Jatkosota tammikuu 1944: Uutinen kapellimestari George de Godzinskyn kihlauksesta leviää lehtiin

Elisabeth Urbanowicz ja George de Godzinsky kihlautumisensa aikoihin kesän 1943 lopulla. Godzinskyn perhearkisto.

På svenska

Sotavuosina Suomalaisella Oopperalla oli kaksi kapellimestaria, Martti Similä, joka johti operetit ja baletit, ja Leo Funtek, joka johti vakavammat teokset kuten oopperat. Similä oli vuorotellut jo syyskuusta 1943 George de Godzinskyn kanssa Emmerich Kálmánin suosikkioperetin, Kreivitär Marizan kapellimestarina. 

GEORGEN VIIMEINEN MARIZA BULEVARDILLA

Tammikuun 2. päivänä 1944 George piteli vielä tahtipuikkoa Oopperan montussa, mutta tämä oli toistaiseksi hänen viimeinen Marizansa Bulevardilla. Similä johti kevään loput näytännöt, ja Godzinsky toimi Marizan kapellimestarina vain loppukevään kiertueilla. 

Kun Martti Similä kesäkuussa 1944 palkattiin Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestarin viransijaiseksi, Marizan kapellimestarina jatkoi syksyllä Matti Visapää. Georgea kolme vuotta vanhempi Visapää oli toiminut Godzinskyn tavoin ensin Oopperan harjoituspianistina. George ei palannut enää Marizan kapellimestariksi, vaan Visapää johti operetin myös 1945 ja 1946.

LOPPIAINEN JOENSUUN PIELISHOVISSA

Loppiaisaattona 5. tammikuuta George oli esiintymässä Joensuussa hotelli Pielishovissa. Musikaalisen illan järjesti Joensuun Seudun Rintamamiesyhdistyksen Naisosasto. “Ohjelmassa on monenlaista kuultavaa ja nähtävää. Soittoa ja laulua esittävät taiteilijat George de Godzinsky, Alfred Rautio ja neiti Pankakoski. Lisäksi on ohjelmassa useampia tanssiesityksiä, nuorennusmylly ynnä muuta,” sanomalehti Karjalainen mainosti tilaisuutta ennakkoon.

Ilmoitus sanomalehti Karjalaisessa 31. joulukuuta 1943. Kansalliskirjasto / Sanomalehtinen digiarkisto.

 

Joensuun hotelli Pielishovi 1939. Museovirasto / Aarne Pietinen.

Pielishoviin tuli väkeä salin täydeltä, ja varsinkin Georgen esitykset saivat yleisön haltioihinsa. Seuraavana päivänä, loppiaisena George piti hotellissa vielä kahvikonsertin Alfred Raution kanssa. Tähänkin tilaisuuteen saapui “huonosta säästä huolimatta yleisöä kohtalaisesti”.

KESÄHÄÄT TULOSSA

Tanssi- ja elokuvamusiikin aikakauslehti Tidskrift för dansmusik och film eli Yam tiesi kertoa vuoden 1944 ensimmäisen numeronsa Skvallerspegeln eli Juorupeili-palstalla, että kapellimestari George de Godzinsky oli mennyt kihloihin. Lehti onnitteli Godzinskya, muttei paljastanut kihlatun nimeä.

Myös maanpuolustajain 13. tammikuuta ilmestynyt Aseveli-lehti kirjoitti kihlauksesta Georgen antaman haastattelun yhteydessä. “Haluttaisi kovasti esitellä lukijalle muuan vanha tuttu tällä kertaa onnellisen sulhasmiehen upouudessa hahmossa. Mutta silmissä vilahtaa samassa tämän tavallisesti sangen kilttikatsantoisen muhevamuotoisen nuoren miehen vihainen katse, joka kohdistui tämän kirjoittajaan sillä hetkellä, kun havaitsin kiiltävän renkaan samaisen nuoren miehen vississä sormessa", nimimerkki Stiina kirjoitti.

Ja Stiina jatkoi: "Ajattelematta livautin: Tämähän täytyy oikein julkisesti kertoa!" "Mitä vielä varokaakin vain… Mitäs tämmöisiä yksityisiä asioita yleisölle”, sanoi Godzinsky todella paitsi vihaisin, hätääntyneinkin ilmein. Mutta koska kihlautuminen, josta vuosi pari sitten jossakin maaseutulehdessä jo oli aiheettomia tietoja, nyt todella on tapahtunut, ei liene pahaksi sitä kertoa yhteisen ystävämme vihojenkaan uhalla. Sillä kesällä kuuluu mies aikovan purjehtia avioliiton satamaan asti”. Myöskään Aseveli ei julkaissut Georgen morsiamen nimeä.

EMIGRANTTIPIIRIEN PUOLALAISET NUORET

George oli ottanut syyskuussa 1943 ratkaisevan askeleen elämässään ja mennyt kihloihin pitkäaikaisen ystävänsä, Elisabeth Urbanowiczin kanssa. Elisabeth, jota kutsuttiin lempinimellä Lilli, oli Georgea vuoden nuorempi. Hän oli syntynyt Helsingissä 14. lokakuuta 1915.

Helena Urbanowicz o.s. Pjaczyk ja tyttärensä Antonina ja Elisabeth. Godzinskyn perhearkisto.

Lilli ja Nina eli Urbanowiczin siskokset Elisabeth (vasemmalla) ja Antonina. "Te olitte kuin kaksi marjaa", George totesi tytöistä myöhemmin. Godzinskyn perhearkisto.

Lilli oli sekä isän että äidin puolelta kansallisuudeltaan puolalainen. Isä, liikemies Witold Urbanowicz oli tullut Helsinkiin Liettuan Kaunasista. Äidin, Helena Pjaczykin suku oli muuttanut aikoinaan Luoteis-Puolasta ensin Ahvenanmaalle. Lillillä oli kolme siskoa ja kaksi veljeä. Urbanowiczin perheessä puhuttiin kotikielenä ruotsia.

Lillin isä Witold Urbanowicz univormussa. Godziskyn perhearkisto.

George ja Lilli olivat nähneet toisensa ensimmäisen kerran vuonna 1930 Venäläisellä klubilla. Konservatoriossa piano-opinnot juuri aloittanut George oli ollut viihdyttämässä emigranttien illanvietossa. Polkkatukkainen 15-vuotias Lilli oli hiipinyt klubille sisarensa Ninan kanssa kyökin kautta ja katsellut Georgea salaa väliverhon raosta. "Hän oli silloin 16-vuotias ja hän istui pianotuolilla ja soitti sen ajan suurinta menestysiskelmää Sonny Boyta. Minusta hän oli aivan ihmeellinen, kun hän osasi soittaa ilman nuotteja”, Lilli on kertonut vuosikymmeniä myöhemmin.

Myös George oli pannut Lillin heti merkille: “Olit silloin aivan pikkutyttö ja minä kysyin heti, kuka tyttö sinä oikein olit." Sinä iltana nuoret eivät vielä puhuneet toisilleen, mutta esittely tapahtui pian tämän jälkeen eräillä emigranttien kutsuilla.

Vakava nuori Lilli. Godzinskyn perhearkisto.

Myöhemmin nuoret törmäsivät toisiinsa muun muassa Wulffin toimistotarvikeliikkeessä, missä Lilli toimi maaliskuusta 1935 somistajana ja myyjättärenä. Georgella oli tapana käydä ostamassa Wulffilta nuottipaperia. 

Kesäkuussa 1937, kun George matkusti Helsingin Kansan näyttämön mukana Lennokki-revyyn Suomen kiertueelle, hän merkitsi ennen lähtöään Lillin käyntikortin taakse kaikkien esitysten päivämäärät ja paikkakunnat. George lähetti kiertueelta Lillille postikortteja, ja kun näyttelijäseurue 11. kesäkuuta saapui Kuopion Seurahuoneelle, vastaanotossa odotti kortti Lilliltä. 

Lennokki-revyyn paikkakuntia Lillin käyntikortin kääntöpuolella. Godzinskyn perhearkisto.

Näihin aikoihin George sävelsi Lillille melodian, jonka hän myös sanoitti ja lauloi itse levylle. Levyä prässättiin vain yksi kappale, ja sen George antoi Lillille lahjaksi. George kutsui Lilliä lempinimellä Puck, ja Lilli puolestaan puhutteli Georgea puolalaisittain ylhäisyydeksi, Paniksi.

Mitä orastavalle romanssille tapahtui kesän 1937 jälkeen? Ei ole tietoa. Lilli säilytti heistä tuona kesänä Kulosaaressa otetun valokuvan lompakossaan aina elämänsä loppuun saakka.

George ja Lilli Kulosaaressa kesällä 1937. Lilli säilytti tätä kuvaa lompakkonsa avattavassa kuvataskussa koko elämänsä ajan. Godzinskyn perhearkisto.

GEORGEN JA LILLIN VAIHEIKAS ROMANSSI

Maaliskuussa 1939 George törmäsi Lappeenrannan linja-autoasemalla Anna-Liisa Autioon, kenkäkaupan myyjättäreen, joka muistutti hätkähdyttävästi Lidia Belayaa. George oli rakastunut keväällä 1936 Harbinissa 19-vuotiaaseen ukrainalaiseen Lidiaan, minkä jälkeen hän oli yrittänyt vuosia saada tytön muuttamaan Suomeen. 

Lappeenrannassa George ei voinut vastustaa kiusausta mennä juttelemaan Liisalle. Kun elokuussa 1939 George kohtasi Liisan Lappeenrannassa uudestaan, heidän välilleen virisi kirjeenvaihto.

Georgen suuri rakkaus ukrainalainen Lidia Harbinissa keväällä 1936. Godzinskyn perhearkisto.

 Talvisodan jälkeen, keväällä 1940 George ja Lilli löysivät jälleen “oikean ikioman aaltopituutensa”, kuten he 1955 muistelivat Eeva-lehden haastattelussa. Mutta toisin kuin he kertoivat haastattelussa, tie ei vienyt neljä vuotta myöhemmin suoraan alttarille, vaan aaltopituus katosi pian uudestaan. 

Keväällä 1942 George rakastui imatralaiseen, itseään kymmenen vuotta nuorempaan Annikki Vuokniemeen. Georgen suunnitelmissaan oli kosia Annikkia sopivan hetken tullen, mutta kun kesäkuussa 1943 tytön isä, sotilaskapellimestari Benjami Vuokniemi sai vihiä muusikon aikeista, hän asettui jyrkästi liittoa vastaan.

Annikki Vuokniemi 1. tammikuuta 1944. Godzinskyn perhearkisto. 

Tämän jälkeen saman kesän 1943 lopulla Georgen ja Lillin välit lämpenivät jälleen. Syyskuun puolivälissä he menivät kihloihin. George oli päättänyt mennä naimisiin, ennenkuin täyttäisi 30 vuotta. Merkkipäivä lähestyi heinäkuussa 1944.

ANNA-LIISA KUULEE KIHLAUKSESTA

Miksi George sitten hätääntyi, kun Aseveli-lehden toimittaja pani merkille sormuksen hänen nimettömässään ja yritti suorastaan vihaisena estää, ettei kihlauksesta kirjoitettaisi lehdessä? Annikki Vuokniemelle Georgen oli täytynyt kertoa kihlauksestaan joulukuussa 1943 Imatralla käydessään. Mutta eikö hän ollut ehtinyt ottaa asiaa puheeksi vielä Anna-Liisa Aution kanssa?

Tammikuussa 1944 Georgen ja Liisan ystävyys oli kestänyt jo neljä ja puoli vuotta. Aluksi he olivat pitäneet yhteyttä kirjeitse, mutta kun jatkosodan aikana Liisa oli muuttanut Helsinkiin, he olivat nähneet toisiaan useammin. Kerran heidän tavatessaan oli tullut ilmahälytys, ja he olivat joutuneet juoksemaan Bulevardin ja Erottajan kulmassa sijaitsevaan pommisuojaan.

“Yrjö oli aina herrasmies”, Liisa korosti myöhemmin pojantyttärelleen. “Hän ei luvannut mitään, mitä ei voinut lunastaa. Eikä halunnut tuottaa sydänsurua.” Läheisin hetki Georgen ja Liisan välillä oli yö, jonka he viettivät Lappeenrannassa yhteisten ystävien, Eino Partasen ja Viljo Vesterisen musiikkikaupan takahuoneessa nojatuoleissa istuen ja toisiaan kädestä kiinni pitäen. 

Silti Liisalle oli isku, kun George heidän tavatessaan kertoi menevänsä naimisiin Elisabethin kanssa. Vaikka Liisa tiesi Elisabethista, hän ei maininnut tätä koskaan nimeltä. Liisalle Elisabeth oli “vain se tyttö, jolta Yrjö osti nuottipaperia”. Järkyttyneenä Liisa juoksi kotiinsa ja oksensi.

Anna-Liisa Autio 8. joulukuuta 1942 Emmi-sisarensa kuoleman jälkeen. Anna-Liisa Rantasen perhearkisto.

HARMONIKKA MUKANA SODASSA

Avomielisemmin kuin kihlauksestaan George kertoili Aseveli-lehden toimittajalle säveltämisestään, opinnoistaan ja kiinnostuksestaan koneisiin. Hän puhui paljon harmonikasta, jota oli soittanut jo 15 vuotta, ja jolla oli sotavuosina ollut runsaasti käyttöä asemiesilloissa ja toivekonserteissa.

George kertoi aloittaneensa itsensä elättämisen harmonikan soittajana samoihin aikoihin 1930, kun oli ryhtynyt opiskelemaan pianonsoittoa Konservatoriossa. Aluksi hän soitti kuppilassa, jossa iltapalkka oli “30 markkaa plus kuppi teetä”. “Instrumentin, kolmirivisen suomalaistekoisen Kaiutar-haitarin, nuori mies sai aluksi lainaksi eräältä toveriltaan, joka äveriäämpänä oli jo päässyt sellaisen omistajaksi”, Aseveli selosti. “Kaksi viikkoa oli Godzinskyllä kuulemma aikaa harjoitella tämän uuden pelin käyttöä ennenkuin julkisesti esiintyisi. Mutta jo parin vuorokauden kuluttua hän saattoi “jotakin säestellä” - kuten itse sanoo”.

“Kahdeksantoistavuotiaana ostin oman haitarin. Se oli 5-rivinen italialainen, jonka kuitenkin jo puolen vuoden kuluttua vaihdoin saksalaiseen pianohaitariin. Se oli parempi silloin suureen huutoon tulleita tangoja vedellessä”, George kertoi. Hän viihdytti ensimmäisessä työpaikassaan kolme vuotta, minkä jälkeen haitarin soittaminen jäi vähemmälle. 

“Talvisota ja rintamakiertueet ja myöhemmin asemiesillat ja toivekonsertit veivät hänet entistä tukevammin tämän vanhan ystävän pariin sekä edesauttoivat myös osaltaan hänen kehittymistään siksi tuhattaituriksi, jona hänet sekä suuri yleisö että vielä enemmän läheisempi ystäväpiiri tuntevat. Ja jona häntä ihaillen ihmetellään”, Aseveli kirjoitti.

Georgella oli haastatteluhetkellä sylissään järjestyksessä neljäs haitarinsa, “komea peli”, jonka hän oli teettänyt erikoistilauksena Viipurin soitintehtaassa. Tämän soittimen hän oli saanut itselleen vain pari viikkoa ennen talvisodan syttymistä. Seuraavaksi George “vetäisi haitarin hihnat tutulla rempseällä otteella olalleen ja alkoi sormeilla sen näppäimiä”.

George ja harmonikka sotavuonna 1941. Godzinskyn perhearkisto.

HARMONIKKA JÄÄTYY JA SULAA

“Tätä veitikkaa on jo vedetty ainakin yli 3000 tuntia, vaikka palkeitten keskimääräisen iän pitäisi kohtalaisessa rasituksessa ollakin vain kaksi vuotta. Mutta tämä poika on kestänyt kaiken uhallakin. Joskus talvisilla rintamakiertueilla se on pakkasella jäätynyt, niin että se ennen esiintymistä on ollut sulatettava, ja vaikka se talvisodan aikana rintamalla oli miltei joka iltaisessa käytössä ja tämänkin sodan aikana tavallaan harva se ilta jotenkuten. Mutta nyt se sitten alkaakin olla lopussa - odottelen parhaillaan tietoja uuden saamisen mahdollisuuksista”, George tarinoi.

“Koko kansa ja pojat rintamalla olivat sitä mieltä, että Godzinsky osasi haitarillaan mitä vain, sinfonioista merimiesvalsseihin ja Kimalaisen lennosta Iitin Tiltuun”, Aseveli kirjoitti. George puolestaan luonnehti itseään haitarinsoittajaksi, joka soitteli lähinnä omaksi ilokseen. “Mutten minä koskaan kilpaile niiden meidän oikeiden haitarivirtuoosien kanssa, enkä kehtaisikaan.” 

Aseveli sai kuulla, että muiden musiikkimiesten mielestä kellään haitarimestarilla tässä maassa ei ollut sellaista soitinnustaitoa kuin Godzinskylla. “Se on vallan jotakin erikoista”, säveltäjä ja kapellimestari Nils-Eric Fougstedt ihmetteli toimittajalle. “Ei siis ihme, että silloin, kun Godzinsky saa itse valita soitettavan kappaleen, hän soittaa harmonikallaan kappaleita, joissa voi vähän matkia orkesteria, kuten wienervalsseja”, Aseveli kirjoitti.

"KUN OLI HYVÄ OLLA, SÄVELET ALKOIVAT SOIDA SISÄLLÄ JA SIIRTYÄ SORMIIN"

Haastattelun aikana George oli katsellut “ihaillen ja hellästi pöydällä lepääviä nuottipapereitaan, keskeneräisiä töitään” ja kertoi, kuinka “hänen päänsä on jälleen täynnä säveleitä ja aika täpärällä.” 

Harmonikka oli innoittanut häntä myös säveltämään. Kun George yleensä sävelsi suoraan nuottipaperille ilman mitään soitinta, Äänisen aallot ja Kulkurin valssi olivat syntyneet harmonikka sylissä. Kulkurin valssin alkusoiton George kertoi syntyneen “kerran kesällä saunan jälkeen, järven rannalla ja haitaria sormeillessa”. “Kun oli kaunista ja oli hyvä olla, sävelet alkoivat soida sisällä ja siirtyä sormiin", George kuvaili.

George hurmaa harmonikallaan. Oikealla Anna-Liisa Autio takanaan sisarensa Maija. Anna-Liisa Rantasen perhearkisto.

 

Lue seuraavaksi Jatkosota tammi-maaliskuu 1944: George säveltää musiikin Jorma Nortimon ohjaamaan elokuvaan Herra ja ylhäisyys

Teksti: Tiina-Maija Lehtonen

FORTSÄTTNINGSKRIGET JANUARI 1944: NYHETEN OM KAPELLMÄSTARE GEORGE DE GODZINSKYS FÖRLOVNING SPRIDER SIG I TIDNINGARNA

Elisabeth Urbanowicz och George de Godzinsky vid tiden för sin förlovning i slutet av sommaren 1943. Godzinskys familjearkiv.

Suomeksi

Under krigsåren hade den Finska Operan två dirigenter: Martti Similä, som ledde operetter och baletter, och Leo Funtek, som ansvarade för de tyngre verken såsom operor. Redan från september 1943 hade Similä alternerat med George de Godzinsky som dirigent för Emmerich Kálmáns populära operett Grevinnan Mariza. 

GEORGES SISTA MARIZA PÅ BULEVARDEN

Den 2 januari 1944 höll George fortfarande i taktpinnen i Operans orkesterdike, men detta blev tills vidare hans sista Mariza på Bulevarden. Similä dirigerade resten av vårens föreställningar, och Godzinsky fungerade som dirigent för Mariza endast under turnéerna senare på våren.

När Martti Similä i juni 1944 anställdes som ställföreträdande chefsdirigent för Helsingfors stadsorkester, fortsatte Matti Visapää som dirigent för Mariza under hösten. Visapää, som var tre år äldre än George, hade i likhet med Godzinsky först verkat som repetitör vid Operan. George återvände inte mer som dirigent för Mariza, utan Visapää ledde operetten även 1945 och 1946.

TRETTONDAGSAFTON PÅ PIELISHOVI I JOENSUU

På trettondagsafton den 5 januari uppträdde George på hotell Pielishovi i Joensuu. Den musikaliska kvällen arrangerades av damsektionen vid Joensuun Seudun Rintamamiesyhdistys (Joensuutraktens Frontmannaförening). ”Programmet bjuder på mångsidig underhållning för både öra och öga. Musik och sång framförs av artisterna George de Godzinsky, Alfred Rautio och fröken Pankakoski. Dessutom står flera dansuppvisningar, en föryngringskvarn med mera på programmet,” gjorde tidningen Karjalainen reklam för evenemanget i förväg.

Annons i tidningen Karjalainen den 31 december 1943. Nationalbiblioteket / Tidningarnas digitala arkiv.

 

Hotell Pielishovi i Joensuu 1939. Museiverket / Aarne Pietinen.

Pielishovi fylldes till sista plats, och i synnerhet Georges framträdanden hänförde publiken. Följande dag, på trettondagen, höll George ännu en kaffekonsert på hotellet tillsammans med Alfred Rautio. Även till detta tillfälle infann sig ”trots det dåliga vädret en skaplig publikmängd”.

ETT SOMMARBRÖLLOP I SIKTE

Tidskriften för dansmusik och film, även kallad Yam, visste i spalten ”Skvallerspegeln” i sitt första nummer för år 1944 berätta att kapellmästare George de Godzinsky hade förlovat sig. Tidningen lyckönskade Godzinsky men avslöjade inte den trolovades namn.

Även tidningen Aseveli, som utkom den 13 januari, skrev om förlovningen i samband med en intervju med George. ”Man skulle så gärna vilja presentera en gammal bekant för läsaren i hans splitternya skepnad som lycklig brudgum. Men i samma stund ser man framför sig den arga blicken hos denne vanligtvis så snällögde och välformade unge man, en blick som riktades mot skribenten i det ögonblick då jag upptäckte den glänsande ringen på ett visst finger,” skrev signaturen Stiina.

Och Stiina fortsatte: ”Utan att tänka mig för slapp det ur mig: ’Det här måste man ju berätta offentligt!’ ’Inte alls, akta er bara… Inte ska man väl gå ut med sådana här privata angelägenheter till allmänheten’, sade Godzinsky med ett uttryck som inte bara var argt utan även desperat. Men eftersom förlovningen – som det redan för ett par år sedan fanns ogrundade uppgifter om i någon landsortstidning – nu faktiskt har ägt rum, torde det inte vara till skada att berätta det, även med risken att vår gemensamma vän blir förargad. För till sommaren lär mannen ha för avsikt att segla ända in i äktenskapets hamn.” Inte heller Aseveli publicerade namnet på Georges brud.

POLSKA UNGDOMAR I EMIGRANTKRETSAR

George hade i september 1943 tagit ett avgörande steg i sitt liv och förlovat sig med sin mångåriga vän Elisabeth Urbanowicz. Elisabeth, som kallades för Lilli, var ett år yngre än George. Hon föddes i Helsingfors den 14 oktober 1915.

Helena Urbanowicz, f. Pjaczyk, och döttrarna Antonina och Elisabeth. Godzinskys familjearkiv.

Lilli och Nina, det vill säga systrarna Elisabeth (till vänster) och Antonina Urbanowicz. ”Ni var lika som bär”, konstaterade George senare om flickorna. Godzinskys familjearkiv.

Lilli var till nationaliteten polsk på både fädernet och mödernet. Fadern, affärsmannen Witold Urbanowicz, hade kommit till Helsingfors från Kaunas i Litauen. Moderns, Helena Pjaczyks, släkt hade i tiderna flyttat från nordvästra Polen, först till Åland. Lilli hade tre systrar och två bröder. I familjen Urbanowicz talade man svenska som hemspråk.

Lillis far Witold Urbanowicz i uniform. Godzinskys familjearkiv.

George och Lilli hade sett varandra för första gången år 1930 på Ryska klubben. George, som just hade påbörjat sina pianostudier vid Konservatoriet, hade stått för underhållningen vid en av emigranternas kvällssammankomster. Den 15-åriga Lilli med sin polkagrisfrisyr hade smugit in på klubben tillsammans med sin syster Nina via köket och kikat på George i smyg genom en springa i ridån. ”Han var då 16 år gammal och satt på pianopallen och spelade tidens största schlagerhit Sonny Boy. Jag tyckte han var helt fantastisk eftersom han kunde spela utan noter,” berättade Lilli årtionden senare.

Även George hade genast lagt märke till Lilli: ”Du var en helt liten flicka då, och jag frågade genast vem du var.” Den kvällen talade ungdomarna ännu inte med varandra, men de presenterades för varandra kort därefter vid en bjudning hos några emigranter.

En allvarsam ung Lilli. Godzinskys familjearkiv.

Senare stötte de unga på varandra bland annat i Wulffs pappershandel, där Lilli arbetade som dekoratör och expedit från och med mars 1935. George brukade besöka Wulff för att köpa notpapper.

I juni 1937, när George reste med Helsingfors Folkteater på turné i Finland med revyn Lennokki, antecknade han före avfärden på Lillis visitkorts baksida alla datum och orter för föreställningarna. George skickade vykort till Lilli under turnén, och när teatersällskapet anlände till Kuopio Seurahuone den 11 juni, väntade ett kort från Lilli i receptionen.

Turnéorter för revyn Lennokki på baksidan av Lillis visitkort. Godzinskys familjearkiv.

Vid denna tid komponerade George en melodi till Lilli, som han även skrev text till och sjöng in själv på skiva. Skivan pressades endast i ett exemplar, och George gav den till Lilli som gåva. George kallade Lilli vid smeknamnet Puck, och Lilli i sin tur tilltalade George på polskt manér som ”ers höghet”, Pan.

Vad hände med den spirande romansen efter sommaren 1937? Det finns inga uppgifter om det. Lilli bevarade ett fotografi av dem, taget på Brändö den sommaren, i sin plånbok ända till slutet av sitt liv.

George och Lilli på Brändö sommaren 1937. Lilli bevarade denna bild i sin plånboks utvikbara fotoficka under hela sitt liv. Godzinskys familjearkiv.

GEORGES OCH LILLIS HÄNDELSERIKA ROMANS

I mars 1939 stötte George på busstationen i Villmanstrand på Anna-Liisa Autio, en expedit i en skoaffär som var slående lik Lidia Belaya. George hade våren 1936 i Harbin blivit förälskad i den 19-åriga ukrainska Lidia, och därefter hade han i åratal försökt få flickan att flytta till Finland. (Det var vid denna tid han även hade kontakt med den legendariske Feodor Shaljapin angående sina karriärplaner).

I Villmanstrand kunde George inte motstå frestelsen att gå och prata med Liisa. När George i augusti 1939 mötte Liisa i Villmanstrand på nytt, inleddes en brevväxling mellan dem.

Georges stora kärlek, ukrainska Lidia i Harbin våren 1936. Godzinskys familjearkiv.

 Efter vinterkriget, våren 1940, fann George och Lilli åter ”sin alldeles egna våglängd”, som de mindes i en intervju i tidningen Eeva år 1955. Men till skillnad från vad de berättade i intervjun, ledde vägen inte direkt till altaret fyra år senare; våglängden gick snart förlorad på nytt.

Våren 1942 blev George förälskad i Annikki Vuokniemi från Imatra, som var tio år yngre än han själv. George planerade att fria till Annikki när tillfälle gavs, men när flickans far, militärkapellmästare Benjami Vuokniemi, i juni 1943 fick nys om musikerens avsikter, satte han sig bestämt emot giftermålet.

Annikki Vuokniemi den 1 januari 1944. Godzinskys familjearkiv. 

Efter detta, i slutet av samma sommar 1943, värmdes relationen mellan George och Lilli upp på nytt. I mitten av september förlovade de sig. George hade bestämt sig för att gifta sig innan han fyllde 30 år. Högtidsdagen närmade sig i juli 1944.

ANNA-LIISA FÅR HÖRA OM FÖRLOVNINGEN

Varför blev George då så bestört när redaktören för tidningen Aseveli lade märke till ringen på hans ringfinger och nästan argt försökte förhindra att förlovningen omskrevs i tidningen? För Annikki Vuokniemi måste George ha berättat om sin förlovning under sitt besök i Imatra i december 1943. Men hade han ännu inte hunnit ta upp saken med Anna-Liisa Autio?

I januari 1944 hade vänskapen mellan George och Liisa varat i fyra och ett halvt år. Till en början hade de hållit kontakten per brev, men när Liisa under fortsättningskriget flyttade till Helsingfors, sågs de oftare. En gång när de träffades gick flyglarmet, och de tvingades springa till skyddsrummet i hörnet av Bulevarden och Skillnaden.

”Yrjö var alltid en gentleman”, betonade Liisa senare för sin sondotter. ”Han lovade aldrig något han inte kunde hålla. Och han ville inte orsaka hjärtesorg.” Det närmaste ögonblicket mellan George och Liisa var en natt som de tillbringade sittande i fåtöljer i bakrummet till Eino Partasens och Viljo Vesterinens musikaffär i Villmanstrand, hållande varandra i handen.

Ändå var det ett slag för Liisa när George vid ett möte berättade att han skulle gifta sig med Elisabeth. Även om Liisa visste om Elisabeth, nämnde hon henne aldrig vid namn. För Liisa var Elisabeth ”bara den där flickan som Yrjö köpte notpapper av”. Skakad sprang Liisa hem och kräktes.

Anna-Liisa Autio den 8 december 1942 efter sin syster Emmis död. Anna-Liisa Rantanens familjearkiv.

DRAGSPELET MED I KRIGET

Mer öppenhjärtigt än om sin förlovning berättade George för Aseveli-tidningens redaktör om sitt komponerande, sina studier och sitt intresse för maskiner. Han talade mycket om dragspelet, som han hade spelat i 15 år och som under krigsåren flitigt kommit till användning under vapenbrödrakvällar och önskekonserter.

George berättade att han börjat försörja sig som dragspelare omkring 1930, samtidigt som han påbörjade sina pianostudier vid Konservatoriet. Till en början spelade han på ett kafé där kvällsarvodet var ”30 mark plus en kopp te”. ”Instrumentet, ett treradig finländskt Kaiutar-dragspel, fick den unge mannen till en början låna av en kamrat som, i egenskap av mer välbärgad, redan blivit ägare till ett sådant,” förklarade Aseveli. ”Två veckor lär Godzinsky ha haft på sig att öva på detta nya instrument innan han skulle uppträda offentligt. Men redan efter ett par dygn kunde han ’ackompanjera något’ – som han själv uttrycker det.”

”Vid arton års ålder köpte jag ett eget dragspel. Det var ett femradigt italienskt, som jag dock redan efter ett halvt år bytte ut mot ett tyskt pianodragspel. Det var bättre när man drog de tangos som då blivit så populära,” berättade George. Han underhöll på sin första arbetsplats i tre år, varefter dragspelet hamnade mer i bakgrunden.

”Vinterkriget och frontturnéerna och senare vapenbrödrakvällarna och önskekonserterna förde honom än mer resolut tillbaka till denne gamle vän, och bidrog även för sin del till hans utveckling till den tusenkonstnär som både den stora publiken och i ännu högre grad den närmare vänkretsen känner honom som. Och som man beundrande förundras över,” skrev Aseveli.

George hade vid intervjutillfället sitt fjärde dragspel i ordningen i famnen, ”ett ståtligt spel”, som han låtit specialtillverka vid Viborgs instrumentfabrik. Detta instrument hade han fått bara ett par veckor före vinterkrigets utbrott. Härnäst ”slängde George upp dragspelets remmar på axeln med ett välbekant raskt grepp och började fingra på dess tangenter”.

George och dragspelet under krigsåret 1941. Godzinskys familjearkiv.

DRAGSPELET FRYSER OCH TINAR

”Den här krabaten har redan dragits i minst 3000 timmar, fastän bälgens genomsnittliga livslängd vid måttlig belastning borde vara endast två år. Men den här pojken har uthärdat allt trots allt. Ibland under frontturnéer vintertid har den frusit i kölden, så att den måst tinas upp före framträdandet, och trots att den under vinterkriget vid fronten användes nästan varje kväll och även under detta krig så gott som var och varannan kväll på något sätt. Men nu börjar den vara slutkörd – jag väntar som bäst på besked om möjligheterna att få en ny,” berättade George.

”Hela folket och pojkarna vid fronten var av den åsikten att Godzinsky med sitt dragspel behärskade vad som helst, från symfonier till sjömansvalser och från Humlans flykt till Iitin Tiltu,” skrev Aseveli. George å sin sida karakteriserade sig själv som en dragspelare som spelade främst för sitt eget nöjes skull. ”Men jag tävlar aldrig med de där riktiga dragspelsvirtuoserna hos oss, det skulle jag inte ens våga.”

Aseveli fick höra att enligt andra musiker fanns det ingen dragspelsmästare i det här landet med en sådan instrumenteringsförmåga som Godzinsky. ”Det är verkligen något alldeles speciellt,” förundrade sig kompositören och dirigenten Nils-Eric Fougstedt för redaktören. ”Det är alltså inte underligt att när Godzinsky själv får välja ett stycke att spela, så spelar han stycken på sitt dragspel där han kan efterlikna en orkester, såsom wienervalser,” skrev Aseveli.

"NÄR MAN MÅDDE BRA BÖRJADE TONERNA LJUDI INOM EN OCH FLYTTA TILL FINGRARNA"

Under intervjun hade George ”beundrande och ömt betraktat sina notpapper som vilade på bordet, sina ofullbordade verk” och berättat hur ”hans huvud återigen är fullt av toner och tiden är knapp.”

Dragspelet hade även inspirerat honom till att komponera. Medan George vanligtvis komponerade direkt på notpapper utan något instrument, hade Äänisen aallot och Kulkurin valssi  (En vandrades vals) kommit till med dragspelet i famnen. George berättade att introt till Luffarvalsen föddes ”en gång på sommaren efter bastun, vid stranden av en sjö medan jag fingrade på dragspelet”. ”När det var vackert och man mådde bra, började tonerna ljuda inom en och flytta till fingrarna,” beskrev George.

George charmar med sitt dragspel. Till höger Anna-Liisa Autio, bakom henne systern Maija. Anna-Liisa Rantanens familjearkiv.

Läs härnäst: Fortsättningskriget januari-mars 1944: George komponerar musiken till filmen Herre och Excellens regisserad av Jorma Nortimo

Text: Tiina-Maija Lehtonen

Svensk översättning: Christian de Godzinsky