vuokniemelle Georgen oli täytynyt kertoa kihlauksestaan joulukuussa 1943 Imatralla käydessään. Mutta eikö hän ollut ehtinyt ottaa asiaa puheeksi vielä Anna-Liisa Aution kanssa?

Tammikuussa 1944 Georgen ja Liisan ystävyys oli kestänyt jo neljä ja puoli vuotta. Aluksi he olivat pitäneet yhteyttä kirjeitse, mutta kun jatkosodan aikana Liisa oli muuttanut Helsinkiin, he olivat nähneet toisiaan useammin. Kerran heidän tavatessaan oli tullut ilmahälytys, ja he olivat joutuneet juoksemaan Bulevardin ja Erottajan kulmassa sijaitsevaan pommisuojaan.

“Yrjö oli aina herrasmies”, Liisa korosti myöhemmin pojantyttärelleen. “Hän ei luvannut mitään, mitä ei voinut lunastaa. Eikä halunnut tuottaa sydänsurua.” Läheisin hetki Georgen ja Liisan välillä oli yö, jonka he viettivät Lappeenrannassa yhteisten ystävien, Eino Partasen ja Viljo Vesterisen musiikkikaupan takahuoneessa nojatuoleissa istuen ja toisiaan kädestä kiinni pitäen. 

Silti Liisalle oli isku, kun George heidän tavatessaan kertoi menevänsä naimisiin Elisabethin kanssa. Vaikka Liisa tiesi Elisabethista, hän ei maininnut tätä koskaan nimeltä. Liisalle Elisabeth oli “vain se tyttö, jolta Yrjö osti nuottipaperia”. Järkyttyneenä Liisa juoksi kotiinsa ja oksensi.

Anna-Liisa Autio 8. joulukuuta 1942 Emmi-sisarensa kuoleman jälkeen. Anna-Liisa Rantasen perhearkisto.

HARMONIKKA MUKANA SODASSA

Avomielisemmin kuin kihlauksestaan George kertoili Aseveli-lehden toimittajalle säveltämisestään, opinnoistaan ja kiinnostuksestaan koneisiin. Hän puhui paljon harmonikasta, jota oli soittanut jo 15 vuotta, ja jolla oli sotavuosina ollut runsaasti käyttöä asemiesilloissa ja toivekonserteissa.

George kertoi aloittaneensa itsensä elättämisen harmonikan soittajana samoihin aikoihin 1930, kun oli ryhtynyt opiskelemaan pianonsoittoa Konservatoriossa. Aluksi hän soitti kuppilassa, jossa iltapalkka oli “30 markkaa plus kuppi teetä”. “Instrumentin, kolmirivisen suomalaistekoisen Kaiutar-haitarin, nuori mies sai aluksi lainaksi eräältä toveriltaan, joka äveriäämpänä oli jo päässyt sellaisen omistajaksi”, Aseveli selosti. “Kaksi viikkoa oli Godzinskyllä kuulemma aikaa harjoitella tämän uuden pelin käyttöä ennenkuin julkisesti esiintyisi. Mutta jo parin vuorokauden kuluttua hän saattoi “jotakin säestellä” - kuten itse sanoo”.

“Kahdeksantoistavuotiaana ostin oman haitarin. Se oli 5-rivinen italialainen, jonka kuitenkin jo puolen vuoden kuluttua vaihdoin saksalaiseen pianohaitariin. Se oli parempi silloin suureen huutoon tulleita tangoja vedellessä”, George kertoi. Hän viihdytti ensimmäisessä työpaikassaan kolme vuotta, minkä jälkeen haitarin soittaminen jäi vähemmälle. 

“Talvisota ja rintamakiertueet ja myöhemmin asemiesillat ja toivekonsertit veivät hänet entistä tukevammin tämän vanhan ystävän pariin sekä edesauttoivat myös osaltaan hänen kehittymistään siksi tuhattaituriksi, jona hänet sekä suuri yleisö että vielä enemmän läheisempi ystäväpiiri tuntevat. Ja jona häntä ihaillen ihmetellään”, Aseveli kirjoitti.

Georgella oli haastatteluhetkellä sylissään järjestyksessä neljäs haitarinsa, “komea peli”, jonka hän oli teettänyt erikoistilauksena Viipurin soitintehtaassa. Tämän soittimen hän oli saanut itselleen vain pari viikkoa ennen talvisodan syttymistä. Seuraavaksi George “vetäisi haitarin hihnat tutulla rempseällä otteella olalleen ja alkoi sormeilla sen näppäimiä”.

George ja harmonikka sotavuonna 1941. Godzinskyn perhearkisto.

HARMONIKKA JÄÄTYY JA SULAA

“Tätä veitikkaa on jo vedetty ainakin yli 3000 tuntia, vaikka palkeitten keskimääräisen iän pitäisi kohtalaisessa rasituksessa ollakin vain kaksi vuotta. Mutta tämä poika on kestänyt kaiken uhallakin. Joskus talvisilla rintamakiertueilla se on pakkasella jäätynyt, niin että se ennen esiintymistä on ollut sulatettava, ja vaikka se talvisodan aikana rintamalla oli miltei joka iltaisessa käytössä ja tämänkin sodan aikana tavallaan harva se ilta jotenkuten. Mutta nyt se sitten alkaakin olla lopussa - odottelen parhaillaan tietoja uuden saamisen mahdollisuuksista”, George tarinoi.

“Koko kansa ja pojat rintamalla olivat sitä mieltä, että Godzinsky osasi haitarillaan mitä vain, sinfonioista merimiesvalsseihin ja Kimalaisen lennosta Iitin Tiltuun”, Aseveli kirjoitti. George puolestaan luonnehti itseään haitarinsoittajaksi, joka soitteli lähinnä omaksi ilokseen. “Mutten minä koskaan kilpaile niiden meidän oikeiden haitarivirtuoosien kanssa, enkä kehtaisikaan.” 

Aseveli sai kuulla, että muiden musiikkimiesten mielestä kellään haitarimestarilla tässä maassa ei ollut sellaista soitinnustaitoa kuin Godzinskylla. “Se on vallan jotakin erikoista”, säveltäjä ja kapellimestari Nils-Eric Fougstedt ihmetteli toimittajalle. “Ei siis ihme, että silloin, kun Godzinsky saa itse valita soitettavan kappaleen, hän soittaa harmonikallaan kappaleita, joissa voi vähän matkia orkesteria, kuten wienervalsseja”, Aseveli kirjoitti.

 

"KUN OLI HYVÄ OLLA, SÄVELET ALKOIVAT SOIDA SISÄLLÄ JA SIIRTYÄ SORMIIN"

Haastattelun aikana George oli katsellut “ihaillen ja hellästi pöydällä lepääviä nuottipapereitaan, keskeneräisiä töitään” ja kertoi, kuinka “hänen päänsä on jälleen täynnä säveleitä ja aika täpärällä.” 

Harmonikka oli innoittanut häntä myös säveltämään. Kun George yleensä sävelsi suoraan nuottipaperille ilman mitään soitinta, Äänisen aallot ja Kulkurin valssi olivat syntyneet harmonikka sylissä. Kulkurin valssin alkusoiton George kertoi syntyneen “kerran kesällä saunan jälkeen, järven rannalla ja haitaria sormeillessa”. “Kun oli kaunista ja oli hyvä olla, sävelet alkoivat soida sisällä ja siirtyä sormiin", George kuvaili.

George hurmaa harmonikallaan. Oikealla Anna-Liisa Autio takanaan sisarensa Maija. Anna-Liisa Rantasen perhearkisto.

 

Teksti: Tiina-Maija Lehtonen